Kyllä mä ihan oikeasti koen olevani yksin ja yksinäinen, vaikka muut sitä tuntuvan vähättelevän ja sanovat läheisriippuvaiseksi. Totta vitussa musta on tullut läheisriippuvainen, koska jos satun jonkun tapaamaan niin ahdistaa se poislähtö ja eroaminen jo valmiiksi.
Tajusin asian silloin kun täytin 30, ja ajattelin järjestäväni kunnon bileet. Kutsuin paikalle ehkä kymmenen henkilöä, heistä ei ainutkaan päässyt tulemaan - heistäkin vain yksi vastasi kieltävästi ja muut jättivät vain tulematta.
Kun perjantain työpäivä päättyy ja lähden kotiin, en useinkaan näe ketään tuttua ihmistä ennen maanantaita kun palaan takaisin työmaalle ja näen kolleegat. En koko viikonloppuna puhu kenenkään kanssa, ellei tervehdystä kaupantädille lasketa. Ja jos hyvin käy, niin ainoa ketä näen, on vanhempani tai tyttöystäväni. Suurten ponnistelujen jälkeen saatan toisinaan kutsuttua itseni jonkun kaverin mukaan viettämään iltaa hänen minulle ennestään tuntemattomien ihmisten seuraan - joka on omiaan lisäämään vielä entisestään yksinäisyyden tunnetta.
Jos kauppiaita ei lasketa, niin puhelimeni on soinut viimeksi 16.9. Eli 11 päivää sitten, kun broidi soitti. Pp soitti 10.9. (hänet näen kyllä päivittäin mesessä, joten myönnettäköön synninpäästö ;)) ja paras kaverini 20.8.
Itsestähän se on paljolti kiinni, kyllä mä sen käsitän. En kärsi haitallisesti ujoudesta ja tiedän jopa minua
Mulla on kuitenkin ratkaisu. Lauantaina, kun mä voitan lotossa kymmenen miljoonaa...
Hah - mä olen VIELÄ antisosiaalisempi, ehkä myös epäsosiaalisempi. Eli nou vöri... Mulle ei ole kukaan soittanut... ööö.... tarttis jo katsoa lokista, mä en muista edes milloin!
VastaaPoistaKyllä sulle kaikki aina tekstailee viikonloput läpeensä kutsuja ja raportoi seikkailujaan, jos et ole mukana, jos nyt eivät satu soittamaan.
VastaaPoistaPiti ihan katsoa omaakin kännykkääni.Mulle on soitettu viimeksi 9.9. !!Mä en olekaan mikään soittelija ja mulle harvoin soitetaan kun mulla on usein känny äänettömällä,tekstailen paljon mieluummin.
VastaaPoistaOlin ennen aika ujo ja hiljainen,mutta työni on tehnyt musta sosiaalisen höpöttäjän.Päivittäin kun palvelen useita satojakin asiakkaita,kaikille koitan jutella jotain kun monelle se tosiaan saattaa olla päivän ainoa kontakti se kaupantäti.Työn ulkopuolella ei kiinnosta tutustua uusiin ihmisiin ja mennä höpöttelemään kenelle vaan,mutta töissä se on tavallaan mun rooli.Työn ulkopuolella mä olen "hiljainen tarkkailija",paitsi tietty tuttujen seurassa.
Ennen tätä avioliittoani mulla oli kolme pitkää suhdetta jotka kaikki ihan kauheita tapauksia,mutta roikuin niissä mukana ihan vaan siksi koska pahempi vaihtoehto oli olla ihan yksin.Vielä kun on ainut lapsi,niin koville ottaa välillä kun ei ole sisaruksia joiden kanssa puhua esim. vanhempia koskevista asioista.Sukuni kanssa en ole juurikaan tekemisissä.Kas kun mulla ei ole lapsia,lapsettomia ei kutsuta synttäreille ym.
Eiköhän me Zimbo sovita niin,että sitten kun ollaan vanhoja niin pidetään toisiimme yhteyksiä!Käydään vaikka bingossa yhdessä tai päivätansseissa...Tai eläkeläisten teatteri-illoissa.
Polga: Joo :)
VastaaPoistaDS: Ei muo kutsuta. Tai jos kutsutaan, niin jälkijättöisesti joskus iltamyöhällä "voithan sä tännekin tulla", kun bileet olleet käynnissä jo ties miten kauan.
Talle: Hyvä idea! Mä tosin luulen, että musta tulee vanhemmiten seniili, niin joudun vanhuskotiin muutenkin. Mutta siellähän sitä seuraa on.
Olen nyt asunut täällä Lpr:ssa 12v, eikä mulla ole täällä yhtään ystävää, ei myöskään kaveria. Ei ketään, jolle soittaa, et lähtisitkö kaveriksi sinne tai tänne. Ei niitä ystäviä niin vain saada aikuisiällä tai riippuu omasta tavasta toimia, toiset on heti tavattuaan valmiita kaikkiin juttuihin, sopivat treffejä ym, mut kun mä en halua.
