663# Minsk, 1

20.9.2019, Friday, +10, Partly cloudy, Minsk, Belarus

Liki vuoden tauon jälkeen päätettiin lähteä AT:n kanssa yhteisreissulle. Matkamme ovat jostain syystä aina suuntautuneet Itä-Euroopan maihin, niin nytkin. Matkakohteeksi valikoitui tällä kertaa Minsk, en osaa edes muistaa miksi. Matka oli buukattu Ebookersista. AT oli toiminut majoitusvastaavana; olin vihjaissut halukkuudestani erillisiin huoneisiin kuorsausongelman vuoksi. Tämän innoittamana AT oli buukannut meille kerrostalokolmion Apartonin kautta. Se oli melkoinen "sika säkissä"-ostos, sillä emme tietäisi majoituksesta tuon taivaallista ennen kuin näkisimme sen ensimmäistä kertaa haettuamme avaimet "pääkonttorilta". Emme tienneet etukäteen edes sijaintia. Ainoa mitä toivoimme olisi, että mukiinmenevät kommentit TripAdvisorista pitäisivät paikkaansa.

Matkaan perjantai-iltapäivänä työpäivän jälkeen. Check in oli tehty netissä, ja kolmen yön reissulla pärjäsi pelkällä repulla, joten siirtyminen työpaikalta lentokentän kansainväliselle puolelle oli varsin tehostettu. Onneksi junatkin skulasivat ilman ongelmia. AT tuli kentälle samoihin aikoihin. Meidän piti mennä vielä erillisen passintarkastuksen läpi non-Schengen alueelle. Mä pidän sitä keharipuolena, koska kehitysmaihin suuntaavat matkat lähtevät aina täältä. Aasialaisia on tietysti suurin osa matkustajista kuten nytkin. Suuntasimme ottamaan lähtöoluet.

Lentoyhtiönä meillä oli valko-venäläinen Belavian, joka nyt ei hirveästi tuonut luottamuksen tunteita kumpaankaan meistä. Viisumia Valko-Venäjälle ei suomalaiselta tarvittu, mikäli maahantulo tapahtuisi lentämällä Minskiin ja sieltä pois, ja että matka kestäisi alle 30 päivää. Tämä varmistettiin vielä lähtöportillakin. Meillä oli bussikuljetus portilta koneelle, joten todennäköisesti pieni kone oli luvassa. Hauska sattuma, että eräs mies englanninkurssiltani oli samassa bussissa. Hän oli tekemässä samantyyppistä reissua Minskiin kuin mekin.

Lentoasemakin muuttuu joka kerta kun siellä käy.

Kone oli pieni kuin mikä. Paikkamme olivat rivillä 15, ei vieruskavereita (rivillä oli yhteensä vain neljä paikkaa, käytävä halkaisi). Muuten kone oli täynnä väkeä, todennäköisesti suomalaisia kaikki. Edessämme istui juopporetkuelta vaikuttava sakki, haisivat viinalle kuin mitkäkin pultsarit. Lento kesti puolitoista tuntia, ja sen aikana tarjoiltiin valko-venäläinen suklaapala ja vesilasimuki. Täytettäväksi jaettiin samankaltainen kaksiosainen maahantulolappu kuin Venäjällekin mentäessä. Emme tienneet pitikö meidänkin sellainen täyttää, mutta täytimme varmuuden vuoksi kun ei parempaakaan tekemistä ollut. Lento sujui nopeasti, hieman oli tärinää mutta hengissä selvittiin perille. Lentokenttä oli kaukana kaupungista, keskellä tasaista peltomaisemaa. Ensimmäisenä matkustajat toivotti tervetulleeksi kommunistista arkkitehtuuria noudatteleva kolkko betoninen terminaalirakennus.

Kuski oli jo paikalla.

Kohta menoksi.

Belavianin tarjoamat matkaeväät.

Nysä sateenkaari laskeutumisen aikana.

