846# Nihon, 15

 17.9.2024, Tuesday +31, Scattered clouds, Yokohama, Japan

 

Yö sujui samoilla sävelin kuin edellinenkin; heräsin kolmelta vessakäynnille, sen jälkeen nukuin kahdeksaan kunnes kello herätti. Tänään oli tiedossa stressaava ja toiminnallinen vierailupäivä Yokohamaan, joten meidän piti olla aikaisin liikenteessä. AT oli hommannut lokaalioppaan sukulaistensa kautta. Se hermostutti meitä, sillä emme voineet kauheasti töppäillä, ettei maine menisi. 

 

Aamiainen naamariin, ja tien päälle lähdimme ehkä klo 9.40. Aurinko nousee täällä aikaisin, ja pilvet olivat kaikonneet, joten kuuma oli heti aamusta. Kävelimme ensin Togoshi-Koenin asemalle, ja ostimme automaatista hieman vesiä. Matkustimme Oimachiin, mistä otimme junan Yokohamaan. Sinne kesti ehkä puolisen tuntia. Meidän piti tavata paikallisoppaamme Otaka-san "valkoisen käytävän kaupan kohdalla", mutta emme oikein löytäneet sellaista. Ihmisiä oli tietysti puoli miljoonaa; mutta lopulta yksi vanhahko ukko rupesi viittoilemaan meitä. Esittäydyimme tervehtimällä käsipäivää - ei siis sitä japanilaista "~to moshimasu hajimemashite yoroshiku onegaishimasu"-litanjaa kumarruksineen.

Kävelimme juna-aseman labyrinttejä aikamme, kunnes päädyimme ulkotiloihin ja otimme taksin Otaka-sanin kämpille. Hän asui melko lähellä keskustaa sellaisen kukkulan päällä. Vaimo oli kotona myös. Meidät päästettiin pääasiassa olkkariin, jossa meidät istutettiin pöytään. Vaimokin tuli sanomaan meille päivää. Otaka-san oli yli 80-vuotias, vaimo ehkä vähän nuorempi. Annoimme Suomesta tuodut finne-tuliaiset (vaimolle geisha-suklaata ja ukolle Jalokahvi-likööriä), ja vaimo tarjosi meille kahvit (joka oli samanlaista kuin Suomessakin, ja tarjosi hetken arpomisen jälkeen vielä maitoakin), palan kakkua, ja jäädytettyjä luumuja (mikä oli vähän omituista, mutta siinä superkuumuudessa tervetullut viilennyskeino). Emme olleet ensimmäisiä suomalaisvieraita, sillä kämpällä oli muutakin finne-kamaa; vaimoke oli erityisen ihastunut lasilintuunsa, jota itse veikkailin Oiva Toikan työnäytteeksi, mutta tämä nimi ei taitanut sanoa japanilaiselle mitään.

Otaka-sanin rappukäytävää.

Suomalaisen suuhun sopiva koohii-keeki.

Tarpeeksi juteltuamme menimme Otaka-sanin kattoterassille tsekkaamaan maisemat. Oli hemmetin kuuma, mutta toisaalta kirkasta kun aurinko paistoi. Saimme tarvittavat selfiet sun muut otettua, ja jatkoimme sitten alas viereiseen Iseyama Kotaijingun shinto-tempeliin (Japanissa on kahden eri uskontokunnan temppeleitä, buddhalaisia temppeleitä kutsutaan nimellä o-tera (お寺), shintotemppeli on jinja 神社)). Siellä alkoikin sitten se mokailuhomma; ensiksi kävimme tekemässä temizu-yan (手水舎 - shintotemppeissä on sisäänkäynnin läheisyydessä sellainen "vesiallas" jossa virtaa hienokseltaan vesi, jota kerätään sellaiseen löylykauhan näköiseen astiaan ja virutetaan ensin vasen käsi, sitten oikea, sitten vähän vettä vasempaan käteen jolla kostutetaan suu "löylykauhan" siirtyessä aina sitä mukaa kädestä toiseen, kunnes lopuksi kauha nostetaan pystyasentoon niin, että vesi huuhtelee vesikipon varren).

Näkymä Otaka-sanin kattoterassilta.

Yokohama Landmark Tower näkyi terassilta myös.

 

Iseyaman temppeli oli korkean mäen päällä.

Lahjoittaneiden nimikylteissä komeili myös Otaka-sanin nimi.

