896# Nihon, 30 - Kohti Okinawaa ja sen yli

 11.9.2025, Thursday, +30, Thunderstorm, Miyakojima, Japan

 

Herätys oli klo 6.30, sillä tänään olisi lähtö Okinawan prefektuuriin kuuluvalle Miyakojiman trooppiselle saarelle. Se sijaitsi lähellä Taiwania, n. 300 kilometriä Okinawan pääsaarelta etelään. Hanedan kentältä sinne operoi mm. JAL, jota mekin käyttäisimme. Lentoaikaa oli noin kolmisen tuntia - melko lailla sama aika kuin Helsingistä Kreikkaan. Miten pitkä maa Japani lopulta olikaan?

 

Lentomme lähtisi klo 10.45. Minua oli alkanut hermostuttamaan koko reissu nukkumaan mennessä niin, etten meinannut saada oikein untakaan. Söimme aamiaisen ja pakkasimme loput kamat reppuihin; lentolippumme olisi sallinut myös ruumatavarat, mutta ei nyt kolmen yön reissua varten kehdannut alkaa matkalaukkuja raahaamaan, semminkin kun menisimme kentälle aamuruuhkametrossa.  

 

Kämpiltä lähdimme klo 7.20. Kävelimme aluksi Kuramaen (miten mulle tuli aina aseman nimestä mieleen jokin virolainen asuinlähiö?) asemalle, ja otimme Asakusa-linjan. Tokion metro on kyllä niin hemmetin sekava keksintö, kun Asakusa-linja muuttui jollain asemilla lennosta joksikin toiseksi ja meni näin ollen eri määränpäähän. Jouduimme vaihtamaan metroa kahdesti vaikka Googlemaps neuvoi pysymään samassa junassa koko ajan ja sillä pääsisi suoraan Hanedaan. Näin ei tällä kertaa ollut asianlaita todellakaan. Hereillä sai siis olla koko ajan. Matka kesti yli tunnin, oli helkkarin kuuma ja junat täynnä ihmisiä. Vaikka meillä oli pelkät reput, senkin kanssa alkoi olemaan jo melko tukalaa (Japanissa ja Etelä-Koreassa reput laitetaan metrossa vatsan puolelle). 

 

Olo tuntui jo väsyneeltä kentälle päästyämme. Hanedan kotimaan terminaali oli meille osin tuttu jo viime vuodesta. Olimme jo silloin ihmetelleet mihin helkkarin turvatarkastukseen meidän kuuluisi mennä, kun lentoamme ei näkynyt missään. Nytkin homma hoitui puoliksi tuurilla. Check inin olimme tehneet edellisenä päivänä, ja meillä oli boarding passit puhelimessa. QR-koodeilla pääsimme portista läpi, turvatarkastuksessa ei ollut yhtään jonoa, ja pääsimme niin vauhdilla tarkastukseen, että olin unohtanut puhelimenkin taskuun (tietysti se hälytti). 

 

Sisään päästyämme kävimme syömässä; otin itse hodarin, AT otti jonkun aamiaissetin. Silti meille jäi jonkun verran aikaa lentoasemalla käppäilyyn ja kaupassakäyntiin. Muuten se oli taas sitä hermostunutta kyttäilyä. Yllättävän paljon portin edustalla oli lapsiperheitä. Pari pohjoismaalaista oli, mutta muut olivat japanilaisia. Itse asiassa, emme tämän jälkeen nähneet ainuttakaan länkkäriä ennen kuin vasta palattuamme takaisin Tokioon, joten mesta ei tuntunut olevan ulkolaisten turistien tiedossa. Paikkamme olivat rivillä 21, mulla oli ikkunapaikka, AT:llä käytäväpaikka. Kuuluimme silti eri boarding grouppeihin, minä kolmoseen ja AT neloseen. Se oli suht iso kone, sillä se oli kahden käytävän kone, paikat olivat merkitty A:sta K:hon. Kun pääsin paikalleni, se oli melkoinen pettymys, sillä "ikkunapaikasta" huolimatta mulla oli katseltavana pelkkä seinä. En siis nähnyt enää uudestaan Fuji-vuorta (joku nainen pyysi erikseen lentoemäntiä näyttämään myöhemmin Fuji-vuoren hänelle ja hänet vietiinkin sitä katsomaan) saati Miyakojiman koralleja atolleja.  

Jääkahvia ja hodaria uusioaamiaiseksi.

 

Siellähän se kone jo venaili.

Hermostunutta venailua portilla.

Lento kesti lopulta reilut 2,5 tuntia. Lapsiperheitä oli paljon, mukulat huusivat ja tuntuivat olevan melkoisessa köhässä kuten pennut aina ovat. Lennon aikana tarjottiin kahvi / tee, muuta ei pystynyt ostamaan edes rahalla. Se oli meistä vähän outoa, sillä kyllähän tuolla lennolla olisi JAL saanut lisäbusinestä aikaiseksi laittamalla kunnon myyntikärryt. Muuten matka meni ok, koitin torkahdella mutta perillä minua odottaisi autonvuokraus ajovelvollisuuksineen, ja se oli alkanut sen verran jännittämään, että oli turha uneksiakaan uneksimisesta. 

 

Perille päästyämme pääsimme ulos nopeasti. Kenttä oli pieni, eikä ollut rajamuodollisuuksia eikä tarvinnut odotella ruumakamoja. Olimme vuokranneet auton Times Car Rentalista, se oli iso ja tunnettu liike Japanissa, ja vaikutti kaikin puolin luotettavalta joskin kalliilta. Kentällä oli nainen meitä ja kahta muuta pariskuntaa (ei sillä, että me AT:n kanssa olisimme pariskunta) vastassa. Meidät ohjattiin shuttle-bussiin joka heitti meidät noin kilometrin päähän varsinaiselle autovuokraamolle. Vuokraamossa meidät otettiin tiskille heti, joten homma rokkasi todella sujuvasti. Kaikenlaisia papereita sai kyllä täytellä ja vakuuttaa, että osasi japanilaiset liikennesäännöt yms. Auton olin vuokrannut reilua kuukautta aikaisemmin ja osa pohjatiedoista olin syöttänyt jo siinä vaiheessa. Tämän lisäksi tarvittiin passi, suomalainen ajokortti sekä kansainvälinen ajokortti mallia 1949, sen olin hankkinut jo alkukesästä Autoliiton sivuilta. Olin buukannut pienimmän auton olettaen, että sitä olisi helpointa ajaa, sillä japanilaiset tiet tuskin olisivat leveydellä pilattuja ja lisäksi täällä piti autot ajaa parkkiin perä edellä, ja peruuttaminen ei ehkä ole vahvimpia puoliani. Kotteroksi annettiin automaattivaihteinen, Nissan Note e-power / hybridi. Taustapeiliä en saanut toimimaan koko aikana, mutta peruutuskamera löytyi. Navigaattori oli myös, mutta emme saaneet sitä toimimaan muuta kuin japaniksi, vaikka nettisivun mukaan piti olla englantilainenkin versio. Auto bamlasi muutenkin japania ovia avatessa ja moottoria käynnistäessä, mutta joskus varoitti vaarallisesta risteyksestä myös englanniksi. Otin kaikkein kattavimman ja kalleimman vakuutuksen mitä löytyi. Miyakojimassa ei ollut tietulleja, se oli loistava juttu, sillä muuten olisi pitänyt varmaan hommata ETC-kortti, enkä tiedä miten sellaisen olisi saanut (ETC-kortti asennettiin autoon erilliseen lukijaan joka sitten velotti tietullit ja avasi tietullien portit automaattisesti). Auto torstaista sunnuntaihin maksoi 160€.

Miyakon lentoaseman tulopuoli.

Sijaintimme Japanin ja Filippiinien välissä.

Ukko kävi noutamassa auton ja ajoi sen kuin minua pilkaten sukkana peruuttaen parkkiin. Pyysi palauttamaan auton tankattuna, ja tuomaan kuitin bensikseltä. Alkoi satamaan kaatamalla, joten meidän piti kiirehtiä autoon ja ukon takaisin konttorille pidemmittä puheitta ja autoa esittelemättä. Olin kauhuissani, en ollut koskaan aiemmin ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä, mutta aina on kai ensimmäinen kerta. Ei muuta kuin pyyhkimet päälle (ja nekin olivat suuntavilkun kanssa eripäin mitä finneautoissa, aiheuttaen muutaman kerran yllättäviä tilanteita) ja matkaan.

Vuokra-automme.

Auto takaata.

