588# Krakova, 2

27.4.2018, Friday, +17, Scattered clouds, Oswiecim, Poland

Maailman kovin ääni on kuulemma syntynyt Krakataun tulivuoren purkauksesta, mutta At:n kuorsaus tuli varmaan hyvänä kakkosena. Jätkä oli ollut sen vuoksi jossain leikkauksessakin, voin valitettavasti todeta sen menneen hukkaan. En nukkunut juurikaan. Seitsemältä nousin ja menin testaamaan suihkun. Täällä oli suihkukaappi, mutta viemäri ei vetänyt ollenkaan. Vaikka vain nopeasti kasteli itsensä ja sulki suihkun saippuoinnin ajaksi ja huuhteli pikaisesti, vesi jäi silti lillumaan ällöttävästi nilkkoihin. Mutta koska olimme jo olleet sen verran hankalia asiakkaita sänkyvaatimukseinemme niin emme voineet oikein valittaakaan.

Menimme kellariin aamiaiselle. Se vasta kamala kokemus oli, yksi pahimmista hotelliaamiaisista koskaan. Ruoka oli epäilyttävän näköistä, kahvikin niin iljettävän näköistä ettei sellasta uskaltanut juoda. Pienimuotoisilla pettymyksillä alkoi siis kakkospäivä.

Aamiainen. Vieläkö joku antaisi tästä 5/5?

Kafé. Maistuis varmaan sullekin? Mulle meinaan ei.

Tänään meillä oli ohjelmassa kokopäiväretki Oswiecimiin, jossa Auschwitzin keskitysleirit sijaitsivat. Aluksi olimme sunnitelleet menevämme sinne omatoimisesti joko junalla tai bussilla, mutta paria päivää ennen lähtöä aloin googlamaan tarkempia tietoja, ja selvisi, ettei kohteeseen voi mennä ainakaan kesäaikaan (1.4.-30.9.) ilman opastettua kierrosta (klo 10-16 välisenä aikana). Opastetut kierrokset saattavat olla täysiä, eikä mahdollisesta odotusajasta osata sanoa etukäteen. Varmistin Auschwitzin virallisilta Facebook-sivuilta, ja hekin neuvoivat buukkaamaan tourin ennakkoon. Lisäksi kahden eri leirin välillä (Auschwitz I ja Auschwitz II, eli Auschwitz-Birkenau) oli muutaman kilometrin matka, eivätkä ne olleet muutenkaan ihan juna-aseman vieressä. Bussilla kulkeminen ei vaikuttanut sen helpommalta. Kaikkein järkevintä olisi buukata valmis-tournee Krakovasta bussikuljetuksineen. Tässä vaiheessa meinasi käydä hullusti, sillä monet kierroksia järjestävät tahot olivat täyteen buukattuja jo parikin viikkoa etukäteen. Olisi pitänyt olla taas ajoissa liikenteessä. Löysimme kuitenkin viime tipassa netissä Krakville Toursin; se nyt ei nettisivujen perusteella vaikuttanut ehkä kaikkein luotettavimmilta järjestäjältä, mutta eipä ollut varaa valita. At oli kysynyt ennen varausta, ovatko he ukottajia ja vastasivat etteivät ole, ja kysyivät kummankin osallistujan nimitiedot ja saatiin jonkinlainen voucherikin. Hinta oli 99zl / naama, joka vaikutti meistä oudon halvalta (~ 25€, mutta kokopäiväretki ja bussillakin matkustettiin yli 130 km). Lähtöpaikka oudoksutti myös; annettiin kaksi eri osoitetta jonne piti ilmottautua kello kymmeneltä, "ihan sama kumpaan paikkaan tulette, kunhan tulette ajoissa".

