911# Tuusulan museotie

 24.1.2026, Saturday, -7, Snow, Tuusula

 

Muistan armeija-ajoilta kun eräänä iltana yksi taisteilijoistamme katseli telkkaria, josta tuli Sharon Stonen tähdittämä Basic Instinct-elokuva, ja juuri ennen legendaarista poliisikuulustelukohtausta hän huusi "Tulkaa jätkät kattomaan, tääl näkyy koht tuusula". Tuskin kukaan muu sitä muistaa, mutta minulle tällainen vahva mielikuva jäi pysyvästi assosiaatioksi kyseistä paikkakuntaa kohtaa. Muutenhan tuo lentoaseman pohjoispuolella oleva mesta on aika lailla vieras. Siellä on se Hyrylä, mikä on ilmeisesti nimitys keskustajaamasta, ja sitten ei ole mittään. Enkä tiedä onko normi-ihmisellä sinne ikinä edes mitään asiaa? 

 

Pp kuitenkin huomasi Museokorttinsa erääntyvän pian, eikä sitä ollut tullut juuri käytettyä, joten piti keksiä äkkiä pari kohdetta ettei nyt täysin hukkaan investointi menisi. Taskilistallamme oli joskus päätynyt Tuusulan rantatie. Tämä Tuusulanjärven itärantaa nuoleskeleva museotie oli ollut suosittu paikka taiteilijoiden keskuudessa 1900-luvun alkupuolella. Majaansa täällä ovat pitäneet mm. Aleksis Kivi, Pekka Halonen, Jean Sibelius, Eero Järnefelt, Juhani Aho... listaa voisi jatkaa loputtomiin. Nyt elettiin kuitenkin talvikautta (1.8.-31.5.), joten useimmat mestat olivat tuttuun suomalaiseen tyyliin kiinni. Muutamaan kumminkin pääsi, näistä valitsimme Pekka Halosen pytingin Halosenniemen ja runoilija J.H.Erkon taitelijakoti Erkkolan.  

Matka Tuusulaan alkoi osaltani 12 minuutin kävelyllä metroasemalle, josta nappasin oranssin junan steissille. Mihin tahansa läpeen koitinkin mennä, ihmiset olivat varustettuina vuotavilla nokilla ja keuhkotautisilla oireilla. Aurinko oli pysytellyt piilossa nyt kolmatta viikkoa, ja kun katselin ihmisten tuhkanharmaata ja pakkasen kuivattamaa ihoa, olin yhä varmempi siitä, ettei kenenkään kuuluisi asua täällä. Ymmärsivätkö nämä paksuihin talvitamineisiin itsensä vuoranneet yltiöverotetut lampaat sellaisesta mitään, vai eivät vain välittäneet? Todennäköisesti se "Suomi maailman onnellisin maa"-läppä menee täydestä vuodesta toiseen.

Vaihdoin steissillä junaan. Kompassin yläpuolella olevat monitorit sanoivat P-junan lähtevän 3 minuutin päästä, ja sinne oli vielä melkoinen matka. Se oli kuitenkin junani Vantaankoskeen, jossa minun oli tarkoitus tavata Pp. Seuraava menisi vasta 13 minuutin päästä, joten pistin juoksuksi. Liukkaalla alustalla ja ihmistungoksessa juoksuvauhti ei päässyt kovaksi, mutta eipä mun kunto olisi enempää mahdollistanutkaan. Ehdin kuitenkin nipin napin stogeen ja sain vielä hyvän istumapaikan. Sain tasattua hengitystäni seuraavat 22 minuuttia junan ohittaessa toinen toistaan tympeämpiä esikaupunkilähiöitä. Jessus, mun on todella päästävä pois täältä. 

Vantaankosken asema.

Aurinko näkyi Vantaankosken asemalla noin 15 sekunnin ajan, ennen kuin häipyi pilviverhon taakse. Hieno homma, nähdään sitten taas kahden viikon päästä uudelleen. Nousin raput ylös, Pp oli minua autollaan vastassa. Hän ajoi ensiksi Kehä kolmoselle ja siitä Tuusulanväylälle. Alkoi satamaan suuria lumihiutaleita tehden teistä arvaamattoman ja petollisen liukkaat. Radiossa kerrottiin kolareita olevan vähän joka puolella. Me pääsimme kuitenkin perille ehjänä ja ilman lähellä-piti-tilanteita. Puhelimen navista piti katsoa suuntimat, mutta kunhan pääsi ensin Hyrylään ja ensimmäisestä liikenneympyrästä seurasi tielle 145, alkoi olemaan jo sen verran lähellä, että tienviitat neuvoivat Rantatielle. 