Sitten kävelimme alttarialueelle, jossa meidän nimiä tankattiin kunnolla, shintolaispappi halusi kirjata ne oikein ettei siunauksemme menisi puihin (meidän kummankaan nimet eivät oikein kääntyneet edes katakanoilla). Meidät talutettiin alttarin eteen jonne muut eivät päässeet vaan jäivät varmasti uteliaina katselemaan meininkiä takaatamme. Istuimme kangaspenkeille jotka olivat epämukavat, ja monta kertaa meidät nostatettiin ylös käskyin ja kumartelimme alttarille, ja erilaiset haikut ja soittimet selostivat menoa josta emme ymmärtäneet mitään. Nainen teki verkkaisia tanssiliikkeitä. Hikikarpalot juoksivat selkiämme pitkin. Munasimme itsemme varmasti sen sata kertaa. Mutta lopulta meidät ja perheemme tuli siunattua (?). Sen jälkeen meidät vietiin sivuummalle ja joimme kipolliset sakea. Kuvia ei saanut ottaa alttarin sisällä. Meille kerrottiin vähän historiaa; mitenkään vanhoja nämä temppelit eivät olleet, sillä ne piti rakentaa 20 vuoden välein uudelleen (mikä symboloi luonnon kiertokulkua syntymisineen ja kuolemisineen). Jos ymmärsin oikein niin itse rakennusvaihe kesti 8 vuotta, joten paikka oli valmis vain 12 vuotta kerrallaan (tai sitten kahdeksan vuotta kesti jonkun isomman ja hienomman temppelin rakentamisessa).

Temppelin palvontamenot suoritettiin tässä.

Nämä lienevät rukouksia, nimeltään ema (絵馬).

Kävimme "seurakuntatalolla" jossa oli hääseremoniapaikkoja yms juhlatiloja. Nämä menivät multa vähän ohi. Alakerroksissa miko (巫女) tarjosi meille vihreää teetä; ensin kylmempää ja sitten kuumempaa. Emme olleet varmoja pitikö ne juoda kolmosella, joskus muistelin jossain sellaisenkin tavan olevan, mutta latkimme niitä omiin tahtiimme. Kävimme muitakin huoneita läpi jossa oli jos jonkunlaista seinävaatetta, mutta japanintaitomme on valitettavasti vielä sen verran huono, ettemme oikein ymmärtäneet kaikkea. Saimme kotiinviemisiksi kassillisen lahjoja; oli riisiä ja sakea, teetä, syömäpuikkoja jne!

Temppeliltä saatuja tuliaisia.

Temppelistä selvittyämme kävelimme pitkän matkan ilmastoidulle (amen!) ostarille, jossa menimme ramen-paikkaan syömään lounaat. Ramen on nuudelikeitto, mikä syödään puikoilla, eli sinänsä haastavaa mutta selvisimme siitä temppelivierailuun nähden ihan kohtalaisesti. Otaka-san vaati maksaa tämänkin. Kävimme vessassa, se tuli tarpeeseen (pun intended).

Ramenia lounaaksi.

Kävelimme hetken ulkosalla, ja menimme sitten kahville uudenaikaaseen baariin (Otaka-san sanoi sen olevan kantapaikkansa). AT tilasi lämpimän latten, minä jäälatten ja Otaka-san mitä lienikään.

Yokohama Landmark Tower oli lähes 300m korkea.

Yokohaman satamassa oli venho.

Otaka-sanin käsi hivoittelemassa jääkahviani.

Kävelimme asemalle, ja otimme junan Shinagawaan, takaisin Tokion puolelle. Otaka-san naureskeli sanoja joilla oli kieltemme välillä kaksoismerkitys. Esimerkiksi "aho" tarkoitti japaniksi tyhmää, joten Esko Aho, Janne Ahonen (puhumattakaan Minna Ahonen-nimestä joka tarkoitti kaikki tyhmiä) huvitti häntä suuresti. Lisäksi hän tiesi niin "jokohama-humahutan" kuin "Ojassa-minä-sain" läpät. Hän kysyi tiedänkö mikä on juoppo japaniksi - no toki tiedän sanan "yopparatte" - ja hän vastasi aivan kuin Suomessa on "rattijuoppo". Junavaunussa tapahtui myös jonkunlainen incident, kun tuntematon ukko käveli jonkun kännikalan jalan päälle, joka tulistui ja menetti hermonsa ja kasvonsa. Sellainen tunteenpurkaus oli vähän omituinen kun täällä päin ei ikinä hermostuta mistään vaikka asiat menisi kuinka vihkoon tahansa (kai se on joku mielenhallintajuttu sillä jos ei pysty pitämään tunteitaan kurissa on luuseri tms).

