Kirjastossa käyminen tuottaa minulle vieläkin päänvaivaa ja lisää stressitasoa (siellä käyminen kun on tehty niin vaikeaksi. Mulla oli kymmenen vuoden tauko kirjastossa käymisestä, ja siinä ajassa kaikki on mennyt niin paljon eteäpäin, että olen pudonnut kehityksen rattailta; enhän mä osaa niitä automaatteja jne. käyttää enkä ymmärrä tapoja ja kulttuuria kirjaston suhteen). Sain kuitenkin lainattua Poikani Kevin -teoksen tässä jokin aika sitten. En muista mistä olin lukenut siitä kehuja, tai miksi edes innostuin lainaamaan teoksen. Kirjan kokokin hirvitti; lähes 550 sivua pienellä painettua painavaa asiaa.
Teksti oli jotenkin vaikeaselkoista tai ainakin raskasta luettavaa. Se koostui kirjeistä, joita kirjan päähenkilö kirjoitti. Ne harhailivat tarkoituksen mukaisesti aiheesta ja kokemuksesta toiseen, kertoen omaa tarinaansa nivoutuen pikkuhiljaa kokonaisuudeksi. Loppua kohti kirja muuttui ehkä hieman helppolukuisemmaksi, joskin teoksen teema jäi minulle arvotukseksi. Mitä tässä haettiin? Joka tapauksessa, älykästä tekstiä kirjoittaja Lionel Shriver on saanut aikaiseksi.
Eikä tätä nyt voi huonoksi sanoa. Tai sanotaanko, että näin huonoksi kirjaksi teos on ihmeen hyvä. Ainakin se pisti miettimään, ja olen kelaillut tarinaa pitkään. Pitihän mun sitten katsoa kirjasta tehty elokuvakin. Jo etukäteen pohdin, miten siitä saa edes leffan tehtyä eikä se kovin hääppöinen ollutkaan. Liian vaikea saada valkokankaalle niitä tuntoja joita äiti kirjassaan joutui kokemaan. Muutenkin, jos kirjaa ei olisi lukenut, niin en tiedä olisiko elokuvasta saanut irti sitäkään vähään mitä nyt.
Arvosana kirjalle 4/5, elokuvalle 2/5.
Olit lukenut ne kehut mun plokista. :) Joku, olisiko ollut sirpa, sitä ehdotti taannoin. Mulla on kännykässä muistutus ko. kirjasta ja aina yritän sitä etsiä käydessäni kirjastossa. 4/5 on niin paljon sulta, että todellakin aion kirjan vielä lukea. :)
VastaaPoistaJuu, voi olla hyvin mahdollista :) Kiitoksia vaan kirjavinkistä.
PoistaMä taas olen nähnyt pelkän leffan vain muinoin ja se oli kyllä aika hyytävä, se jätkän tuijotus etenkin. Tai semmoinen tietynlainen katse.
VastaaPoistaJuu, olihan se lapsivaiheen tuijotus vähän friikki..
PoistaLuin kirjan viime kesänä. Minuun se kyllä kolahti lujaa. Onko lapsi jo syntyessään paha vai tekeekö äidin rakkaudettomuus hänestä hirviön? Leffaa en ole nähnyt. Ei tule mieleen yhtään kirjan perusteella tehtyä elokuvaa, joka olisi kirjaa parempi.
VastaaPoistaMun mielestä se poika oli kyllä syntyjänsä paha. Toisaalta mä uskon, että tietynlainen pahuus on niin luontaista, ettei sille voi mitään edes kasvattajat. Mutta vaikea tosiaan sanoa, mikä kirjassa oli se punainen villakoira, vai mikä ydin se nyt on. Äidin rakkaudettomuus, pojan pahuus, katkeroituminen, huono omatunto?
PoistaLeffan katsomiseen ei tässä tapauksessa tosiaan aikaansa välttämättä kannata haaskata, se tarina ei avaudu alkuunkaan siitä niin kuin kirjasta. Mutta esimerkiksi Hohto on semmoinen, että Kubrickin elokuva pieksee kirjan mennen tullen 100-0, vaikka King olikin kovin tyrmistynyt elokuvaversiosta.