Rajamuodollisuudet hermostuttivat etukäteen meitä kumpaakin, mutta ne sujuivat nopeasti. Virkailija oli kovin tyly. Pläräsi passin moneen kertaan läpi, ja tutki sitä aikansa jollain helkkarin suurennuslasilla. Kysyi sitten, olenko ensimmäistä kertaa Valko-Venäjällä, matkan tarkoitusta, matkan kestoa ym peruskysymyksiä. Lentokoneessa täyttämäämme lappua ei tarvittu jostain syystä tällä kertaa, mikä oli hyvä juttu. Sen paperin akkiloiminen paluumatkaa varten on aina niin haastava homma. Tullikaan ei ollut meistä kiinnostunut vaan pääsimme kävelemään ulos ilman minkäänlaista kontrollia. Olin varma, että meidän pitäisi selvitellä rahavarantojamme (netissä oli sanottu, että matkailijalla pitää olla jokin tietty fyrkkamäärä / päivä (46 BYN?)), matkavakuutusta pitäisi esitellä ja kamat pengottaisiin läpi, mutta nada.

Minskin kenttä on kaukana kaikesta, kaupunkiin on 43 kilometrin matka. Minulle oli langennut kuljetusvastuu, ja olin etukäteen googlannut ja buukannut kuljetuksen Minsk Airport Transferin kautta, sillä en luottanut perustakseihin ja toisaalta aikaa ei ollut nyt tuhlattavaksi mihinkään bussi-metro-yhdistelmiin. AT:n vastusteluista huolimatta olin buukannut meille vielä BMW:n / Lexus -vaihtoehdon Skodan sijasta. Yhteishinta oli 72€, joka tietysti on järisyttävä summa Valko-Venäjän mittapuulla. Mutta sitä kehuttiin luotettavaksi ilman mitään häsläystä. Heti varauksen jälkeen Vadim -niminen kuljettaja oli ottanut minuun yhteyttä, joten vaikutti lupaavalta. Nyt kuitenkin Vadim oli lähettänyt tekstarin ja sanoi juuttuneensa ruuhkaan ja sanoi myöhästyvänsä hetkisen. Koska Suomessa ei pystynyt vaihtamaan Valko-Venäjän ruplia, niin sanoimme käyvämme lentoaseman rahanvaihtopisteessä vaihtaamassa sillä välin rahaa. Jonossa oli toistakymmentä intialaista ja aikaa tässä kuluikin kosolti. Vadim tuli nimikyltin kanssa rahanvaihtojonoon ja bongasimme hänet. Suostui kiltisti odottamaan rahanvaihtomme ajan, joskin mainitsi, että lentokentällä on huonot kurssit. Mutta ei ole kivaa kuljeksia kylillä ilman rahaa ja toisaalta, mistä löytäisimme rahanvaihtopisteen tuntemattomasta kaupungista perjantai-iltana? Olimme googlailleet Valko-Venäjän olevan halpa maa aivan kuten Ukrainakin, mutta vaihdoimme silti 200€, vaikka tiesimme melkein jo etukäteen ettemme saisi rahamäärää kolmessa päivässä tuhlattua.

Matka lentokentältä keskustaan kesti 50 minuuttia. Vadim tarjosi meille vesiputelit. Kadut olivat viivasuoria ja monikaistaisia mutta yllättävän hyväkuntoisia verrattuna esimerkiksi naapurimaahan Ukrainaan. Liikennekulttuuri oli kuitenkin samahkoa, yleisesti ottaen autoilla ajettiin niin kovaa mitä kotterosta lähti, tehden välillä aivan käsittämättömiä ratkaisuja jotka palkittiin kymmenen sekunnin torvensoitatuksella. Ilman osumia pääsimme kuitenkin perille avaimennoutopaikkaan osoitteeseen praspiekt Niezaliežnasci 31, office 26 (пр.Независимости 31, офис 26). Sovimme Vadimin kanssa noutoajan maanantaille ja maksoimme puolet matkasta + tipin, 40€ (otti vastaan eurot). Apartonin toimistorakennus menetteli vielä ulkoapäin, mutta kun avasimme peltisen rappukäytävän oven järkytyimme hieman. Sisällä haisi todella pahalle, siellä oli säkkipimeää ja aivan samanlaista kuin Tsernobylin hylätyissä kerrostaloissa. Käsikopelolla nousimme kakkoskerrokseen, josta aukesi ovi ja ulos tuli sama juoppojengi joka oli ollut lentokoneessa edellämme. Olivat näköjään hommanneet samanlaisen kämpän itselleen. Menimme sisään toimistoon, jossa virkailija puhui puhelimeen ärtyneellä äänensävyllä. Hetken päästä valot syttyivät, ja nainen vaikutti helpottuneelta. Täällä olikin siis ollut juuri sähkökatkos.