Ensimmäinen etappi oli selvitä hotellille, olisikohan sinne ollut reilu kuuden kilometrin matka. Silti tuo matka tuntui ikuisuudelta; aina kun tuli risteys niin kyllä jännitti kovasti. Lisäksi vettä satoi niin kovasti, että kaistamerkinnät yms hävisivät näkyvistä. En tiedä johtuiko huono näkyvyys oikealle siitä, että ratti oli oikealla puolella vai oliko Nissan vaan suunniteltu huonosti, mutta se sivupalkki johon tuulilasin reuna oli kiinnitetty haittasi ajoa. Muutenkin auton mitat olivat vähän vaikea hahmottaa. Ajoimme tietysti vielä hotellin ohi, ja piti käydä auto kääntämässä FamilyMartin pihassa. Hotellin pihassa oli pieni liikenneympyrä joka tuli ajettua vastapalloon, mutta kukaan ei ollut sitä onneksi näkemässä. Autokin saatiin peruuttamalla parkkiin.

Hotellinamme oli Locus-niminen hotelli, olimme buukanneet kaksi huonetta Booking.comin kautta. Sisäänkirjautuessa oli tietysti sitä normaalia säätämistä, vaikka oli yksi varaus niin jouduimme molemmat operoimaan eri virkailijalla. Minun palvelleen virkailijan laskupää ei tainnut olla parhaimmasta päästä kun oli kirjannut minulle visiitin vuorokauden liian lyhyeksi, mutta se saatiin korjattua. Muutenkin henkilökunta vaikutti olevan ensimmäisiä päiviä työssään. Saimme kuitenkin hyvät huoneet kutoskerroksesta merinäköalalla ja parvekkeella. Huoneet olivat todella ahtaita kuten Japanissa aina. Vähän betoniset ja pinnoittamattomat huoneet (en välitä sellaisesta) mutta muuten siistit huoneet ja wc + suihku.

Hotelli Locuksen julkipuoli.

 

Kapea hotellihuone.

Sänky vei 90% huoneen pinta-alasta.

Näkymä parvekkeelta.

WC.

Löytyihän siihen vessanpynttyyn se kaukosäädin.

Kävimme hakemassa kaljat lähimarketista ja palasimme juomaan ne hotellihuoneen parvekkeelle. Ne nautittuamme päätimme lähteä tsekkaamaan hotellin lähirannan. Se näkyi parvekkeelta eikä sinne ollut 200 metriä enempää. Siellä oli meduusaverkko, joten siinä mielessä vaikutti turvalliselta, vaikka ketään ei näyttänyt rannalla juuri muuten olevan, mutta japanilaiset eivät taida olla mitään rantaihmisiä muutenkaan. Vedessä oli jonkun verran levää. Parvekkeelta tämä oli näyttänyt hiekkarannalta, mutta sellaisia pahoja kiviä siinä oli, uimakengät olisi ehdottomasti tarvinnut. Merivesi oli +31 asteinen, joten kyllähän tuossa uida kelpasi, mutta meri haisi mielestäni pahalta. Lisäksi portaille oli ongittu noin metrin mittainen ankeriaalta vaikuttava kala, jonka mätänemisaste oli jo pitkällä, mikä puolestaan oli houkutellut melkoisen kärpäsparven paikalle. Ei tästä voinut antaa arvosanaksi kuin 2/5. 

Lähirantamme meduusaverkkoineen.

 

Rannan vieressä oleva satama vähän arvelutti...

Palasimme hotellille, ja otimme suihkut ja lepäsimme tunnin. Lähdimme viereiseen Dotonbori-izakayaan. Se olikin sitten vaikea paikka. Emme oikein olleet käyneet näissä izakayoissa koska ne ovat hankalia, kun ei tiedä etikettiä. Emme olleet varmoja mihin kengät piti jättää ja miten päin, mutta sen ymmärsimme ettei stifloissa saanut marssia paikalleen. Istuimme lattialla tatamilla, eikä siellä ollut edes sellaista jalkasyvennystä mihin olin törmännyt aiemmin. AT kärsi tästä melkoisesti, kun ei oikein tiennyt miten päin olisi lattialla ollut. Harvinainen paikka kun ei ollut automaattia, vaan tarjoilijanainen kiikutti yhden japaninkielisen menun. Se oli kuitenkin laadittu selkeästi eri osioihin, eli ainakin tiesi tilaako kanaa, kalaa, lihaa vai vihanneksia (jos siis osasi lukea sen verran japaniaa). Tarjoilijamummo auttoi meitä myös parhaansa mukaan. Vaikea sanoa mitä ne safkat oli, mutta ihan ok makusia. Kanaa oli, sitten jotain sellaista risoton tapaista, gyozat ja joku väkevänmakuinen alkupala. Kaljaa tietysti kyytipojaksi. Viereisessä sloossissa oli iso äijäporukka - kuulin kyllä kun juttelivat yhdessä vaiheessa meistä ja aprikoivat mistä maasta nuokin urpot on, mutta päättelivät sitten ettei ne jenkkejäkään ole.