Junamatka kesti puolisen tuntia Shinagawan asemalle, josta Otaka-san nappasi taksin ja ajoimme Happo-En Gardensille (八芳園). Se oli pieni japanilainen puisto, jonka Otaka-san halusi meille näyttää; tätä paikkaa eivät turistit löytäneet, mutta tuskin kukaan muukaan, sillä itse puistoalueella emme nähneet ketään. Meitä hämmästytti jo pelkästään puutarhaan saapuminen, sillä meitä oli nainen vastassa joka pokkuroi Otaka-sania maailman syvimmällä kumarruksella, ja saattoi meidät sitten päärakennuksen läpi puistoon. Mistä nainen tiesi olla vastassa? Kuka tämä oppanamme toiminut ukko oikein oli, kun oli niin hyvää pataa tällaisen paikan ja shintotempelin kanssa? 

 

Puutarha oli peräisin Edo-kaudelta, todennäköisesti sen oli perustanut 1600-luvulla samurai & shogun Tadataka Okubo. Alue oli kyllä superhieno, joku Roihuvuoren puiston ylläpitäjä voisi tulla tänne katsomaan vähän mallia. Koi-karpit uiskentelivat vedessä, vuosisatoja vanhat bonsai-puut oli leikattu vimoisen päälle. Harmi vaan, että lentokoneet lensivät juuri puiston yläpuolelta, muuten olisi ollut niin rauhallista keskellä Tokiota. Käytimme täällä paljon aikaa, mutta istuskelimme pitkään myös päärakennuksen sisätiloissa kuumuuden vuoksi. Paikka nautti suosiota hääparien keskuudessa, ja alakerrassa oli jopa hääpuku jota kävimme ihmettelemässä. Lopulta kello tuli sen verran, että kehtasimme lähteä ravintolaan. Otaka-san tilasi taksin joka ajoi harhaan, mutta kuski pyyteli anteeksi ja antoi alennusta hinnoissa. Taksihan on varsin kallis kulkupeli Japanissa.

Pensasleikkureilla ollut täällä käyttöä.

Lampi on tärkein elementeistä japanilaisessa puutarhassa.

Koi-karppi.

Niin seesteistä.

Bambua.

Meillä oli shabu-shabu-kippolasta varattu oma sloossi, jossa vanhempi naistarjoilija jakoi ruuat - tosin tuskin hän oli pelkkä tarjoilija vaan ennemminkin omistaja vaatteista päätellen. Mietitytti taas, miten ravintolan omistaja toimi meidän tarjoilijana... Aluksi tuotiin sushia ja kaikenlaisia raakoja kamppeita, ja tiesin jo tässä vaiheessa olevani vaikeuksissa. Maistoin kyllä kaikkia mutta osa jäi syömättä, liian kummallisia minulle. Myös AT:lle tuotti vaikeuksia nämä, sillä häneltäkin jäi osa lautaselle. Pääruuaksi sitten shabu-shabua, Otaka-san hoiteli kokkauspuolen, paitsi lihat oli jaettu jokaiselle erikseen joten kukin paistoi ne mielensä mukaan (niihin ei tarvinnut varmaankaan kun kymmenen sekunnin paistoajan). Mikä oli ikävää, ateriaan kuului kolme eri sienilajia. Kieltäydyin ottamasta yhtäkään, sitä paheksuttiin. Juomaksi olutta. Tilannetta ei helpottanut sekään, että lounaaksi syöty ramen vei edelleen tilaa vatsalaukusta. Loppuliemessä keitettiin taas udon-nuudeleita, ja nekin annosteltiin omille lautasille, ettei päässyt lintsaamaan niidenkään syönnistä. Lopuksi Otaka-san maksoi kaiken eikä suostunut ottamaan rahaa, melkeinpä suuttui asiasta (esimerkiksi tippiä ei saa antaa koskaan, kun toinen epäilee ettei tienaa tarpeeksi, ehkä tässä oli sama juttu).

Illalliskippolamme.

Alkupalat. Hrr!

Kaali-ja sienisoppa porisemassa.

Maustehässäköitä.