Valitsimme lähtöpaikaksi osoitteen Sienna 16, sinne oli hotelliltamme 1,3 kilometrin matka. Tuo taittui nopeasti kävellen, mutta aurinko paistoi jo suht lämpimästi ja huomasimme meillä olevan liikaa vaatteita. Meitä oli varoitettu jo etukäteen, että mukaan sai viedä vain pienen laukun, pienempi kuin A4-paperiarkki. Otimme mukaan vain muovipussin jonka pystyi jättämään bussiin tai tarvittaessa hylätäkin, eikä laukun sisältö käsittänyt kuin vettä ja sipsejä. Ruokaa täällä ei saanut koko päivänä eikä tilaisuutta syömisiin muuten oikein ollut kuin ottaa omia eväitä mukaan. Koska Auschwitzissä edellytettiin (edelleen?) säädyllisyyttä, niin alkoholit olivat jyrkästi kiellettyjä, eikä kännissä saanut alueelle mennä. Meidän piti ilmottautua kymmeneltä virkailijalle, lähtö tapahtuisi vartin yli. Löysimme Krakville toursin kioskin nopeasti, siinä oli jo jonkun verran jonoa, koska kyseinen toimisto teki reissuja myös muihin Krakovan kohteisiin. Hetken aikaa meidän piti odottaa, ennen kuin pääsimme ilmottautumaan virkailijalle. Esitimme voucherin ja virkailija kirjasi meidät ylös ja pyysi odottamaan hetken aikaa.

Krakville toursin ilmoittautumispaikka osoitteessa Sienna 16.

Retkeilijöitä kertyikin aika setti, kaikki eivät mahtuneet edes bussiin, vaan 16 henkilöä joutui ottamaan minibussin. Ajattelimme, että siellä joutuisi istumaan polvet hampaissa, joten emme ilmottautuneet vapaaehtoisiksi. Kävelimme pienen matkan puiston halki kadulle, jossa bussimme jo odotti. Näimme vilaukselta bussiin nousevan viikingin näköisen jätkän, jonka arvelimme välittömästi suomalaiseksi. Ilmeisesti tämä toinen porukka oli sitten se, joka oli mennyt siihen toiseen kokoontumispaikkaan. Menimme takaovesta sisään ja valtasimme itsellemme istuinpaikat bussin takaosasta; ne olivat todella ahtaan tuntuiset. Semmoinen epäilyttävän näköinen juoppokööri kertyi ympärillemme, ja totta vie, suomalaisiahan he olivat, viikinki mukaan lukien.

Kun bussi pääsi viimein liikkeelle, niin eipä aikaakaan kun finnekööri korkkasi aspiriinikaljat. Jutuista päätellen edellinen ilta oli mennyt pitkäksi, ja aikamoista settiä heidän juttunsa olivatkin. Täytyi vain uskotella itsellemme, ettei kukaan yhdistänyt meitä näiden kavereiksi, mutta se taisi olla turhaa toivoa. Bussiimme oli tullut jonkunlainen opas mukaan, joka hoiti käytännössä vain järjestelyt, antoi ohjeita ja katsoi, että ryhmä oli kasassa ja vastasi aikatauluista, ei onneksi kertonut mitään itse kohteesta sillä eihän siitä olisi kuullut mitään näiden ukkojen metelöinnin alta. Kerran opas kävi kiertelemässä bussissa katsomassa, ettei kellään ollut liian isoa laukkua mukana, ja siinä äkkäsi myös edessämme istuvien suomalaisten kaljat. Hän motkotti närkästyneenä, ja sanoi ettei olisi ottanut näitä kännikaloja koko retkelle mukaan jos olisi tiennyt näillä olevan alkoholijuomia mukana. Lisäksi varoitti, että jos museovirkailijat haistavat viinan, niin eivät välttämättä päästä sisään.

Matkaa Oswiecimiin oli n. 66 kilometriä, mutta tie oli pientä ja kapoisaa joten kovin kovaa siinä ei päässyt ajamaan. Matka kesti ehkä reilut puolitoista tuntia. Kalja alkoi tietysti kusettamaan kanssakansalaisiamme, mutta bussissa ei ollut wc:tä. Ei muuta kuin bussi pysähtymään tienpientareelle ja ukko kuseksimaan koko bussikunnan seuratessa tapahtumaa vierestä. Opas jaksoi nillittää tästäkin, mutta suomalaisukkopa ojensi takaisin, että "kyllähän nyt ihmisen täytyy kuselle päästä" ja että "sekö tässä nyt kenkää puristaa millä tavalla kusihätä on hankittu". Eihän sitä voinut muuta kuin nauraa.

Suomipojan vessatauko.

Vähän vaille kaksitoista olimme perillä Auschwitz I:ssä. Pidimme ensiksi "virallisen" vessatauon, se maksoi 2zl /naama. Vaikka oli perjantai, niin porukkaa riitti tosi runsaasti. Meihin liimattiin rinnuksiin tarra, joka helpotti ryhmän kasassa pysymistä. Sitten menimme ohjatusti sisään, tänne oli turvatarkastus. Vähän samanlainen kuin lentoasemalla, joskaan täällä ei ollut mitään skannereita, vaan jokainen metallitavara piti laittaa erikseen näkyville. Se juukelin hälytin soi mulla kerta toisensa jälkeen tietämättä mikä oli kyseessä - syytin jo takin vetoketjua, mutta paljastui lopulta silmälasikotelon saranaksi. Turvatarkastuksesta päästyämme meidät jaettiin kolmeen eri ryhmään - varoimme visusti joutumasta samaan ryhmään muiden suomalaisjuoppojen kanssa. Tässä onnistuimme. Seuraavaksi meille jaettiin kuulokkeet; opas puhui mikrofoniin hiljaa, joten siksi kuulokkeet. Pahaksi onneksi mulle osui rikkinäinen, se pätki niin pahasti etten lopulta kuullut yhtään mitään. Se harmitti todella.

Kierros lähti sisääntuloportin kohdalta, jossa oli pahamaineinen "Arbeit macht frei"-kyltti. Oli jotenkin epäuskoinen olo, että sitä tosiaan oli Auschwitzissä, ja toisaalta sitä mietti mitä juutalaisväestö oli 1940-luvun alkupuolella miettinyt kulkiessaan tämän kyltin alta. Kyltti oli joskus varastettukin - todellakin vaikea kuvitella miten - ja se saatiin kyllä takaisin joskin pilkottuna. Auschwitz I oli perustettu keväällä 1940, ja se toimi aina venäläisten tuloon tammikuuhun 1945 saakka. Tänä aikana Auschwitz I:ssä ja II:ssa tapettiin arviolta 1,3 miljoonaa vankia, joista suurin osa oli juutalaisia. Sellaiset lukemat ovat niin typerryttäviä, ettei sitä pysty oikein käsittämään. Aivan kuten Stalin sanoi, "yhden ihmisen kuolema on tragedia, miljoonan tilasto".

Arbeit macht frei.

Kyltti.

Stop.

Jatkoimme hyvinhoidettua tietä eteenpäin. Punatiiliset parakit näyttivät aivan samalle kuin valokuvissakin, joita olin katsellut ennen tänne tuloa. Alue oli hoidettu hyvin, ei roskia, ruoho viheriöi, kukat kukkivat, linnut lauloivat ja aurinko paistoi hyväntahtoisesti. Ei mitään sellaista "pahan kosketusta" niin kuin olin etukäteen täällä kuvitellut tunnelman olevan. Jos ei tietäisi paikan historiasta mitään, tätä pitäisi varmasti viihtyisänä paikkana jos nyt verrataan vaikka Kajaaniin.

Auschwitz oli hyvin hoidettua aluetta.

Parakkien välistä piha-aluetta.

Parakit oli rakennettu tiilistä.

Kiersimme oppaan johdolla muutamissa eri parakeissa, joissa vangit olivat eläneet. Osa parakeista oli rakennettu jo v. 1916, mutta yksikerroksisiksi, natsit korottivat rakennuksiin muitakin kerroksia. Yhdessä parakissa saattoi asua (?) tuhatkin vankia. Olosuhteet olivat ankarat, ja rakennukset epäilemättä hyvin ilmastoituja talvisaikaan. Eräällä käytävällä oli henkilökuvia vangeista, ja tietoja kuinka vanhoja he olivat ja kauanko he ehtivät täällä olemaan; puhuttiin vain joistakin kuukausista useimpien vankien osalta, kunnes kuolema vei korjuuseen. Näytillä oli niin ikään vankien omaisuutta; matkalaukkuja, kenkiä, silmälaseja, tekojalkoja - ja hiuksia. Eräässä huoneessa oli vitriinillinen tyhjiä Zyklon B-purnukoita; myrkky jolla kaasutettiin kasapäin vankeja hengiltä. Edelleen minun oli hyvin vaikea mieltää näitä toistamiljoonaa henkeä vaatineen joukkomurhan todisteiksi, tai ehkä mä olen vain niin paatunut. Tai sitten vain niin pumpulissa kasvanut, etten millään pysty ymmärtämään ihmisten kykenevän sellaisiin kauheuksiin, mitä näissä paikoissa jossa olen vieraillut on aikoinaan tehty.

Ei varmaan mikään kiva makuualusta.

Seinillä oli vankien kuvia ja speksejä.

Stifloja.

Tekoraajoja.

Vankien purnukoita.

Kapsäkkejä.

Tämä oli jotenkin aavemainen huone.

Parakki nro 11 alkoi olemaan sitä, miksi etukäteen Auschwitzin mielsin. Kellarissa oli tehty ensimmäiset varovaiset kokeilut joukkokaasutuksista ja lisäksi siellä oli vankila vankilan sisällä, jonne sääntöjen rikkojat vietiin. Ihmisiä näännytettiin täällä hengiltä tai sitten hapenpuutteeseen. Osa tyrmistä oli niin pieniä ettei siellä mahtunut seisomaan eikä makaamaan. Ulkopuolella, parakkien 10 ja 11 välissä oli kiviseinä jota vasten vankeja teloitettiin ampumalla.

Vessa.

Tyrmä jossa vangit näännytettiin nälkään.

Zyklon B-myrkkykannuja.

Seinä jota vasten teloitukset suoritettiin ampumalla.

Jatkoimme varsinaisille kaasukammioille ja polttouuneille päin. Matkalla näimme hirttopuun, johon keskitysleirin perustaja ja johtaja Rudolf Höss vietiin hirtettäväksi v. 1947. Siitä etenimme itse kaasukammioon, jonka vieressä oli krematoriot. Tämä oli karmivin paikka kaikista päivän vierailukohteista. Ei ikkunoita, pelkkää harmaansynkeää betonia. Kammio ahdettiin täyteen väkeä, Zyklon B:t sisään ja valmista tuli noin 15 minuutissa. Hitonmoinen paikka se oli kuolla tämäkin loukko, voi vaan mielessään kuvitella millainen paniikki kellarissa on mahtanut aluksi olla. Muistelisin joskus lukeneeni jonkun tytön selvinneen kaasutuksesta; palkkioksi selviytymisestä hänet ammuttiin. Mutta muuten kaasu taisi olla aika tehokas joukkosurman väline. Sen jälkeen ruumiit vietiin viereiseen huoneeseen ja poltettiin. Vaikken nyt sinällänsä kummituksiin uskokaan, niin en välttämättä haluaisi olla se työntekijä joka jää tänne yksin siivoamaan paikat päivän päätteeksi.

Kulkureitti.

Leirin perustajan Rudolf Hössin hirttopaikka.

Kaasukammion ulkosivu.

Kaasukammio. Ei mikään miellyttävä lähtöpaikka.

Uunit.