Perinteinen menu ilahdutti.

 

Muistutti kimchiä, mutta kamalempaa.

Sienistä huolimatta ok sapuska oli tämä.

Joku riisijuttu ja gyozat.

 

Illalliskippola Dotonbori.

Kävelimme sitten säkkipimeässä illassa noin kilometrin matkan keskustaan. Se oli osin ylämäkeä, joten hiki virrasi niin, että fööniä olisi taas tarvittu. Etsiskelimme hetken kippolaa mihin uskaltaisimme mennä, ja lopulta puolihämärä baari löytyikin. Kengät piti jättää eteiseen, ja sen jälkeen tiskin takana oleva ukko osoitti meille paikat tiskiltä. Vieressämme oli osakalainen pariskunta, muuten kippola oli tyhjä. Suomessa tämmöinen asetelma tuntuu kiusalliselta ja olisimme ottaneet pöydän kaikkein kauimmaisesta nurkasta, mutta täällä sellaista mahdollisuutta ei annettu. Tarjoilijaukko oli pelottava ja kummallinen. Hän oli kotoisin Hokkaidosta, joten vähän ihmetytti miten hän oli talvisesta paratiisista ajautunut tuhansien kilometrien päähän trooppiselle saarelle. Lisäksi hän tuntui olevan plunssassa. Tilasimme tuopit kaljaa ja kysyimme onko täällä käärmeviinaa (habushu, ハブ酒); tarjoilijaukko piti kysymystä melkein loukkauksena. Totta kai sitä oli ja esitteli meille ison lasisen sammion jossa taisi olla parikin matelijaa. Kysyin mitä käärmeitä ne olivat, mutta vastasi ettei tiedä, hän saalisti ne tuosta läheiseltä parkkipaikalta. Täytyy toivoa, että se oli piruilua mutta en ollut ihan varma. Tilasimme kuitenkin sitä mukilliset. Maku ei ollut hassumpi, en tiedä sitten tuliko siitä sen kummempia voimia mutta ei tullut mahatautiakaan mikä minua oli enempi huolestuttanut (kysyin kyllä etukäteen ei kai tähän kuole "死なないですか" mikä tuntui huvittavan ainakin osakalaisia). Tilasimme vielä toisetkin tuopit. Tarjoilijaukon ja osakalaisten kanssa piti seurustella koko ajan, ja sekin tuntui hyvin kiusalliselta varsinkin kun he olivat minun vieressä ja AT sai keskittyä tupakinpolttoon (sisällä??) tiskin päässä. Lasku oli 4000 yeniä eli kallis oli paikka tai sitten meitä ukotettiin mutta väliäkös tuolla (siellä oli naislaskuttaja mutta hän ei osannut käyttää lopulta kassakonetta ollenkaan vaan joutui kutsumaan tarjoijaukon apuun).

Kippola.

 

Käärmeviinaa oli saatavana.

Kaikenlaista muuta brenkkua ja.

Ei kuseskella miten sattuu.

Palasimme takaisin hotellille FamilyMartin kautta. Päivän kolmas ukkonen kasteli meidät ulkoisesti kun emme olleet älynneet ottaa sateenvarjoja mukaan, ja 30 asteen helle sisäisesti. En ole koskaan ollut missään näin hiostavassa paikassa ennen, aivan kuin olisi kävellyt jossain jättimäisessä höyryhuoneessa. Istuskelimme vielä hetken AT:n parvekkeella katsellen öisen meren yllä läiskyviä salamoita. Palasin sitten huoneeseeni blogailemaan ja suihkuun (täällä joutui ottamaan kyllä koko ajan suihkuja). Huoneessa oli televisio joka toimi; sitä oli mukava katsella. Ymmärsin uutisista, että Tokioon oli iskenyt jättimyrsky heti sen jälkeen kun olimme sieltä lähteneet, ja pahoja tulvia oli aiheutunut. Toivottavasti kämppä oli pysynyt kunnossa.