Lihat piti itse duunaa.

Tennispallo taisi olla matcha-jäätelöä.

Kävelimme asemalle, ja otimme junan Oimachille ja siitä edelleen Togoshi-Koenille, ja Otaka-san jatkoi junassa kotiinsa valmistautumaan seuraavan päivän petankki-peliinsä. Olimme aika lailla puhki kun pääsimme kotiin, päivä oli ollut pitkä ja kuuma, ja henkisesti hyvin raskas. Mutta olimme kumpikin tyytyväisiä päivään. Ihan 5/5 hommaa.

Kävimme suihkussa, ja aloimme sitten juomaan kaljaa pikkutunneille asti. Sitä sai onneksi lähikaupasta kellon ympäri.

Juna ylittämässä tietä Togoshi-Koenissa.

 

Japanissa myytiin vielä menthol-tupakkia.

845# Nihon, 14

 16.9.2024, Monday, +29, Overcast, Tokyo, Japan

 

AT heräsi jo seitsemältä ja herätti minutkin, mutta unetti sen verran voimakkaasti, että pyysin vielä parin tunnin lisäunta. Yhdeksältäkin väsytti, mutta pakko oli saada jetlag oikenemaan. Aamiaiseksi nautinme kahvia, muroja ja leipää. Jälkimmäinen oli mielestäni hirvittävää.

Kämpiltä löytyi kivat kissekaffemuit.

Aamupäivä meni lolleroidessa, oli vaikea saada itsestään irti mitään. Meillä ei myöskään ollut sen kauheammin suunnitelmia tälle päivälle, mutta päätimme lähteä lopulta Odaibaan. Ensiksi kävelimme Togoshin metroasemalle, ajoimme Shinbashin asemalle, jossa vaihdoimme Monorail-junaan. Juna oli automatisoitu eikä ollut kuskia. Tarkoitus oli päästä ensimmäsen junan kuskin paikalle kuvaamaan pilvenpiirtäjien keskellä puikkelehtiva monorail-reitti, mutta vaunu kuitenkin täyttyi nopeasti ja toisaalta piti kai lapsille suoda se ilo. Matka kesti ehkä vartin verran, ylitti hienon Rainbow Bridgen - se olisi upea ajaa autolla auringonlaskun aikaan, mutta nyt junan ikkunasta se ei näyttänyt miltään.

Kävelimme Odaiban asemalta ulos, jossa ensiksi vastaan tuli paljon erilaisia ruokakojuja. Menimme ostariin jossa kävimme ensiksi etsimässä Lawson-konbinin josta ostimme kahveet ja AT:lle tupakkia. Ennen sitä poikkesimme lemmikkielänkauppaan katsomaan myynnissä olevia kissejä ja koiria. Kahvin jälkeen kävimme eräässä pelikaupassa, ja kävelimme sitten rantaraittia pitkin. Täällä oli hiekkarantakin, jossa oli tosin kaikki mahdollinen asia kielletty uimisesta lähtien. Poikkesimme oluelle, jossa ystävällinen vanhempi pariskunta osasi myydä meille kaljat ilman haastavia lisäkysymyksiä ja säätämisiä. Joimme ne terassilla; sää ei ollut niin kuuma kuin edellisenä päivänä ja oli täysin pilvistä. Täällä näkyi paljon lemmikkejä, yhdellä vieressä istuneella naisella oli mukana jopa mangusti joka piti hauskaa ääntä ja vaikutti muutenkin seuralliselta ja symppikseltä.

Fuji Broadcasting Center Odaibassa.

Kisse myynnissä.

Biitsi.

Rannan kieltolista.

Vapaudenpatsaskin löytyi täältä vieläkin.

Mangusti oli päässyt myös ulkoilemaan.

Kävelimme Odaiban toiselle puolen, näimme jonkun japanilaisen livebändin esiintymässä (maanantaina klo 15!?), ja poikkesimme sitten täyteen ostoskeskukseen, jossa kävimme Gundam-kaupassa jossa oli koottavia robottifiguureja. Etsimme sitten maailmanpyörää, mutta se oli näköjään poistettu sitten viime kerran, joten otimme metrot takaisin kämpille, joskin jäimme pois Togoshi-Koenilla. Kävelimme OK-kauppaan joka oli kaksikerroksinen ruokakauppa, ostelimme taas perustarvikkeita. Sitten kämpille, aurinko oli jo laskemassa. Nopeasti nämä päivät menevät. Olimme suunnitelleet alun perin jopa sumo-otteluun menemistä, mutta hinnat olivat niin suolaiset, että väliin jäi (halvimmillaan taisi olla 125€ /naama, ja ne paikat olisivat olleet niin kaukana piippuhyllyllä, että mukaan suositeltiin otettavaksi kiikarit ja radio :D) No, näimme skaboja hieman telkkaristakin. Suosittu laji edelleen.

