272# Työhaastattelu

Olen vähän puntaroinut duunin vaihtoa tässä viime aikoina. Lähinnä siksi, kun omasta työstä on tehty niin pirullista. Kaikki on mennyt huonommaksi. Ehkä ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella.

Varmaan puolen vuoden ajan olen viikottain katsonut työpaikkoja. Hyviä työpaikkoja. Koska mulla on vakituinen työ, niin pitäähän siinä uudessa hommassa olla jotain mieltä miksi hakea, koska hakuprosessi + uuden työn alottaminen on jotain valtavan stressaavaa. Yhden paikan sitten löysinkin, mietin iskenkö hakemuksen sisään. Jonninlaisen rustasin, ja toivoin lähes välittömästi sen palautettuani, etten kyseiseen duuniin pääsisi.

Kului nelisen viikkoa (huh!) ja minuun otettiin yhteyttä ja pyydettiin haastatteluun.

Haastattelu oli tänään. Mikä ihme siinä onkaan, että joka kerta kun joudun sonnustautumaan pukuun on kesän kuumin päivä. Tänäänkin 27 astetta. Kyllä sellaisella kelpaa kulkea tulikuumissa junissa jne.

Kaiken lisäksi haastattelu oli vielä Malmilla. Tiedättehän, sellainen spukemesta Hesassa jonne kukaan täysjärkinen ei suunnista. Mua oikein hävetti kulkea siellä puvussa, tuskin kukaan on sellaista siellä koskaan edes nähnyt. Nytkin paikallinen väki kulki joko burkhissaan tai sitten niissä junttivermeissään kaljapurkit kädessä. Keskellä päivää! On se kamalaa kun ihminen ei tajua mitä vaatteita käytetään kesämökillä risusavotassa ja mitä vaatteitta kaupunkireissuilla.

Löysin paikan helposti. Olin 7 minuuttia etuajassa, mutta paska näistä. Soitin sovitusti haastattelijalle, ja minut tultiin noutamaan neukkariin. Sinne ilmaantui joku toinenkin haastattelija, isompi pomo.

Minulle kerrottiin paikasta, sen jälkeen kuulusteltiin. Haastattelu kesti 1h20 min. Muutaman kerran jäädyin, aloin selittelemään kysymykseen jotain älytöntä kunnes unohdin jo mitä kysyttiin. Yleensä mä olen aika hyvä työhaastatteluissa, tosin nyt en ollut käynyt viiteen vuoteen yhdessäkään. Ehkä se sitten vaikutti.

Myöskään palkkaukselle mä en lämmennyt. Tässä oltiin kuitenkin ehdottomia, ja myönnytyksiä ei tehdä. Harmi. Mun työmatkani melkein kolminkertaistuu, menettäisin lomani, joutuisin stressaamaan uutta duunia ja opettelemaan uudet ihmiset ja työtavat, ja luopuisin muutamista etuuksistani mitä ei uusi paikka pysty tarjoamaan. Ja liksa ei nousisi. Mitä järkeä siinä olisi?

Mä pääsin kuitenkin 6% joukkoon joka otettiin haastatteluun, että voittohan sekin on. Mutta siltikin toivon, etten pääsisi tuonne. Aikamoinen paradoksi, että jos pyrin epäonnistumaan ja epäonnistun siinä, niin sittenhän mä onnistun, vaikka en voi ajatella onnistuneeni jos käy päin vastoin mitä halusin? Peukut siis pydeen.