Loppuillasta piti siirtyä jo limuun.

895# Nihon, 29 - Riksa-ajelua ja Skytreetä

10.9.2025, Wednesday, +31, Downpour, Tokyo, Japan

Heräsimme yhdeksältä. Ehkä jetlag alkoi taittumaan. Aamiaisen söimme rauhaksiin; seuraavana päivänä meillä olisi Japanin sisäinen lento, joten teimme sitä varten check inin netissä. Se palkittiin sähköpostilla jossa oli lisäohjeita, mutta se oli tietysti pelkästään japaniksi + meili oli tehty kuvilla, jotta tekstejä ei pystynyt syöttämään kääntäjäänkään.

Yhdeltätoista minä lähdin Asakusaan ja AT lähti Akihabaraan. Kävelin aikani Kuramaen asemalle; se oli samanlainen miina mihin olimme joutuneet aiemminkin; jos valitsit väärän sisäänkäynnin, et päässyt kuin raiteelle joka johdatti sinut luultavammin väärään suuntaan, etkä päässyt vaihtamaan laituria. Tällä kertaa mulla kävi tuuri kun osuin vahingossa oikealle raiteelle. Asakusaan oli lisäksi vain yhden pysäkin matka.

Ulos päästyäni taivas yhtäkkiä repesi ja vettä alkoi tulemaan tuhatta ja sataa. Juoksin katoksen alle jossa pitelin sadetta ainakin 20 minuuttia. Kengätkin siinä kastuivat niin, että palasin takaisin metrolle, jonka tunnelin suojassa hengailin niin pitkään kuin pystyin. Mulla oli klo 12.00 varattuna aika riksa-ajelulle, joten oli pakko sitten lähteä sinne. Onneksi sade oli hiljentynyt tässä vaiheessa melkoisesti. Asakusassa taisi operoida muutama muukin riksayritys, mutta minä käytin Tokyo Rickshaw'ta. Lähtöpaikan osoite oli Asakusa 1-2-1. Löysin sinne helposti, mutta olin toki käynyt täällä aiemminkin. Siinä se oli heti Senso-ji:n temppelialueen vieressä.

Aina tuntui olevan vaikeat sääolot..

Odottelua Asakusassa.

Ilmottauduin äijälle japaniksi, joka kävi puolestaan ilmoittautumassa minut saapuneeksi jollekin dirikalle. Sen jälkeen tuli joku toinen ukko, joka puhui niin nopeasti japaniaa etten ymmärtänyt mitään. Osasi onneksi myös englantia. Varaukseni löytyi - hyvä homma koska olin räätälöinyt itselleni spesiaalikierroksen, ja olin joutunut käymään ikuisuuteen asti sähköpostikeskusteluja aiheesta. Mulla oli tunnin aika varattuna, maksoin sen alta pois. Olin viime vuonna käynyt täällä myös, ja saanut Miyu-chanilta 割引:n, semmoisen alennuskortin, joten hinnaksi jäi 14400 yeniä ~ 90€. Sitten minut vietiin odottamaan jo kärryjen lähelle, ja pian Mii-chan ilmoittautui minulle. Hän oli tämän päivän kuskini. Olin varannut tämän tunnin kierroksen muutamaa viikkoa aikaisemmin, ja olin toivonut viime kertaista kuskiani Miyuchimu-chania, mutta hän ei ollut ilmeisesti saatavilla. Olin siitä vähän pettynyt. Mii-chan oli ehkä vähän vanhempi – sanoi tehneensä tätä työtä viisi vuotta jo, ja olevansa firman vanhempia ajureita. Hän oli myös tosi mukava. Varatessa olin sanonut haluavani naiskuskin – ehkä se on sovinismiä – vai feminismiä – vai homofobista, mutta en voi itselleni mitään, katson mieluummin naisia kuin jonkun lihaksikkaan adonisukon pakaroita.