Kivan pinkki rekkari mopossa.

Gundam Odaibassa.

Stogella himaan.

Togoshi-Koenin juna-asema.

Kotiasemamme tyypillisessä japanilaisessa miljöössä.

Togoshi-Koen oli viihtyisä kaupunginosa.

Muutaman tunnin notkuttuamme päätimme lähteä hakemaan iltapalaa. Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä Mosburgeriin, mutta se oli jostain syystä jo kiinni, joten menimme Togoshin ostoskadulle (Togoshi-Ginza), jossa olikin pientä ravintolaa runsaslukuinen määrä. Harmi vain, että ruokalistat lähes aina vain japaniksi. Rohkenimme mennä yhteen paikkaan, jossa tilasimme sapuskan take awaynä automaatista. Käydessäni viimeksi Japanissa 13 vuotta sitten automaatteja jo ruokapaikoissa oli, mutta nyt hallitsivat kippolaskeneä, varmaan 90% ruokapaikoista käytti niitä. Ruuan tilaaminen onnistui helposti huolimatta siitä, että myös englannin kielinen vaihtoehto oli 95% japaniksi, mutta kuvat jeesasivat. Saimme odotella tilausta ehkä 10-15 minuuttia, mutta lopulta ruoka saapui ilman kommelluksia. AT kävi vielä hakemassa kaljat kaupasta paluumatkalla kämpille. Ruuat maksoivat 1290 円 / naama ja sitä oli supervaltavasti, emme jaksaneet syödä kaikkea. Makukaan ei ollut huonompi, arvosana 4/5. Pienemmän annoksen olisi saanut 890 円, se olisi meille riittänyt. Loppuilta telkkarin katsomista ja sen semmoista.

Togoshi-Ginza.

Ruokapaikkamme muistutti pesulaa.

Lähes aina ruoka tilataan automaatista.

Say what now?

Illallismätöt.いただきます!

844# Nihon, 13

 14.9.-15.9.2024, +32, Breezy, Tokyo, Japan

Kaksi viikkoa lomaa syyskuun lopulla, miltäs kuullostaa? No ihan kivalle, mutta ei oikein Härmän keleissä viitsi sellaista viettää, ja kun keväinen Korean reissu oli ollut niin mukava, niin päätettiin lähteä AT:n kanssa omatoimimatkalle Japaniin. Viiden kuukauden aikana olimme varailleet lentoja sieltä ja hotelleja täältä, mutta katsotaan nyt mitä lopulta saadaan aikaiseksi. Hieman huoletti, sillä edellisenä päivänä koittaessani tehdä lähtöselvitystä Finnairille, sain ilmoituksen varaustasi ei löydy, ja myöhemmin "ota yhteyttä lentoaseman lähtöselvitykseen".

Kallis reissu tulossa...

Lentoyhtiö viestitteli japaniksi vain.

Lähtöpäivä oli lauantaina, olin saanut häthätää kamat pakattua. Aloitin tuttuun tyyliin pakkaamisen vasta pari tuntia ennen lähtöä. Porukat lupasivat kyydin kentälle, jos ajaisin itse lentokentän suuntaan, kyllähän tuo minulle sopi. Vaikea oli tietää paljonko aikaa pitäisi varata kun oli lehdestä lukenut miten tuntikausien jono oli ollut viime aikoina lähtöselvitykseen - mutta toisaalta tuskin kovin aikaisin avattaisiin lähtöselvitystiskiäkään. Kahdelta lähdimme ja puolta tuntia myöhemmin olin kentällä. AT olikin täällä jo. Liian aikaisin oltiin liikenteessä sillä lähtöselvitystiski avattiin tosiaankin vasta kolmelta. Finnairin lento oli muuttunut Japan Airlineksi; suomalaiset vastaanottovirkailijat oli laitettu riviin esittäytymään, kiittämään asiakkaita kärsivällisyydestä odottamisen suhteen ja kumarsivat lopuksi. Aikamoinen spektaakkeli, se pokkurointi (japaniksi 敬語 (keigo)) alkoi näemmä heti. Saimme kamat sisään, ja lähtöselvitykseen ei mennyt myöskään juuri aikaa, vaikka reppuni joutuikin taas syyniin.