Liukasta keliä Kehä III:lla.

Ensimmäiseksi Halosenniemeen. Tuusulanjärvi ja niemi olivat vasemmalla puolella, ja ensimmäinen kyltti Halosenniemeen osoitti oikealle saaden meidät hetkeksi ymmälleen; tämä oli kuitenkin vain lisäparkkipaikka, josta olisi ollut 300 metrin matka itse huvilalle. Pp muisti lukeneensa villan edustalla olevan myös muutamia parkkipaikkoja, joten päätimme käydä tsekkaamassa tilanteen, sillä kuka tänne nyt talvella tulisi. Hämmästyttävästi se olikin täynnä, mutta meillä kävi pieni tuuri sillä yksi autoista oli juuri tekemässä lähtöä, ja saimme biilimme siihen. Parkkipaikan vieressä oli sellainen työmaakoppia muistuttavat rakennus, jossa toimi lipunmyynti, pieni museokauppa sekä erillisessä osiossa WC. Kävimme ostamassa puheliaalta ja ystävälliseltä naiselta liput - tai no, voiko ostamisesta puhua jos käytimme Museokorttia. Ilman sitä pääsylippu olisi ollut 14€ (varusmiehet, eläkeläiset, työttömät ja opiskelijat saivat muutaman euron alennuksen, ja 0-18 vuotiaat pääsivät ilmaiseksi). Virkailija innostui kertomaan meille talvikauden asiakasvirroista, mutta pääsimme viimein poistumaan ulos ja kävelemään lyhyen matkan niemennokkaan, jossa pääpirtti sijaitsi. Tuusulanjärven jäälle oli tehty jäärata retkiluistelijoille, ja väkeä siellä olikin mustanaan, muutamia pilkkijöitä myös.

Halosenniemen parkkipaikka ja lipunmyynti / myymälä.

Pieni pätkä piti kävellä parkkikselta.

Luistelijoita Tuusulanjärven jäällä.

Asuintalo Halosenniemessä.

Sisälle päästyämme jouduimme laittamaan suojapussit lumisten kenkiemme peitoksi. Rotsinkin olisi voinut jättää naulaan, mutta pidimme ne päällä. Väkeä oli tosiaan jonkunlaisesti, ainakin itse olin ajatellut paikan olevan huomattavasti rauhallisempi. Aluksi opasnainen kertoili meille vähän rakennuksesta; näyttely olisi juuri vaihtumassa ja ainoa pysyvät teokset olivat eri huoneissa olevien kakluunien tulipesien ovissa olevat kohokuviot. Saimme käteemme laminoidun listan näytteillä olevista maalauksista. Aloitimme olkkarista, joista yksi tauluista vaikutti etäisesti tutulta. Nousimme raput yläkertaan, kiersimme kaikki huoneet palaten takaisin alas. Näkymät ikkunasta talviselle Tuusulanjärvelle oli upea, mutta taulut eivät oikein olleet minun makuuni. Ne olivat maalauksia suomalaisesta luonnosta, suurin osa talvimaisemia. Jotenkin jäi sellainen fiilis, että niissä oli matkittu Akseli Gallen-Kallelaa, mutta tulos ei ollut yhtä hyvää. Minua ihmetytti myös valitut maisemat; eikö tosiaan mitään parempaa paikkaa ikuistukselle löytynyt? Ei mitään omaperäistä, naamat olivat jääneet piirtämättä. Kämppä oli kyllä ihan hieno, joten annan arvosanaksi 3/5, vaikka siinä onkin varmaan jonkunlainen säälipiste.

Muistoplakaatti.

Ateljee yläkerran parvelta nähtynä.

Pekan maalauksia.

Taulu vaikutti tutulta.

Pyssylöitä.

Eikö nyt tosiaan kauniimpaa maisemaa löytynyt?

Ateljeen iso ikkuna.

Peksin lukunurkkaus.

Annin huone.

Pirtti.

Jonkinlainen ruokailutila tämäkin.

Pienet possut uuninluukussa.

Tauluja makkarissa.

Yläkerran ikkunasta avautuva näkymä Tuusulanjärvelle.

Kävelimme vielä hetken niemellä, mutta piti varoa liukastumista. Rannalla oli erillinen rakennus jonka oletimme olevan sauna. Kesäaikaan täällä saattoi olla myös jonkunlainen puutarha, mutta nyt kaikki oli lumen peitossa. Varsin nopeasti kylmyys ajoi meidät takaisin autolle, ja päätimme vapauttaa yhden parkkipaikoista seuraaville vieraille. Ajoimme Rantatielle ja jatkoimme hetken matkaa etelään. Ohitimme Lottamuseon, jonka lounasta Halosenniemen virkailija oli kehunut (myöhemmin tarkistaessa nettisivulta huomasin kanttiinin toimivan vain kahvilavalikoimalla huhtikuuhun 2026 asti). Sen verran on muutenkin tullut käytyä lottamuseoissa, että tuskin niissä mitään uutta annettavaa olisi. 