Tämä oli viimeinen kohteemme Auschwitz 1-leirissä. Kierros kesti 1,5 tuntia, aika vauhdilla mentiin mikä nyt oli tietysti ymmärrettävää koska ryhmiä oli liikenteessä paljon ja toisaalta myös kokopäiväretken aikakin oli suht rajallinen. Palasimme lähtöpaikalle, palautimme kuulokkeet. Vieläkin harmittaa kun missasin lähes kaiken selostuksen aiheesta. Kävimme uudestaan vessassa, söimme sitten hieman sipsejä evääksi ja joimme vettä. Saimme ryhmämme kasaan, ja vartin päästä jatkoimme bussilla muutaman kilometrin päähän Auschwitz-Birkenaun leiriin. Ulkona oli jo sen verran lämmin, että jätimme suosiolla takit ja pitkähihaiset bussiin.

Parkkipaikalta oli vähän matkaa käveltävänä Auschwitz-Birkenauhun. Sisäänpääsymaksua ei kumpaankaan leiriin varsinaisesti ollut (joskin opastus oli pakollinen tiettyihin kellonaikoihin ja se oli maksullinen). Täällä meidät jaettiin samoihin ryhmiin kuin aiemmin Auschwitz 1:ssä, ja samat oppaatkin oli. Jo kaukaa erottui elokuvista tuttu Auschwitzin pääsisäänkäynti epätoivoisine junaraiteineen. Alue oli suuri kuin mikä, keskellä tasaista peltoa. Parakeista ei ollut muuta juuri jäljellä kuin sokkeli ja savupiippu, muutama lautaparakki oli mutta nämä taisi olla entisöityjä, vähän niin kuin muodon vuoksi perspektiiviä antamaan. Piikkilanka-aita kiersi aluetta, siellä täällä näkyi vielä valvontakoppeja.

Auschwitz-Birkenaun pääportti.

Parakeista ei ollut juuri muuta jäljellä kuin savupiiput ja perustukset.

Seppele.

Muistomerkki.

Kävelimme tietä pitkin junalaiturille, jossa aikoinaan uudet tuodut vangit jaettiin kahteen ryhmään; hyväkuntoisiin työtätekeviin ja suoraan kaasukammioihin meneviin. Yksi vankienkuljetusvaunukin tänne oli muistoksi jätetty, koko näytti yllättävän pieneltä. Tiedä sitten kuinka monta vankia sielläkin joutui kärvistelemään ennen tänne tuloa. Jatkoimme edelleen leirin länsiosaan, jossa oli tuhottujen kaasukammioiden rauniot. Kuinka monta ihmistä on mahtanut vetää viimeiset henkäykset juuri tässä, sitä tuskin moni tietää. Tässä oli myös muistomerkki, sekä mykistävän kokoinen monttu, joka aiemmin oli toiminut joukkohautana.

Vanginkuljetusvaunu.

Auschwitz-Birkenaun kaasukammio.

Kaasukammion raunioilla.

Vanhaa kaasukammiota.

Muistokiviä joukkohaudan vieressä.

Palasimme pikku hiljaa takaisin pääportille päin. Kävimme vielä yhdessä tiiliparakissa, jonne oli jätetty entiselleen vankien asuintiloja. Nämä vangit käytännössä odottivat oman kaasukammiovuoron alkamista. Makuulavitsoja oli kolmessa eri kerroksessa; parhaimmat paikat olivat ilmeisesti yläkerroksissa. Tännekin mahtui huimasti ihmisiä ja ahdasta varmasti oli, puhumattakaan miten kylmä täällä on talvisin täytynyt olla. Seinissä oli rakoja, joista päivä paistoi läpi, tämä tuskin oli ajan tuomaa patinaa.

Parakin sisätilat.

Seinäkirjoituksia.

Makuulavitsoja.

Tämä kierros kesti noin tunnin. Rundin päätteeksi annoimme oppaalle aplodit. Palasimme sitten bussille, joskin vessan kautta (maksoi taas 2zl). Täällä oli pieni kauppakin, josta näimme suomalaisseurueen juomaostoksilla. Opas varoitteli heitä, että tällä kertaa ei pysähdyttäisi puskille, vaan matka suoritettaisiin ns. ykkösellä. Kierros oli ilmeisesti vienyt kovimman puhdin pois, sillä matka sujui vähän hiljaisemmissa merkeissä kuin mennessä.