Lentokentän meininkiä.

Menimme sitten samalla ulkoterassille lähtökaljalle, missä olimme olleet Pp:n kanssa heinäkuussa (lähtöportin 21 läheisyydessä). Vettä sateli vaikka olikin lämmintä, mutta markiisi esti suurimmat sadepisarat. Oluet nautittuamme menimme photospotin kautta passintarkastukseen, ja näin olimme EU:n ulkopuolella. Kävimme juomassa vielä toiset oluet kun aikaa oli.

Photospotilla.

Kippola non-schengen-alueella.

Boardausta odotellessa.

Lento lähti kaksi minuuttia myöhässä, mutta se sallittakoon sillä olimme saaneet hyvät paikat; keskiriviltä, mutta sellaisen seinämän vierestä joten meillä oli hyvät jalkatilat. Lentokone tuli kyllä täyteen. Lentoaikaa oli 14h15min ja se hirvitti meitä molempia, mulla oli pylleri puutunut jo puolen tunnin ajomatkan aikana lentokentälle, miten se kestäisi sitten melkein kahden työpäivän istumisen paikoillaan... jäi nähtäväksi.

Keskirivin istuinpaikastani avautuvat näkymät.

Japanilainen miehistö oli, ja heitä tuntui olevan tuplamäärä Finnairin henkilökuntaan verrattuna. Mikä parasta, täällä oli vielä ilmaiset brenkut. Ensin oli juomakierros, sitten tarjottiin ruokaa mikä olisi muuten ollut ihan ok mutta siinä oli sieniä (sai valita lohen ja porsaan väliltä). Siinä oli lisäksi salaattia ja muutama hedelmän palanen. Sitten jaettiin maihinnousu- ja tullikortit, niiden täyttelyssä meni jonkunlainen tovi. Myöhemmin tarjottiin vielä jäätelö ja mustikkamuffinssi. Sain katsottua I am Sam-leffan. Viihdekeskus oli ehkä huonompi kuin Finnairilla. Joimme sitten kaljaa niin kauan kunnes japanilainen lentoemäntä vihjasi nätisti, että "jotkut tulevan lentokoneessa helpommin humalaan" niin katsoimme viisaammaksi lopettaa. Sen jälkeen yritimme nukkua muutaman tunnin.

Safka.

Yksi monista lennon aikana nautituista kaljoista.

"Herättyämme" tarjoiltiin aamupala ja lentoa oli jäljellä vielä parisen tuntia. Siinähän tuo meni, vaikkei nyt mitään herkkkua ollutkaan. Mutta arvosanaksi voi antaa ehkä jopa 4/5. Lentokentällä pääsimme nopeasti ensimmäiseen passintarkastukseen jossa skannattiin myös etusormet, sen jälkeen varsinaiseen passintarkastukseen jossa tsekattiin maihinnousukortti. Sitten piti odotella hetken matkalaukkuja, kävimme tässä vaiheessa vessassa. Matkalaukut taisivat tulla viimeisten joukossa. Sen jälkeen vielä tulliin, mutta ei tarvinnut avata edes kapsekkeja tai mitään, pelkkä passintarkastus ja tullikortin näyttö riitti. Ja sitten olimmekin jo läpi!

Aamiainen.

Arrivals-puolella oli niin ikään tehtäviä. Ensiksi piti mennä kyselemään infosta mistä löytäisimme haluamamme asiat; aluksi haimme sim-kortit puhelimiimme, että saimme verkkoyhteydet toimimaan - se oli aika pirullinen kun ne verkon asetukset piti määritellä puhelimeen manuaalisesti - ja sitten piti hankkia vielä welcome suica-matkakortti. Siinä meni jonotellessa melkoinen tovi ja ulkotiloista puskenut kuumankostea ilma, ja plunssaiset taiwanilaiset tekivät odotuksesta suorastaan veemäistä. Lopulta tuli kuitenkin meidän vuoro ja saimme matkakortit automaatista + ladattua niihin kolmen tonnin yenin edestä arvoa.

