Jotta elo maan päällä onnistuisi niin ihminen on näppäränä kehitellyt muutamia pelisääntöjä. Lait. Joissakin maissa niitä ei juuri ole (Afganistan), ja joissakin niitä on enemmälti (Yhdysvallat). Lakien rikkomisesta tulee joko päänsilitystä (Suomi) tai ankaraa ja pitkäaikaista kamppailua henkensä edestä (Venäjä).
Ihan ymmärrettävää. Laeilla luodaan paitsi turvallisuuden tunnetta niin pyritään myös erottamaan oikea väärästä. Osoitetaan, mikä on ei-hyväksyttävää toimintaa, ja tuomion pituudella näytetään teon vakavuus tai saatetaan viestittää, ettei kannata tulla silmille hyppimään. Tuomioelin tekee päätökset tapahtuneesta ja langettaa siitä rangaistuksen. Joskus syyllistetty voi myös vedota tuomioonsa, mikäli on kokenut omasta mielestään vääryyksiä, ja instassi sitten tekee uudet tuomiot. Esimerkiksi vaimon kuristaminen suihkuletkulla, kaljuksiajaminen, puukottaminen ja tuntikausien pahoinpitely ei olekaan törkeä pahoinpitely, vaan semmoinen tavallinen justka joten poistetaanpa pari kuukautta vankilaistumista. Toisaalla taas mietitään, että onko öljynporaustornin valloittaminen terroritekoa, merirosvousta vai vittuilua ja tuomio langetetaan sen arvoisesti. Linja vaihtelee maittain.
Sitten on olemassa Jumalan lait. Nekin vaihtelevat uskonnosta tai haarasta riippuen. Pommin räjäyttäminen torilla voi olla ok, tai salmiakin syönnistä voi joutua helvettiin. Telkkarin katsominen on kielletty, teurastettava eläin tainnutetaan rukouksilla. Naisen raskaus kestää 3 päivää; ensimmäisenä päivänä rukoillaan, toisena lapsi kasvaa äidin mahassa ja kolmantena päivänä syntyy. Jne.
Kaikkein häilyvin on kuitenkin omatunto.
Mä olin tässä yksi päivä syömässä sellaisen hyvänpäiväntutun kanssa, jonka kanssa olen ehkä 'varovainen' ystävä. Henkilö vaikuttaa mielenkiintoiselta, mutta en tiedä hänen taustojaan enkä ajatuksiaan, eikä hän tiedä minun. Jonninlainen konsensus on henkilöiden välillä vallittava, jotta ystävyys voi syventyä uudelle tasolle. Nyt näemme toisiamme vain keskittyen yhteen tiettyyn toimeen; vähän sama kuin työkaverit. Jotta työkaverit voivat varsinaisesti ystävystä, heidän välillä pitää olla paljon samankaltaisia ajatuksia.
Joka tapauksessa, koska olemme töissä melko lähekkäin niin päätimme mennä yksi kerta lounastamaan yhdessä. Hän ehdotti minulle kasvisravintolaa. Hän on itse sellainen kasvissyöjä. Mä järkytyin. Ihan sama mulle jos joku haluaa sellasia syyä, se ei ole minulta pois, ja itse asiassa harkitsin itsekin lihatonta lokakuuta, mutta en eettisistä syistä vaan sen takia että hieman laihtuisin. Mutta tämä kaveriko ei suostu menemään edes sellaiseen paikkaan syömään, josta saa myös liharuokaa? Häntä häiritsee sellainen? Häntä häiritsee se mahdollisuus että sieltä saa lihaa? Ja että joku syö sellaista? Että minä syön sellaista?
Tällä kertaa kävi tuuri, ja minut pelasti ulos asti ulottuva jono (mitä, onko Suomessa muka niin paljon kysyntää moiselle kasvisravintolalle?). Menimme toiseen paikkaan, jossa oli buffa, eikös se ole kaikkein kätevin niin toinen saa pureksia hernettä ja toinen härkää? Kaveri vakuutti, että se on ok, hänelle on ok syökö muut lihaa vai ei, mutta epäilen kyllä mahtaako olla näin? Hän kertoi minulle tv-ohjelmista mistä oli järkyttynyt kun hän oli nähnyt miten eläimiä sikaloissa kohdellaan. Hän on liittynyt tällaisiin järjestöihin, jotka eläimiä suojelevat. Hän on luopumassa autostaan; on alkanut ajamaan pyörällä, ja käyttämään julkisia. Tätä paatoksellisuusjargonia tuli oikeastaan koko lounastunnin ajan, en tiedä tekikö hän sen tahalleen vai tahtomattaan. Yritin välillä siirtää puheenaihetta muualle, mutta aina se kääntyi uudelleen tähän maailmanparantamiseen.
Totesin hänelle, että siinä hän kyllä teki viisaasti ettei lähtenyt Muurmanskiin öljynporauslauttoja valloittamaan.
Luulen, että hän huomasi siinä vaiheessa mun vitutuksen. Ja mä huomasin, miten häntä ärsytti minä. Joten ehkä on viisainta että pysymme vain yhdessä yhteisessä asiassa.
Mutta omatunto. Jos mä en pode huonoa omatuntoa Jäämerellä tapahtuvista öljynporauksista tai sikojen huonosta kohtelusta niin tekeekö se sitten minusta huonomman ihmisen, vai näistä asioista välittävästä henkilöstä paremman ihmisen? En mäkään revi kärpäsiltä siipiä irti (vaan pliiskaan paskanaaman sanomalehdellä, ja tunnen ehkä mielihyvää osuessani ja vaimentaessani naamalla surranneen elikon). Annan rahaa keräyksiin, mutta en feissareille enkä halua todellakaan kuulua mihinkään järjestöihin. Palautan löytämäni lompakot, mutta en löytämääni satasen seteliä. Toisinaan saatan laiskotella töissäni. Joskus voin valehdella merkityksettömissä asioissa välttääkseni konfliktin, enkä kuitenkaan pidä itseäni "kusettajana". Teen toisinaan tyhmyyksiä, ja koen niistä myöhemmin aikansa mielipahaa ja huonoa omatuntoa.
Ja silti mä ihmettelen, miten jollakin on otsaa toimia niin kuin toimivat. Vailla moraalia. Eikö niillä ole minkäänlaista omaatuntoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti