Pyöräilystä on tullut mulle pakkomielle.
Joskus viime talvena alkoi jotenkin niin riepomaan ainainen kävely, että mietin jotakin korvaavaa, vähäponnisteista liikuntamuotoa. Sitten luin kilometrikisasta, ja eräitä muita juttuja pyöräilystä, niin päätin kokeilla. Ihmeen kaupalla sainkin pyörän hommattua. Asetin itselleni muutaman tavoitteen.
Tavoitteet on saavutettu jo ajat sitten (sadan kilometrin päiväajo + 1000 km yhteensä kesän aikana). Alkukesästä ajoin kuin hullu. Sitten huomasin, että pyöräily alkoi maistumaan jotenkin pakkopullalta. Töiden jälkeen oli semmoinen "eih, taasko täytyy lähteä". Ja annas olla kun ei lähtenyt. Mikä morkkis siitä tulikaan.
Tuo jatkuu vieläkin. En ole ajanut paljon paskaakaan sitten heinäkuun alun. Joka ilta tunnen piston sydämmessäni, kun jätän taas pyöräilyt väliin.
Kilometrikisa loppuu syyskuun viimeisenä päivänä. Ehkä mä sitten saan mielenrauhan. Voin ehkä jopa nauttia ajamisesta? Ja kyllähän usein se itse ajaminen on ok, sitten kun vaan pääsee tien päälle. Tai jos keksisi uusia reittejä? Joka tapauksessa, pakkopullalta se maistuu. Pyöräilyn olisi ennen kaikkea tarkoitus olla minulle semmoinen henkistä hyvinvointia parantava juttu (kuten kaljanjuonti, mutta terveellisempää :D). Nyt se sitä kuitenkaan ole.. Huoh. Ensi kesänä en kyllä aja metriäkään!
Ensi kesän istut paikallasi ja juot kaljaa?
VastaaPoistaEn mäkään ikinä huvikseni pyöräile, vain jos pitää lähteä hoitamaan asioita kaupungille ja ei oo autoa käytössä. Mut enhän mä urheile muutenkaan, sohva & sänky on mukavia paikkoja.
VastaaPoistaDS: Erittäin hyvä idea :)
VastaaPoistaArja: Mä en kyllä taas pysty käyttämään pyörää mihinkään hyötyhommaan. Tulee sitten aina kuitenkin kiritettyä vauhtia kuin huomaamatta, ja sit hikisenä pysty enää mitään asioita hoitelemaan. Puhumattakaan työmatkoista.