Olimme buukanneet hotellin sijaan asunnon. Kämppämme oli Togoshin alueella, sinne oli noin 12 kilometrin matka Hanedan kentältä. Sinne päästäkseen olisi pitänyt mennä parilla eri junalla ja kävellen löytää perille, mutta sellaista puhtia ei meillä ei ollut vaan otimme taksin jonka tiesimme riistohintaiseksi. Taksiin ohjattiin ulkoa eikä se ei vaikuttanut kusetukselta. Kuski ei tietysti puhunut kuin pelkkää japaniaa, mutta saimme kerrottua hänelle osoitteen (osoitteet ovat kummallisia "numerokoodeja") ja ukko lähti ajelemaan sitä kohti. Matka kesti ehkä puolisen tuntia. Vasemmanpuoleinen liikenne vaikutti tietysti taas kummalliselta.

Togoshiin päästyämme ihmettelimme molemmat hetken aikaa meininkiä, miten kaikki vaikutti niin erilaiselta kuin olimme etukäteen ajatelleet? Taksikuski osasi kuitenkin perille, ja halusi sanoa meille vielä jotain mutta emme tietenkään ymmärtäneet mitään. "Rapun" ilmoitustaululla luki "Zim-san" ja asunnon numero. Asunnon oven edessä oli pin-koodillinen boksi jonka kanssa tappeliimme ensi alkuun tovin, ja kun se lopulta aukesi niin siellä ei ollut mitään. Selatessani käymiäniä viestikeskusteluja vuokraisännän kanssa huomasin, että siellä oli kerrottu viereinen asunnon numero. Siinä oli samanlainen avainlaatikko joka aukesi samalla pin-koodilla, mutta siellä sattui olemaan myös avain, jolla saimme oven auki. Emme olleet varmoja oliko asunto oikea; laitoin ukolle viestiä, joka ehti vastaamaan vasta vähän myöhemmin - englanninkieli oli unohtunut ja ukko viestitteli pelkästään japaniksi :D Mutta kyllä, olimme oikeassa asunnossa. Sisällä oli aivan jumalattoman kuuma; laitoimme ilmastoinnin päälle. Asunto oli myös aika pieni, ja vähän vaatimatonkin mutta perusinfra oli kunnossa joten ei siinä mitään (ja tokiolaisittan asunto oli päin vastoin isohko ja halpahko).

Kämppä.

Rapun "ovi".

Eteinen.

Keittiö.

Kummallisia kytkimiä kämppä täynnä.

Tällainenkin.

Ilmastointilaitteita oli onneksi parikin.

Minun makkarini.

AT:n sikolätti.

Ja se tärkein - WC kaukosäätiminen.

Vähän asettauduimme taloksi ja lähdimme sitten käymään viereisessä 7-elevenissä hakemassa vähän juotavia ja aamiaiskamoja. Ostaminen oli mielipuolisen vaikeaa; osasin sentään jättää tavarat ostoskorissa kassalle josta myyjä sitten skannasi ostokset, mutta näyttöruudulta minun piti vähän väliä klikkailla jotain (meillä oli pari olutta ja piti esim. klikata että on yli 20-vuotias sekä vaihteleva kysymyspatteri riippuen kaupasta, kassanäytöstä ja ostoksista esiteltiin aina) ja sitten vielä syöttää rahat automaattiin. Monimutkaista mutta niinhän kaikki on Japanissa. Olisimmepa vain katsoneet tämän opetusvideon etukäteen...

Ensiksi nautimme krapulanestolääkityksen.

Palasimme kämpille, kävimme suihkussa ja vaihdoimme vaatteita ja sen semmoista. Se teki kyllä poikaa. Olimme aktiivisuuspäissämme varanneet Shibuya Sky-pilvenpiirtäjävisiitin tälle illalle; se oli mennyt muutenkin vähän pieleen koska paras hetki pilvenpiirtäjän katolla olisi auringonlaskun aikaan. Vääristyneen aikavyöhekkeen vuoksi arska laski Japanissa aikaisin, varmaankin jo 17-18 välillä, ja meidän aikaslot olisi vasta klo 21, joten yövierailuksi meni tällä kertaa meillä tämä. Varausajat tulivat yleensä kuukautta etukäteen myyntiin joten jos halusi aurinkolaskuslotin, piti olla oikeaan aikaan liikkeellä.

Oveen tuotiin myöhemmin nimikyltti (nimi sensuroitu).

