Katselin tässä taannoin ohjelmaa Riihimäen vankilasta, jossa ihmisen langettamaa tuomiota sovitteli muudan Late. Late oli ollut paha poika, tappanut ainakin neljä ihmistä ja tehtaillut rikoksia rikollisjärjestön pomona koko ikänsä.
Sitten Late oli tullut uskoon ja on nyt muuttunut mies. Hieno homma, että on saanut elämänsä järjestykseen ja päässyt sinuiksi asioidensa kanssa. Toivottavasti pysyy kaidalla polulla.
Miksi Late ei tullut uskoon sitten aiemmin? Vaikkapa silloin kun suunnitteli ensimmäisiä pyörävarkauksiaan tai nyppi perhosten siipiä irti? Se on metkaa, kun pitää olla täydellinen kusipää tai vähintään epäonnen alhossa ennen kuin uskoon voi tulla. Silloin kun menee hyvin, niin ei taida uskoontulemisia tapahtua?
Miksei usko voisi olla yhtä näkyvää kuin vaikkapa auringonpaiste? Koska silloin se ei olisi usko? Miksei usko voi tulla vaikka kesken kauppareissun, miksi sitä pitää etsiä ja miksi se näyttäytyy vain silloin kun on vaikeaa?
Entäpä uskonsa menettäneet? Alkavatko he elämään sekapäisesti? Ja eikö uskiksista tunnu pahalta jos toiset eivät ole kuin he ja synnissä elelevät?
Niin kuin Kumitonttu aikoinaan eräässä kommenttilattikossa totesikin, niin ihminen, joka ei usko samaan kuin muslimi, on vääräuskoinen. Ihminen joka ei usko samaan kuin kristitty, on pakana. Ihminen, joka ei usko samaan kuin katjaketut, on rasisti.
On tämä hankalaa tämä elo.
Mä olen selittänyt noiden vankien ja missien uskoontulon sillä, et ne on kokeneet liikaa, jos eivät tulisi uskoon, romahtaisivat.
VastaaPoistaEsin Anne Pohtamo, sehän sai kaiken ja enemmänkin, ihan liikaa kestettäväksi ja ainut pakokeino on hurahtaa uskoon. Äsh, liian vaikea selittää.