Rantasauna.

Sen sijaan Pp:tä kiinnosti Erkkola, joten päätimme käydä tsekkaamassa sen. Pihalla oli vain invapaikka, ja varsinainen vierasparkki oli muutamien satojen metrien päässä muutamien mutkien takana. Se oli vielä kohtuukokoinen parkkis, mutta täynnä viimeistä piirtoa myöten. Jouduimme odottelemaan aika tovin ennen kuin paikka meille vapautui. Oikaisimme kävelytietä pitkin läpi puiston, jonka vasemmalle puolelle jäi Aleksis Kiven kuolinmökki. Se oli vaatimattoman näköinen, lahoamispisteessä oleva puuhökkeli, joka oli auki vain kesäaikaan + Aleksis Kiven päivänä (10.10.). Vastapäätä Rantatien toisella puolen Erkkolan talo oli huomattavasti fiinimpi. Ennen sisäänmenoa harjasimme kenkämme huolellisesti lumesta, mutta sisään päästyämme virkailija ei malttanut olla ripittämättä myös pipoon kertyneistä muutamista lumihiutaleista. Tuli jotenkin ikävästi mieleen Itävallan museot, jossa lähes poikkeuksetta jokainen museon virkailija tuntui nipottavan. 

Tuusulan Rantatie.

Parkkipaikka puiden jemmassa.

 

Parkkikselta lähti oikopolku.

Aleksis Kiven kuolinmökki.

Erkkolan talo Rantatieltä nähtynä.

Ennen kuin laitoimme kenkiimme suojat ja astuimme peremmälle, lunastimme pääsyliput Museokorteilla ja nainen kertoili meille talosta, omistajasta ja näyttelystä. Taiteilijakoti oli valmistunut vuonna 1902, suunnitelijana Pekka ja Antti Halonen. Majaa täällä piti runoilija  J.H.Erkko joka muutti tänne noin viisikybäisenä nuoren morsiamensa kanssa. Sukset menivät vihkoon kuitenkin nopeasti, ja ukkokin taisi depsiä muutaman vuoden päästä jättäen perikunnalle velat. Kämppä oli ollut sen jälkeen yksityisomistuksessa about sata vuotta ennen kuin päätyi museoksi. 

Talo oli kaksikerroksinen, yläkerta vaikutti alakertaa pienemmältä. Mööbeleitä ei juuri ollut. Meidän vierailuhetkellä täällä oli Kreetta Järvenpään, Terhi Heinon, Hilda Olsonin ja Ebba Masalinin teoksia. Ne olivat omituisia kollaaseja opetuskuvista kasveista, hämähäkeistä, kalaneväpensseileistä ja kuivuneista / kuihtuneista kasveista. Yläkerran sisäparveke josta näkyi Aleksis Kiven kämpille oli huoneista ehkä inhimillisin. Alakerran lisäsiivessä oli lisäksi pieni museokauppa, josta Pp löysi kuin löysikin ostettavaa. Pytingistä arvosana 2/5. 

Erkkolan talon omituinen parveke.

Autotalli ja yleisö-wc.

Erikoisen värinen takka olkkarissa.

Ensiksi ajattelin oliko nurkassa toissavuoden joulukuusi.

Kukkateos.

Kuihtuneista kasveista tehty taide ei vedonnut allekirjoittaneeseen.

Mukava lasitettu parveketila.

Ikkunasta näkyi Aleksis Kiven kämpille.

Palasimme autolle ja lähdimme ajelemaan takaisin päin. Keli oli varsin liukas ja talvinen, aivan kuin olisi ollut jossain keskisessä Suomessa. Ohitimme Tuusulan yhtä nopeasti kuin tullessammekin, ja paikka jäi edelleen mysteeriksi. Oli täällä sentään Taco Bell (vaikka jatkoimmekin tällä kertaa Burger Kingiin), mutta muuten paikka vaikutti koostuvan yksikerroksisista kaupoista, kirppiksistä, autokorjaamoista ja sen sellaisesta. En kuitenkaan nyt yksiselitteisesti teilaisi vielä paikkakuntaa, sillä se vaikutti pikasilmäyksellä paremmalta kuin Hesa ns. tietynlaisen substanssin puuttumisen vuoksi. Ja ehkä Tuusulassa on sitä jotain kun oli vetänyt niin paljon taitelijoitakin puoleensa. Ehkä tämä voisi tarjota hyvän vaihtoehdon tulevaisuuden asuinpaikkana, jos en päädykään Tokioon.