VastaaPoistaLiikaa vaivaa lähteä kotoa pois, enkä halua meille kotiin ketään, en voi päättää milloin vieraat poistuu, mut jos ite käyn jonkun luona, voin sanoa lähteväni tunnin kuluttua, mut sanoppa omille vieraille, et voisittekste nyt lähteä...
Toiset vain on sosiaalisempia kuin toiset, tää nettitouhu on just hyvä mulle, saa ite päättää milloin "tapaa" kenetkin.
Mut toi läheisriippuvuus...tyttökaverillani oli se myös, se hyppäs sängystä sängyyn, kun hänen mielestään hän on vain läheisriippuvainen, musta kylläkin nymfomaani.
Miten kaikilla lapsettomilla on pelko, että kuolee yksinäisenä, voi sitä kuolla yksinäisenä vaikka lapsia onkin, eihän nykylapset mitään vanhuksista huolehdi. Vai kuvittelisitko itse hoitavasi vanhempiasi kotonasi heidän viimeiset vuotensa ?
Omituista väkeä olette :D Mä olisin mieluiten lähes aina yksin enkä ainoana lapsena ole koskaan kaivannut sisaruksia...
VastaaPoistaKamala tuo 30-vuotissynttäri. Muutenkin aiheuttaa kriisiä siirtyä seuraavalle vuosikymmenelle ja sit kaikki ystävät hylkää. :( Kuinka vanha sä muuten olet?
VastaaPoistaEipä mullekaan usein soiteta, enkä oikein tykkää edes puhua puhelimessa muiden kuin äidin ja mieheni kanssa. Sähköposti on paljon mukavampi. Puhelut tulee aina just kaikkein huonoimpaan aikaan tai itse onnistut soittamaan jollekin just väärällä hetkellä.
DS: Jos muut ovat mielestäsi omituisia, niin on aina olemassa riski, josko itse olisikin se omituinen ;)
VastaaPoistaAnnika: Täytyy kyllä tunnustaa, että en mäkään nyt ole mikään innoskas puhelimessa puhuja.
Olen 33. Kymmenen vuotta sitten tapasin joka päivä kavereita, mulla oli joka ilta joku ketä olin menossa tapaamaan. Joten miten tässä näin pääsi käymään??
Niin kuin Silu Seppälä hienosti eräässä elokuvassaan toteaa:
"Kauan sitten lähdin matkaan iloisin ja avoimin mielin. Vaan mihin olin päätynyt; olin kuin sairas puu johon yksinäisyys oli syöpynyt ja lahottanut sen."
Oho, oot vuoden vanhempi kuin minä. :) Sama juttu mulla oli nuorempana, kavereita oli vaikka kuinka. Ei tullut hiljaista hetkeä. Puhelimessakin tykkäsin höpöttää kaiket illat. Eka porras oli lukion jälkeen. Suurin osa jokapäivän tutuista katosi. Kaikki lähtivät omiin suuntiinsa opiskelemaan. Ensin alkuun pidettiin viikonloppuna kotipaikkakunnalla bileitä ja pikkuhiljaa ne jäivät. Opiskeluaikoina en oikein onnistunut saamaan samanhenkisiä kavereita. Muutama muualta muuttanut kaveri oli, mutta he muuttivat valmistuttuaan täältä pois ja minä jäin tänne. Työkaverit ovat joko selvästi vanhempia kuin minä tai sitten tosi nuoria. En voisi kuvitella viettäväni aikaa kenenkään työkaverin kanssa vapaa-ajalla.
VastaaPoistaNyt vanhemmiten jakajana on se ettei meillä ole lapsia. Lapselliset tapaavat keskenään ja viettävät iltaa yhdessä lastensa kanssa. Enkä muutenkaan koe oloani luontevaksi pienten lasten äitien kanssa. Tulee sellainen olo että kuka ei kuulu joukkoon. Miehillä tuo ei ehkä tule esiin niin vahvasti.
Arja: Joo unohtui aiemmin kommentoida kommenttiasi: Siis toki vanhukset laitetaan vanhusten taloon sitten, kun eivät enää pysty omin päin kotona pärjäämään. Mutta silti heitä täytyy käydä moikkaamassa silloin tällöin; äitienpäivinä, syntymäpäivinä, jouluna, jne. Pahinta on, ettei kukaan kävisi koskaan. Ja kun aika korjaisi, ei olisi kukaan... pitämässä kädestä kiinni. Laitettaisiin vain sossupoksiin ja multaa päälle ja viskattaisiin johonkin jätemaahan kahden todistajan läsnäollessa.
VastaaPoistaAnnika: Joo ymmärrän kyllä pointtisi. Kyllä isilläkin esiintyy tuota samaa kuin äideilläkin, vaikkei onneksi yhtä suuressa mittakaavassa. Siis sitä, että brassaillaan kakaroilla. Ja sitten facebookissa kun on mukula pyöräytetty, statuspäivityksissä kerrotaan pelkästään mitä lapsi on tehnyt ja sanonut ja profiilikuva muutetaan pennun kuvaksi, ja kaikki julkaistut kuvat ovat muutenkin pelkästään lapsesta. Aivan niin kuin itse lakattaisiin olemasta....
Mutta joo, katkeraahan tilitystä tämä :D