520# Kanada, 4

17.4.2017, Monday, +15, Clear, Niagara-on-the-lake, Canada

Rajamaille.

Heräsin jälleen kolmelta ja valvoin kuuteen saakka. Sen jälkeen näin noin kolme varttia painajaiaisa ennen kuin kello herätti. Suihkun kautta aamiaiselle. Eri henkilökunta kuin aikaisempina aamuina. Valikoima oli hieman parempi, mutta myös maksoi enemmän; veroineen ja tippeineen lähes satasen. Järkky hinta aamiaiselle, maksaa enemmän kuin illallinen. Tarjoilijana oli vanhempi rouva, kyseli mistä ollaan kotoisin. Ensimmäinen joka tiesi Suomen, sanoi käyneensä seitsemän kertaa Tampereella, hänellä asui joku kaveri siellä. Osasi hieman suomeakin. Hämmästyttävää.

Kävimme hieman haistelemassa ulkoilmaa, ei ollut kuin +5 astetta, mutta aurinko paistoi taivaan täydeltä. Huoneeseen palattuamme pakkasin nopeasti kamat joita ajattelin tarvitsevan päivän retken aikana; tänäänhän meillä oli ohjelmassa kokopäiväretki Niagaran kuuluisille putouksille. Retken olimme buukanneet hotellin kautta täältä.

Kymmentä vaille yhdeksän painelimme hotellin ala-aulaan. Meidän hotellista oli putouksille muitakin lähtijöitä. Shuttle bus tuli meidät noutamaan, ajelutti ensin tunnin verran kylillä josta keräsimme hotelleilta muutamia muita retkeilijöitä. Mua alkoi jo tässä välissä kusettamaan niin ettei mitään rajaa. Lopulta shuttle bus kurvasi Dundas squarelle, jossa maksoimme koppiin retkimaksun, noin $70 / naama + verot. Meiltä kysyttiin, otammeko liput myös Hornbloweriin; emme tienneet vielä tässä vaiheessa mikä se on, joten emme ottaneet (Hornblower on Kanadan puolelta tehty venematka putouksille).

Dundas square toimi lähtöpaikkana.

Bussissa meille oli varattu paikat eturivistä, koska porukat olivat senioireita. Mun vieressä istui joku saksalainen nainen. Ryhmän koko oli 48 henkilöä. Meidän lisäksi oli vanhempi ruotsalaispari, muutama tyyppi italiasta ja loput taisi olla USA:sta ja Etelä-Amerikasta. Jotkut eivät osanneet englantia sanaakaan, mutta oppaana & bussikuskina toimiva sählärinoloinen superextroverttiukkeli Alex vaihtoi näpsäkästi espanjaksi.

Viimein pääsimme matkaan, ja Torontosta oli 1,5 tunnin matka Niagaralle moottoritietä pitkin. Ontario-järvi seurasi vasemmalla puolella, se oli pinta-alaltaan lähes Israelin kokoinen lammikko. Oikealla puolella oli rumia teollisuuskaupunkeja. Kusihätä jatkui tietysti kauheana. Opas kertoili mikkiin nippelitietoa Kanadasta, selkeä puhe oli kyllä kaverilla. Ilmeisen kylmää ja kallista oli Kanadassa asustella joten yhteneväiset tunnelmat Suomen kanssa. Melko oikeistolaista näkökantaa herralta tuli noin muuten.

Ensimmäiseksi pysähdyimme viinitilalle Niagaran lähelle, jota opiskelijat ylläpitivät. Oli omituista, että viini oli saatu täällä kasvamaan, sillä talvella pakkasta saattoi olla 30 astetta. Kevät ei ollut vielä hirveästi edennyt, ei ollut lehtiä puissa eikä pensaissa, ruoho sentään vähän vihersi ja oli lämpimämpi kuin olin osannut kuvitella. Aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta. Meidät ohjattiin takapihalle, jossa nainen kertoili viineistä, ja meille maistatettiin muutamia. Ice wine oli alueen erikoisuus; mun makuun se oli aivan liian makeaa, enkä tykännyt niistä viineistä muutenkaan. Emme ostaneet mitään viinimyymälästä, mutta pääsipähän viimeinkin vessaan. Oppaalta sen sijaan hankimme Hornblower-liput, jotka maksoivat $26 / naama.

