360# Sielun ja ruumiin ravintoa

Sit lisää kulttuuria kehiin. Pp:n kanssa oli jo pitkään pitänyt mennä Helsingin Kuusisaaressa sijaitsevaan Didrichsenin museoon tsekkaamaan Edvard Munchin näyttely. Mulla kun on vielä sivistyskoulutus vähän vaiheessa, niin oli ensimmäinen kerta kun kyseiseen paviljonkiin menin. "Ohjeissa" oli varoitettu, ettei mukaan saanut viedä mitään metallista, terävää tai purukumia. Jätettiinkin ne sitten autoon, vaikka kyllähän siellä olisi ollut pienet säilytyskaapit näille tavaroille. Näyttelytilaan mentiin metallipaljastimen läpi, joskaan sitä ei oltu kalibroitu yhtä herkäksi kuin lentokentillä, vaan esimerkiksi kolikot taskussa meni helposti läpi. Kassit pengottiin läpi.

Itse paikkahan oli viihtyisä, hienolla paikalla sijaitseva entinen lukaali. Kyllä sellaisessa olisi kelvannut asua. Pieni allas talon ulkopuolella toivotti vieraat tervetulleeksi, pois kierrettiin alapihan kautta, josta avautui näkymät nyt jo varsin talviselle merenlahdelle. Sisätilassa olohuone oli jätetty kotoisaksi kirjahyllyineen ja akvaarioineen. Pieni suihkulähde pulputti vettä. Hieno keksintö, kyllä sellainen olisi kiva omassakin olkkarissa. Sitten oli huoneita joista oli tehty henkilökunnan tiloja, alakertaan ei päässyt lain. Ulko-ovesta oikealla puolella oli itse näyttelytilat, kahdessa eri kerroksessa.

Olkkari.

Näyttelytilojen pienuus yllätti, mutta toisaalta tällaiselle - sanotaanko nopeasti taiteesta riittävästi ammentavalle henkilölle - se oli ihan sopiva pläjäys. Jalat eivät ehtineet väsyä ja mielenkiinto pysyi yllä.

Itse Munchin taiteestahan mä en tiedä mitään muuta kuin Huudon. Tuollakin siitä joku kopio oli, joskaan se ei tuntunut suurta yleisöä (paikalla tosiaan oli yllättävän paljon väkeä torstai-iltapäiväksi, ihan oppaiden vetämiä kierroksiakin!) kiinnostavan. Muuten taulut olivat keskinkertaisia - jos tällainen maallinen termi suodaan käytettäväksi. En varmaan itse osaisi moisia väkertää, mutta niiden perusteella oli vaikea sanoa, miksi Munchista oli tullut taidepiireissä niin arvostettu ja toisekseen kun luki ukosta tarinaa niin näytti pärjänneen hyvin taloudellisesti jo elinaikanaan (1863 - 1944).

Näkymä syksyiselle merenlahdelle.

Mutta ei näyttely nyt ihan surkea ollut, vaikkakaan yhtäkään taulua ei mieleen jäänytkään, kuten vaikkapa New Yorkin Guggenheimista. Synkkäsävytteiset työt ovat kyllä itselleni mieleen, jollain tietyllä älyttömyydellä tai huumoripilkulla höystettynä, joten siinä mielessä ehkä hienoinen pettymys koska genre oli kuitenkin oikea. Annetaan nyt arvosanaksi 2½ / 5. Ehkä tästä joku oikeasti taiteesta ymmärtävä saa enemmän irti.

Näyttelyn jälkeen käytiin Tapiolassa syömässä Grilli Torossa. Paikkahan on suoraan 80-luvulta, myyjä on vähän tylyhkö ja ruokalistan luku + tilaus pitää tehdä seisten tiskillä melkeinpä työmaaruokalatyyliin, tuoli oli hutera ja pelkäsin sen pettävän altani hetkellä minä hyvänsä, ketsuppipullosta oli revitty etiketit ja korkki mäkeen, mutta ruoka on konstailematonta, rehellistä rekkamiehen ruokaa. Isot annokset, eikä täällä tarvitse pelätä törmäävänsä mihkään vekaaneihin, nälkä lähtee ja ennen kaikkea ruoka on niin hyvää että se saa melkeinpä ananaksetkin maistumaan siedettäviltä. Suosittelen ehdottomasti juu, joskin rasvapommi ei varmaan mikään terveysintoilijan annos ole. 4/5 olkoon arvosana, eikä hintakaan mikään paha.