Mii-chan kysyi minkä reissun haluaisin tehdä, sanoin että temppelikierros olisi hyvä. Mä vähän diggailen ajatuksesta, kun japanilaiset ikään katsomatta tuntuvat vierailevan temppeleissä usein. Lisäksi sellainen vierailu ei yleensä kestä muutamaa minuuttia kauempaa (paitsi viime vuonna Otaka-sanin kanssa). Ensiksi kävimme Tokion vanhimmassa buddhalaistemppelissä Matsuchiyamashotenissa, jossa Mii-chan esitteli tarkkaan kaiken rituaalin miten piti käyttäytyä – se oli vanhastaan jo tuttua minulle. Ensiksi teimme ”temizun” (手水). Eniten minua harmitti se kun en ollut osannut varautua oikeanlaisilla kolikoilla – tarviittiin 50 yeniä, jotta sai sytyttää suitsukkeen, joka sytytettiin itse ja laitettiin palaamaan erilliseen hiekka-astiaan, ja josta kauhottiin savua ensin päähän – joka antoi lisää viisautta (ja kyllä, otin sitä extra-annoksen kun taidan olla sen tarpeessa) – ja sitten muualle kroppaan. Mii-chan antoi minulle puuttuvat rahan :D Sitten kävelimme itse päätemppelin eteen – täällä teemana oli horseradish, niitä oli jo temppelin edustalla ja päätemppeliin niitä oli piirretty myös, kumartelimme sitten aikamme ja teimme rukoukset (mielessämme). Mä olen ehkä vähän agnostikko, joten toivoin kehittyväni paremmaksi keilaajaksi kuin jotain epäkonkreettista asiaa (esim. kehittyväni paremmaksi ihmiseksi). Sen lisäksi kumautettiin narua, jonka päässä oli kongi, epäonnistuin tässä pahasti. Sitä piti todellakin heiluttaa voimalla, jotta sai jonkunlaisen kumauksen aikaiseksi.

Riksasta avautuvaa näkymää.

Sky Tree hallitsi Asakusan maisemia.

Matsuchiyama shoten.

Temizu.

Suitsuketta sytyttämässä.

Pulu (japaniksi hato – 鳩) pelästyi meitä ja lensi päin Mii-chanin jalkaa pelästyttäen (びっくりしました) puolestaan hänet. Se nauratti meitä melkoisesti. Koska olimme temppelissä, ja Pp:n ja minun voimaeläin on pulu, ajattelin ilman muuta tämän olevan Pp:ltä jonkunlainen "kosto" tahi "muistutus". Lähdimme jatkamaan eteenpäin. Mii-chan jaksoi juosta kyllä hyvin, ei hengästynyt juurikaan. Kuuma hänelläkin oli, eikä ihme. Kyselin kuinka paljon hän juoksee päivässä, sanoi juoksevansa 10-30 km. Joten siitä voi miettiä minkälaisessa kondiksessa tämä nainen mahtoi olla. Hän kyseli minulta Suomesta asioita ja pyysi kertomaan eri sanoja. Yllätyksenä taisi vähän tulla kun kysyin tietääkö hän muumit – ja vasta sitten hän huomasi asian, että itse asiassa saanut nimensäkin Pikku-Myystä (japaniksi Mii), ja hänen äitinsä on kova Muumifani.

Kävimme vielä toisessa temppelissä, se oli shintolaistemppeli Imado Jinja. Tämä oli Neko-temppeli, teemana olivat kisset. Portin sisäpuolella roikkuivat emat - sellaiset tuulessa kalisevat puulevyt, johon oli kirjoitettu rukouksia ja toivomuksia. Rituaalit olivat taas vähän erilaiset, mutta Mii-chan selitti kaiken loistavasti. Kävimme keskustelut puoliksi japaniksi ja puoliksi englanniksi. Mii-chan opiskeli vielä yliopistossa amerikkalaista kirjallisuutta, joten hän osasi englantia hyvin. Minulla meni vähän ohi mitä eroa oli ja torilla - 鳥  (lintu) ja toriilla 鳥居 (temppelin edessä oleva portti). Mii-chan kyseli osasinko lukea kanjeja, ja häpeäkseni jouduin toteamaan lukutaitoni olevan huonolla tasolla - saatoin osata sellaista arkipäivän perussanastoa jonkun verran, mutta erisnimet ja temppeleiden uskonnolliset mietelauseet olivat minulle täysin vieraita. Teimme riittävän määrän kumarruksia ja taputuksia. En ehtinyt kuvaamaan paikkaa, sillä se oli sen verran suosittu, että jonoa oli koko ajan temppelin eteen, enkä halunnut alkaa siinä herkällä hetkelä filmailemaan muita. Siinä oli pieni kioski, josta pystyi ostamaan matkamuistoja. Ostin omamorin (御守), jonka Mii-chan valitsi. Hieman ahdisti kun myyjä ja joku asiakkaana ollut ukkokin alkoivat puhumaan minulle, ja oli todella vaikeaa seurata kolmen ihmisen kysymyksiä samaan aikaan.