Viinitila.

Viiniviljelykset.

Jatkoimme pienen matkaa eteenpäin saapuen Niagaran putouksille (olin luullut tähän asti Niagaran lausuttavan 'naigera' mutta lausuntatapa oli ennemminkin 'naiagra', vähän kuten Viagra). Opas jakoi meille laivaliput. Alas laiturille oli käytävä ja hissimatka, ihmisiä oli jonkun verran mutta olin varautunut suurempaan ryysikseen. Veneitä meni putouksille puolen tunnin välein. Kertakäyttösadetakit jaettiin, joten ilmeisen märkää puuhaa putouksen katsominen tulisi olemaan, toki veneessä oli ankeahko sisätilakin, eli ei nyt tarvinnut täysin märjäksi itseänsä kastella. Vene meni ihan putousten viereen; putouksista nouseva vesisumu  vastasi kosteudeltaan kaatosadetta. Pakenimme veneen sisätiloihin, kuvaaminenkin oli mahdotonta. Veneretki kesti noin 20 minuuttia. Todella hienot oli kyllä putoukset, en ole nähnyt ikinä mitään tällaista. 5/5 tulee niin että heilahtaa.

Bussikuskioppaamme Hornblower-lippuja ostamassa.

Kuin teuraalle menossa.

Hurjalta näytti koski.

Vesisumua edessä.

Lasketaanko tämä Jenkeissä käynniksi?

Laivan tultua takaisin laiturialueelle menimme vessaan. Se oli virhe, koska sieltä päästyämme jono takaisin hisseille oli kasvanut jättiläismäiseksi. Laiturialueella oli kyllä joku kahvila kertakäyttötuoleineen, mutta se ei kauheasti innostanut, joten jäimme jonottamaan poispääsyä toivoen, että ylempänä kylillä olisi joku lounaspaikka. Varmaan puolisen tuntia meni aikaa hukkaan siinä jonotellessa.

Putoukset ja laivalaituri.

Tuhansia lintuja syömässä tuhansia koskessa kuolleita kaloja.

Silta yli synkän virran, Ameriikkaan.

Kanadan puoleinen Niagara Falls ei tarjonnut ihmeitä muuten kuin näköalojen suhteen. Kaupunki oli melko pieni ja toi eittämättä mieleen jonkinlaisen miniversion Las Vegasista. Löysimme jonkinlaisen dinerin, josta tilasimme foot long-hodarit. Luulimme tätä mainoskikaksi, mutta tuote oli tosiaan jalanpituinen hodari, eihän sellaista saanut syödyksi erkkikään. Makukaan ei ollut hääppöinen, ehkä 2/5. Tilasimme pitcherin olutta, se oli halvempi kuin kolme tuoppia. Alkoi tulla jo kiire takaisin bussille, joten sekin vähän stressasi ruokahetkeä.

Niagara Falls, Ontario, Canada.

Kymmentä vaille kolme jatkoimme taas eteenpäin. Teimme ensin vielä pienen kierroksen bussilla putousten vieressä, ennen kuin jatkoimme pienen matkaa eteenpäin turistimyymäläalueelle. Pari pakollista tuliaista tuli ostettua ja postikortit ja -merkit.

Niagara-joessa vesi virtasi 50 km/h vaikkei olisi uskonut.

Sitten ajoimme näköalareittiä pitkin Niagara-on-the-lake -nimiseen pikkukaupunkiin. Bussi piti jättää vähän kauemmaksi parkkiin, sillä raskailla ajoneuvoilla keskustaan ajo oli jostain syystä kielletty. Täältä olisi päässyt shuttle bussilla kylille, mutta matka ei ollut kuin maksimissaan puoli kilometriä, joten kävelimme tuon luikauksella. Kaupunki - tai no, kyläksi minä tuota kutsuisin jopa Suomen mittapuun mukaan - oli sellainen tyypillinen pikkukaupunkin kuten joskus amerikkalaisissa tv-sarjoissa näkee. Vietimme täällä aikaa tunnin verran; kävelimme edes takaisin niitä kaupungin kahta katua. Mitään erikoista tämä ei tarjonnut, mutta oli ihan mielenkiintoista nähdä. Asunnot olivat omakotitaloja, hulppeita ja hienoja. Asuinkustannukset olivat täällä paljon halvempia kuin Torontossa, jossa suurin osa ihmisistä joutui käymään töissä. Väki oli keskiluokkalaista, mutta täällä sai nauttia omakotitalosta ja tilasta ja rauhasta. Kaupunki oli järven rannalla, vastarannalla näkyi udun seasta Toronton pilvenpiirtäjät. Tietä pitkin sinne oli kuitenkin matkaa 120 km.

