Kuulostaa vanhalle, mutta minun ikäpolveni ihmiset muistavat varmaan kaikki sen päivän kun Estonia upposi. Ei ehkä päivämäärää, mutta sen kun kuuli uutisesta ensimmäistä kertaa. Eihän tuollaista voi tapahtua Suomen aluevesillä? 852 menehtynyttä? Se on valtava määrä.
Nyt tragediasta on aikaa vierähtänyt 20 vuotta. Tapahtuman kunniaksi uutismediat ovat Estonia-aiheisia juttuja pullollaan. Huomasin itsekin kuluttaneeni koko sunnuntaiaamupäivän aiheen parissa. Ensin luin tarinat Hesarista ja Iltasanomista, sen jälkeen siirryin katsomaan juttuja netistä, Youtubesta jne. Mitä enemmän asiaa tutki, sen pahemmalle se alkoi tuntumaan.
Olen yrittänyt mielessäni ajatella millainen tilanne laivalla on kohtalokkaana yönä ollut. Autenttista kokemusta ei varmastikaan pysty tuntemaan; olisiko sitä joutunut shokkiin ja kyyhöttänyt nurkassa odottamassa väistämätöntä? Nukkunut hytissä onnellisesti humalassa tietämättä mitä tuleman piti? Paniikissa rynnimässä ulos hinnalla millä hyvänsä kylmään ja pimeään mereen?
Laivahan upposi nopeasti, reilussa puolessa tunnissa, ja niin kuin Hesarissa sanottiin, ei siellä ehditty Titanicin tapaan viuluja soitella eikä rukouksia rukoilla. Kannella ei ollut henkilökuntaa ohjaamassa ensin naisia ja lapsia pelastusveneisiin. Kukaan ei ollut neuvomassa, miten pelastusliivit vedetään päälle. DiCaprio ei ollut pitämässä Winsletiä kädestä. Ei, se oli kamppailua henkensä edestä, jolloin vain vahvimmat ja onnekkaimmat selvisivät. Niin kuin Nykänen voisi lakonisesti todeta, sä olet siellä ihan up yours. Tai korkeintaan "korkeemmas käres".
Pelastuneita oli 137. Heidän kokemuksia on tietysti mukava lukea, mutta samaan aikaan oli havaittavissa, miten ahdistavalta aiheen muistelu heistä varmasti tuntui. Monilta jäi sille tielle perheenjäsen, ystävä tai työtoveri.
Tuntui epäreilulta, että vaikka jotkut pystyivät kaatuneessa laivassa raahaamaan itsensä ulos, he hukkuivat yrittäessään päästä pelastusveneisiin, tai jotkut jopa pääsivät pelastusveneisiin saakka mutta kuolivat hypotermiaan. Eräs pääsi jopa sairaalaan saakka, missä kuoli vammoihinsa.
Pahinta minusta oli kuulla Estonian radiomiehen (ei selvinnyt elossa) Mayday-hätäkutsua. Ääni on täynnä hätää. Aivan kuin hän olisi ymmärtänyt jo kohtalonsa, mutta pysyi todennäköisesti silti viimeiseen saakka laivan ohjaamossa yrittäen viestittää muita aluksia apuun, selvittää koordinaatteja sijainnistaan jne. Jaloa.
Jos mä voisin jotain turmassa ollutta lohduttaa, niin valitsisin hänet.
Mä muistan hyvin, kun kuulin Estoniasta ekaa kertaa. Olin samassa työpaikassa kuin nykyään (pitäiskö itkee vai nauraa..) mutta matkalla kotiin aamuvuorosta poikkesin vanhempieni luona ja isä seisoi silmät pyöreänä eteisessä ja sanoi, että laiva on uponnut. Ja sit uutisista seurasin surullisena, muistan miten se yksi mies (joka pääsi myöhemmin eduskuntaankin) kertoi ääni liikutuksesta murtuen tapahtumista. Huh huh. Tänään kuin lehdestä juttua myös. Pisti taas miettimään.
VastaaPoistaJuu. Miten mä en muista tällaista kansanedustajaa ollenka?
PoistaMinä olen jollain tapaa samaa ikäpolvea kanssasi ja täytyy sanoa, että Estonian uppoaminen on tapahtuma, joka ei varmaan koskaan unohdu. Se oli mykistävän kamalaa seurattavaa uutisissa tuolloin. Ja aina nousee mieleen se, että hieman erilaisella matkasuunnitelmalla olisin saattanut olla samana yönä seilaamassa Tukholman väliä. Nyt kotiuduin vuorokautta ennen tuota tapahtumaa ja hiivari oli melkoinen tuolloinkin.
VastaaPoistaTodella traagista ja mykistävää. :-/
Kävipä hyvä tuuri sitten !
PoistaHuh! Olihan se joo uutispommi siinä missä WTC jne. Siinä kun se visiiri irtos niin kuului joku kovaääninen pamaus, ja matkustajat vitsailivat että nyt törmättiin varmaan jäävuoreen. Äkkiä ne hymyt varmaan hyytyivät :|
VastaaPoista