Pienet nekoset piileskelemässä temppelin edustalla.

Ema.

Mii-chan kysyi, heittääkö hän minut takaisin lähtöpisteelle, vai haluanko vielä puolen tunnin kierroksen 6700 yenin lisähintaan. Mulla oli ollut niin hauskaa, että sanoin voivani jatkaa, jos Mii-chan itse vain jaksaisi juosta. Ehkä se oli virhe, mietin olisiko minun pitänyt tulkita rivien välistä, että kierros olisi tässä? Mii-chan kyllä väitti, että se kävi hänelle hyvin, mutta jos hän osoitti vain kärsivällisyyttä - gaman (我慢). Teimme puolen tunnin kierroksen Sumida-joen toisella puolen ja juttelimme niitä näitä, ja lopulta hän jätti minut Tokyo Sky Treen luo. Maksoin laskun, ja annoin hänelle lahjaksi vielä muumilimsa-pullollisen. Samanlainen hämmennys hänelläkin oli kuin aiemmin parturillanikin. Japanissa kun ei tippejä voi jättää, mutta toivottavasti tuliaisten jättäminen on OK.

Sillat tiesivät aina raskasta ylämäkeä.

Laitoin AT:lle viestiä, hän oli vielä Akihabarassa. Kysyin haluaisiko hän tulle Tokyo SkyTreelle, ja sanoi jees. Puoli tuntia piti odotella ja ukko oli saanut itsensä mestoille. Kävimme ensin syömässä udonit ravintolassa, se oli aika kamalaa. Sen jälkeen teimme pienen kauppareissun, ja sen jälkeen itse Sky Treen torniin. Mä olin koittanut päästä tänne jo vuonna 2013, mutta silloin tänne oli ollut 6 tunnin jono. Nyt huonosta kelistä johtuen pääsimme sisään heti ilman jonotusta. Ylimpään kerrokseen maksoi 3500 yeniä / aikuinen (alempaan kerrokseen olisi päässyt tonnia halvemmalla, mutta kuka sinne haluaisi). Torni oli ihan jees, ei mikään erikoinen mutta pakkohan se oli kerran kokea. 450 metrin korkeus oli aika huima, ja suttuisesta kelistä huolimatta kaupunki näkyi hyvin. Emme ostaneet tuliaisia emmekä olutta tai mitään. Kertabongaus riitti.

Tuleeko tästä Näsinneula mieleen?

Lounas oli pahahkoa.

Tokio <3

Sumida-joki.

Eipä näkynyt Fuji-vuorta.

Aurinkoa ja sadetta.

Lasilattia totta kai.

Palasimme sitten takaisin metrolle ja kämpille, jossa otimme suihkut. Vaikka aurinko ei tänään juuri paistanut, keli oli melkoisen kostea ja hiostava. Kovasti tuhlaantuu vaatteita täällä. Lisäksi sateenvarjot jne eivät meinaa kuivaa millään. Pakkailimme vähän kamoja tulevaa neljän päivän reissua varten ja joimme hieman olutta.

Lähdimme sitten vielä syömään Kuramaen sillan lähellä olevaan hampurilaispaikkaan. Parturini oli suositellut sellaista, mutta olin jo kauan sitten unohtanut sen nimen. Luulin sen olevan McLean; olimme ainoat asiakkaat ja kyselimme tarjoilijalta tunsiko hän Misa-san nimistä parturia, mutta eipä tuntenut. Joten taisimme olla väärässä baarissa. Tilasimme silti purilaisateriat; ne olivat hyviä joskin pieniä ja kalliita, ja kalja erityisen kallista, mutta maultaan hyviä. Sitten kämpille hermoilemaan seuraavaa päivää.

Ensimmäinen menu josta ymmärsi jotakin.

Kyl hamppari vaan hyvvee on!