910# Steissin kellotorni

 9.12.2025,  Tuesday, +5, Overcast, Helsinki

 

Pp oli saanut synttärilahjaksi opastetun vierailun Helsingin rautatieaseman kellotorniin. Muinoin tornin näköalatasanteelle oli päässyt pääsylipun ostamalla, mutta torni suljettiin sitemmin turvallisuussyistä yleisöltä. Kellotornin remontin jälkeen vierailut alkoivat uudelleen marraskuussa 2025, ja vierailukierros oli mielestäni loistava lahjaidea. Pp:n aisapari oli kuitenkin vähän ennen H-hetkeä sairastunut, joten pääsin sitten ns. vaihtopelaajana sisään. Siispä eräänä joulukuisena ja synkkänä tiistaina - joka on muuten mielestäni viikon turhin päivä - töiden jälkeen ei muuta kuin steissille. Pp:n tapasin aseman itäpäädyssä. Meillä ei ollut ihan varmuutta missä meidän pitäisi ryhmän kanssa kokoontua. Kävimme ensin tarkistamassa kellotornin juuren ulkopuolelta, mutta siellä ei ollut yhtään mitään, joten odotelimme sitten kiltisti baarin edessä. Muistelin sen olevan ennen Pullman, mutta voin olla väärässäkin. Nyt siinä oli kuitenkin Kellotornin Panimoravintola.

Joulukuun pimeä iltapäivä Rautatientorilla.

 

Aleksis juoppomutkalla.

Päivän kohteena kellotorni.

Viimein paikalle saapui oppaan näköinen miesoletettu, ja uskomuksia vahvistaakseen hänellä oli jonkunlainen plakaatti käsissään. Menimme sitten esittäytymään todeten, että olisimme kierrokselle tulossa. Hän ohjasi meidät baarin eteen pois ihmisten jaloista. Pitäisi vielä hetkinen odotella lisäihmisiä saapuvaksi. Hän ei ollut kiinnostunut lipuistamme, sanoi tarkistavansa ne sitten vasta jos kierrokselle tulisi enemmän osallistujia kuin on myytyjä lippuja. Extrovertilta vaikuttava naisihminen yhytti Pp:n ja aloitti keskustelun välittömästi hänen kanssaan. Ei tainnut olla hesalaisia. Vetäydyin sivuummalle ja ajattelin muita juttuja, enkä niin kuunnellut mitä naiset puhusivat.

Torniin mentiin pubin läpi.

Lopulta kello tuli viisi, ja kierros käynnistyi. Kävelimme baarin läpi rappukäytävään. Alakerta oli vielä lämmityksen piirissä mutta yläkerrassa oli päällysrotsille käyttöä. Pohjakerroksessa olisivat olleet uusitut wc-tilat, mutta ne jäi meiltä näkemättä. Seinät olivat kolkkoa rapattua tiiltä. Opas alkoi kertomaan rakennuksen historiaa. Steissi oli versio kakkonen, sillä 1860-luvulla oli jo rakennettu ykkösversio. Asema oli Eliel Saarisen käsialaa. Tämän uudemman version kanssa olikin sitten haasteita, milloin sisällissotaa ja milloin muuta vastoinkäymistä, ja asemarakennusta ja hallintorakennuksia bygattiin kuin Iisakinkirkkoa. Asema vihittiin käyttöön keskeneräisenä vuonna 1919, ja se oli aikansa korkein torni kaupungissa (48,5 metriä). Lähes välittömästi tornille keksittiin toissijaista käyttöä, sillä rautatieasema toimi ensimmäisen maailmansodan aikana sotilassairaalana, ja kellotornia käytettiin ruumishuoneena. Eliel oli suunnitellut torniin myös hissin, mutta fyrkat loppuivat kesken. Nyt hissi meni pohjakerroksen ja kakkoskerroksen väliä, mutta ylös asti ei vieläkään. Kakkostasolta näköalatasanteelle oli reilut 200 porrasta käveltävänä.

Rappuja riitti.

Alakerran huone.

Näyttää yksityisbaarilta.