Oli perjantai, ja paikalliset olivat lähdössä viikonlopun viettoon, joten oli hieman ruuhkaisaa, ja perille Krakovaan pääsimme vasta vähän ennen kuutta, yli tunnin myöhässä suunnitellusta. Se nyt ei sinänsä meitä haitannut, kun illaksi ei oltu varattu mitään sen kummempaa ohjelmaa. Ihan tyytyväisiä oltiin matkajärjestelyihin ja opastukseen - vaikka risoikin sen rikkinäinen kuuloke - ja hintakin oli kohdillaan. Arvosanaa tällaiselle paikalle ei ole varmaan soveliasta antaa, mutta olihan tämä must-see -kohde elämässä. En oikein ymmärrä miksi joku tulisi Krakovaan käymättä Auschwitzissä - tällaisenkin tapauksen meinaan tiedän.

Ilta vaikutti lämpimältä. Kiertelimme hetken aikaa vanhassakaupungissa, sillä emme olleet sinne vielä ennättäneet. Ihmisiä oli tosi runsaasti. Suuta vähän jo napsasi; baareja oli kyllä mutta arvelimme ne sen verran hintaviksi, että päätimme mennä kaljalle vähän syrjemmälle. Sellainen terassi löytyikin nopeasti ja kaljatuopit irtosi alle 10zl / naama.

Vanhassakaupungissa.

Kaupungintalon torni.

St. Andrew'n kirkko Grodzkalla.

Wawelin linna.

Psykologian vastaanotto?

Mariankirkko.

Ruokapaikkaa ei sen sijaan tuntunut löytyvän kirveelläkään. Olimme suunnitelleet menevämme peruskebabille erääseen paikkaan Kazimierzissä, mutta käveltyämme sinne huomasimme paikan niin epäsiistiksi, ettei sinne kehdannut mennä, tiedä minkä vatsataudin sieltä olisi saanut. Menimme sitten samaan kortteliin kuin edellisenäkin iltana ja valitsimme Ptaszyl-nimisen kippolan. En tosiaan tiedä mikä sai minut valitsemaan "beef cheekin", mutta se oli aivan kauheaa, jo hajukin oli tosi epämiellyttävä. At valitsi ankan. Nyt on pakko luikauttaa 1/5, niin hirveä oli ruokakokemus, että se oksetti vielä seuraavanakin päivänä.

Illallinen, hyi olkoon.

Poikkesimme hotellilla pikaisesti vessaan ja jatkoimme sitten läheiseen Opium-ravintolaan olusille. Istuskelimme ulkona. Se oli nuorisopaikka, musiikki soi aivan liian kovaa. Ei paljoa väkeä, mutta ei viihtyisyyttäkään, joten lähdimme yksien juomien jälkeen pois. Tulimme taas Absynt Cafen kohdille ja päätimme käydä sielläkin, nyt kun tiesimme mitä odottaa. Kappas kummaa, täällähän oli sama suomalaisremmi joka oli ollut kanssamme Auschwitzin retkellä! Toki he meidät tunnistivat. Vaihdettiin siinä sitten kuulumiset. Olivat menossa seuraavana päivänä katsomaan Metallicaa, joka täällä konsertoi. He vinkkasivat baarissa olevan suomalaisnaisten seuruekin, mutta ei ilmeisesti ollut flaksi käynyt. Olipahan omituista, miten koko baari tuntui olevan täynnä suomalaisia.

Pahiskisse.

Nuorisobaari.

Absinttimainos.

Absintcoctail.

Kävimme vielä hotellin viereisessä kaljateltassa, samassa paikassa jossa olimme olleet edellisenäkin iltana. Nyt täällä oli vähän enemmän ihmisiäkin. Hämmästyttävää oli myös viinakauppojen määrä, niitä tuntui olevan joka kadunkulmassa. Osa oli vielä auki läpi yön. Kyllä Suomella olisi niin paljon tästäkin opittavaa!