Niagara-on-the-Lake.

Keskiluokkainen omakotitalo.

Puisto järven rannalla.

Kyllä siellä Toronto näkyy kun oikein pinnistää.

Kirkkokin oli.

Unelias oli meininki.

Puoli kuudelta lähdimme kotimatkalle. Kuski lupasi olla puhumatta mikkiin, jotta ihmiset saivat levätä, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta pitää turpaansa tukossa puoltatoista tuntia, joten jouduin etupenkkiläisenä small talkkaamaan paluumatkan ajan. Kova lätkäfani tuntui ukko olevan; mä olen enempi futismiehiä joten olin vähän vaikeuksissa aiheesta kun hän tuntui tietävän suomalaiset lätkäpelaajat kuin omat taskunsa. Nyt hän tuntui erityisen tohkeissaan kun NHL:n playoffit olivat alkaneet ja Toronto Maple Leafs kamppaili jatkoonpääsystä Washington Capitalsin kanssa.

Bussissa riitti päivän mittaan istumista.

Motarilla ajaessa kuskin radiopuhelin kuitenkin ilmoitti olemassaolostaan; toinen bussi oli lauennut ja tehnyt stopin motarin varrella olevalle huoltoasemalle. Bussissamme oli tilaa seitsemälle henkilölle, joten kävimme poimimassa onnekkaat valitut kyytiimme. Motarilla oli myös kolari, mutta onneksi autot oli saatu siirrettyä eikä mitään kovin pahaa ruuhkaa syntynyt. Lisäksi oli pääsiäismaanantai, joten tietä käyttävien työläisten määrä oli muutenkin melko vähäinen. Positiivisena yllätyksenä bussi laskeutui kaupunkiin Yonge streetin rampista, joten pystyimme jäämään pois hotellimme edustalla, ilman tunnin shuttle bus-kierrosta. Kello oli silti jo puoli kahdeksan ennen kuin pääsimme hotellihuoneeseen asti.

Lepäsimme puoli tuntia ja lähdimme sitten etsimään illallisravintolaa. Muistelin bussikuskin kertoneen, että Torontossa oli 8000 ravintolaa, mutta en huomannut kysyä missä ne oikein piileskelivät. Päädyimme sitten riitelyn jälkeen Tony's Deli -nimiseen italoravinteliin. Tarjoilijakin oli vähän tyly, mutta jäimme kuitenkin koska ravintolan tunnelma oli rauhallinen ja näytti jopa meneillään olevaa Maple Leafsin matsiakin. Mietin tilaisinko Branzinoa (sea bass) vai spaghetin lihapullilla. Tyydyin jälkimmäiseen, ukko otti sea bassin. Mude tilasi pitzen. Pari tuoppia meni olutta ja tilkka viiniä. Ruoka oli oikein hyvä, mutta faija kehui kalansa maasta taivaisiin vaikka ankarampaa ruokakriitikkoa saa hakemalla hakea. 150 taalaa maksoi koko setti yhteensä.

Junttiruokaa illalliseksi. Mutta hyvää.

Ulkona oli jääkylmä, lämpötila liki nollassa ja tuuli suoraan pohjoisnavalta. Kaupunki oli lätkämatsin vuoksi täpinöissään; Toronto oli 1-3 tappiolla, mutta nousi tasoihin ja lopulta jatkoajalla voittoon. Hieno juttu sinänsä mutta autot soitteli kadulla ajaessa torviaan siihen malliin, että nukahtaminen puolen yön kieppeillä oli jonkinlainen ihme.