Lähdimme nousemaan ylös. Puolivälissä pidimme tauon, joka oli ehkä enempi lepotauko kuin esittelyn arvoinen tasanne. Jonkunlainen varastohuone meille näytettiin, jonne ei ollut enää kulkureittiä vaan se jäi rappusten alle jemmaan. Nyt paikalla ei ollut enää ovea, mutta aiemmin tila oli ollut suljettu. Lopulta tornin työntekijöiden mielenkiinto oli käynyt ylitsepääsemättömäksi ja olivat käyneet katsomassa mitä huone oli syönyt. Sisältä oli löytynyt lumilapio.

Rappukäytävä.

 

Kurkistus seinän vierestä porraskuiluun.

Piilohuone aka lumilapiovarasto.

Monen k(i)erroksen väkeä.

Viimein pääsimme itse näköalatasanteelle. Näkymät avautuivat neljään suuntaan, ne olivat suljettu puuovilla. Opas avasi ovista yhden kerrallaan, samanaikaisesti niitä ei voinut avata, muuten ristiveto olisi ollut liian kova. Ensiksi avasi pohjoisen puoleisen oven (ja kiersi sitten itä-etelä-länsi-suuntaisesti), ja piti ovia niin pitkään auki, että koko ryhmä ehti nappasta riittävästi kuvia ja ihailla maisemia. Koska elettiin vuoden pimeimpiä aikoja, yö oli laskeutunut jo ajat sitten, joten jäi väkisinkin miettimään millainen näkymä olisi ollut päivänvalossa. Mutta ehkä jouluvalot yms toivat oman tunnelmansa. Oppaalla riitti tarinaa koko ajan, mutta itselläni oli ainakin vaikeuksia katsella näkymiä, valokuvata ja kuunnella luentoa samanaikaisesti. Päällimmäisenä jäi mieleen, että talvi- ja jatkosodan aikana lotat olivat käyttäneet tornia pommikoneiden tähystyspaikkana (enpä totisesti haluaisi olla tornissa kun ympärillä alkaa paukkua). 

Raput kellon koneistohuoneeseen.

Salvalla siitä selviää.

Näkymä pohjoiseen.

Katettu asemalaiturialue.

Rautatientori, Kansallisteatteri, horisontissa Kalasataman tornitalot.

Horisontissa toinen Torni.

Maisemat olivat kyllä kivat, en nyt tiedä mikä suunta olisi ollut paras (ehkä itäpuoli, kun sieltä näkyi Tuomiokirkkokin), mutta olisi tosiaan ollut kiva nähdä tämä myös päivänvalossa. Näköalatasanteelta lähti vielä yhdet raput ylös kellokoneistohuoneeseen, mutta sinne ei sentään yleisöä enää päästetty. Kello tuli käyttöön itse asiassa vasta kolme vuotta tornin valmistumisen jälkeen vuonna 1922. Se näytti aluksi Suomen "virallista" aikaa, ennen sitä kellonajat määriteltiin keskipäivän auringosta, jolloin aikaero maan sisällä oli jonkunmoinen itä-länsi -suunnassa (esimerkiksi Lappeenrannassa kello saattoi olla 12.10 kun se Turussa oli vasta 11.50), mutta junaliikenteen alettua vaadittiin pedantimpaa aikamerkintää. Alkuun kellot olivat käsikäyttöiset ja toimivat kuten vanha seinäkello, punnuksia liikuteltiin lihasvoimalla (kuinka helkkaisti tällaisen kellon vetäminen vaatikaan voimaa?). Näköalatasanteella oli vielä havaittavissa reiät joista punnukset olivat roikkuneet (ja lattialla lojui vielä jopa punnusten osia). Myöhemmin kellon koneistoa päivitettiin, ja tiuku pysyi paremmin ajassa eikä punnuksiakaan tarvinnut enää vetää. Kellotaulujen halkaisia oli kolmisen metriä, tuntiosoittimet oli 119 senttisiä ja minuuttiosoitin 150 senttimetrin pituinen. Painoa löytyi tuntiviisarista 60 kiloa, minuuttiviisaristakin 56 kiloa. Nettisivujen mukaan kellontornia vilkaistaan 400 000 kertaa vuorokaudessa, mutta määrä tuntuu uskomattomalta, ja opas taisi olla maltillisempi näissä arvioissa (muistelisin 240 000 katselukertaa).

Ateneum.

Makkaratalo.

Tuomikirkko itänäkymässä.

Sokos, Postitalo ja Eduskuntatalo.

Kellon punnuksia oli vielä nurkassa lojumassa.

Kello oli vielä hieman ylempänä.

Opaskierros kesti noin tunnin ja oli eri mielenkiintoinen, miesopas (nimi taisi olla Niko) oli hyvä tarinaniskijä. Koska kellotasolle ei päässyt - joskin ymmärrettävistä syistä - niin kellotornikierrokselle arvosana 4/5.