Lähdimme vähän ennen kuutta junilla kohti Shibuyaa (piti vaihtaa Gotandassa). Shibuyan asema oli niin helkkarin suuri ja lähdimme heti kävelemään mistiin, ja eksyimme pahaksi onneksi ja kesti pitkään ennen kuin pääsimme edes ulos, saati katutasolle, saati että paikansimme missä olemme ja mihin suuntaan meidän piti lähteä. Shibuyan risteys ja Hachiko-patsas löytyi lopulta, ja niin löytyi puoli miljoonaa muutakin ihmistä. Väentungos oli uskomaton ja ahdistavakin. Meillä oli sentään suunnitelma mennä Ikeaan katsomaan ja järjestelemään Knorrig-pehmosikahylly (että ne menisivät paremmin kaupaksi), mutta valitettavasti täällä ei ollut niitä myynnissä yhden yhtä. Seiskakerroksessa oli kuitenkin ravintola, ja minä kun en ole koskaan syönyt Ikean legendaarisia lihapullia niin nyt taisi olla korkea aika sellaiseen. Meitä vähän nauratti kun tultiin tänne asti lihapullia syömään, mutta joku helppo ateria piti saada nyt alle. Ruuan tilaus helppoa mutta juomien ei; en meinannut millään hiffata kun myyjä valitti väärästä lasi-valinnastani. Safka maksoi juomineen muistaakseni 1590 yeniä, olisikohan tuo ollut jotain 11€:n huitteilla.

Katushow menossa.

Alkoi tulemaan tunne, että Japaniin saavuttu.

Hachikon patsas.

Ikea näkyvissä.

Ikeassa piisasi kerroksia.

Matkan ensimmäinen "virallinen" sapuska saatu.

Sen jälkeen vaeltelimme Shibuyan kaduilla tungoksessa tietämättä mihin mennä. Kävimme välillä jäähdyttelemässä ostoskeskuksien ilmastoiduissa tiloissa mutta meillä ei ollut kummallakaan ostohousuja jalassa, ja ainoa mitä saimme ostetuksi oli vesipullot. Jalkoja väsytti ja jetlag väsytti ja valvominen väsytti ja missään ei ollut edes penkkejä jossa istua, joten kaduimme kyllä melkoisesti pilvenpiirtäjävisiitin ajankohtaa. Grupieeri ei suostunut päästämään meitä sisään yhtään aikasemmin, vaan jouduimme tosiaankin odottelemaan aulassa yhdeksään saakka. Pilvenpiirtäjävisiitti oli loppuunmyyty tältä päivältä, joten liput kannatti tosiaan hankkia etukäteen, olisikohan ne maksaneet euroissa parisen kymppiä / naama. Väkeä oli yllättävän vähän siihen nähden miten iso pilvenpiirtäjän päällysalue oli (jonne ei päästetty väkeä kovalla tuulella, meitäkin se oli vähän jännittänyt kun oli sen verran puuskittainen tuuli), mutta täällä oli suosittuja photospotteja jonne jonottaminen olisi kestänyt varmaan muuten liian pitkään. Lasilattiaa ei ollut. Muutenkaan paikka ei ollut pimeällä mikään erikoinen, joten tästä tuli arvosanaksi vain 2/5.

Shibuyassa on maailman vilkkain risteys, ja sen sai tuta.

Rappukäytävätaidetta.

Lisää maalauksia.

Shibuya Sky:n pilvenpiirtäjä.

Liukuportaat korkealla.

Ylätasanteella ihanan väljää.

Shibuya.

Yöllinen Tokio.

Näkymää toiseen suuntaan.

Vain Batman-logo puuttui valoheittimestä.

Päätimme lähteä takaisin kämpille. Väkeä riitti metroissa ja asemilla edelleen. Aika hyvin osasimme kulkea, emme eksyneet kertaakaan. Kävimme kaupassa hakemassa sipsejä ja muroja ja vähän juotavia, ja palasimme sitten "kotiin" ajoittaen sen mestarillisesti kun kaatosade alkoi juurikin näihin aikoihin. AT:lle tuli kova hedari ja ukko oli kanttuvei, ja meni nukkumaan heti kämpille päästyämme. Minä kirjoittelin blogiani, ja manailin mielessäni kun huushollin ainoa televisio oli AT:n makuuhuoneessa. Lisäksi makkarit erotti vain liukuovi, ja mietin miten kuorsauksenkestävä ratkaisu se mahtoikaan olla.

Metroasemalla.