Ilmoittauduimme respaan ja nainen antoi meille avaimet tulevaan kämppäämme. Kinusi lisäksi rahaa siivouksesta - se vähän ihmetytti meitä. Tarjosimme viiden euron seteliä jonka hyväksyi. Antoi meille sitten valkovenäjäläisen paperin josta alleviivasi ilmeisesti kämpän osoitteen. Saimme lisäksi ohjeistusta lähtöpäivälle, mihin avaimet piti jättää jne. Nyökyttelimme virkailijalle vaikkemme mitään ymmärtäneetkään mutta luulimme, että toinen meistä edes ymmärsi saamamme ohjeet :) Poistuimme ulos ja juoppokööri odotteli meitä pihalla. Kyseli, mistä saimme asunnon. Sinne oli täältä noin kilometrin kävelymatka. Heillä oli saman pituinen matka mutta eri suuntaan. Mainitsivat sitten erään baarin jonne olivat menossa seuraavana päivänä... jos meitä sattuisi kiinnostamaan.

Lähdimme etsimään kämppää pimentyvässä illassa. Ohitimme Voiton aukion ja jatkoimme Niezaliežnascia ylöspäin. Jalkakäytävät olivat leveitä ja autioita, talot ympärillä olivat kolkkoja kivitaloja ja arvuuttelimme mitä niissä mahtoi olla, ei ainakaan mitään liikkeitä eikä ravintoloita. Löysimme kuitenkin piskuisen kaupalta näyttävän fasadin, yläpuolella luki Magasin. Menimme rohkeasti sisään, jossa oli kaksi vanhempaa rouvaa. Toinen pysytteli kassalla, mutta toinen seurasi meitä kuin hai laivaa. Liike oli selvästikin panostanut juomiin, mutta emme pystyneet keskittymään kun myyjä hengitti niskaan. Näytimme sitten oluthyllyä ja sanoimme "pivo", jolloin myyjä alkoi esittelemään meille google translatorin avulla erilaisia kaljoja. Otimme pari kaljaa hätäratkaisuna sen kummemmin miettimättä, lisäksi vettä ja sipsejä ja kassamuijalta kysyimme vielä vodkaa. Koitimme turhaan pyytää kassia mutta myyjä ei arvannut mitä olimme vailla. Onneksi repuissamme oli vielä tiloja joten saimme juomat tungettua sinne.

Löysimme viimein oikean osoitteen, mutta missään ei ollut rapunnumeroa. Menimme jonkinlaiseen museeon kysymään asiasta. Ei siitäkään mitään tullut mutta näytimme lappua jolloin naiset viittelöivät meitä kiertämään rakennuksen toiselle puolen. Teimme työtä käskettyä ja päädyimme aavemaiselle ja pimeälle sisäpihalle. Täällä oli synkkiä kulmauksia ja ovia, mutta emme tienneet mitä niiden takana oli. Näimme erään miehen ja naisen parkkipaikalla, ja kävimme kysymässä asiaa heiltäkin. Tutkivat lappua aikansa ja viittoivat meitä sitten menemään eräästä ovesta sisään. Siellä oli kuitenkin vain jonkun ravintolan takaovi jossa äijä oli pilkkomassa vihanneksia. Näytimme jälleen lappua ja ukko näytti meille sormilla viittä. Jonkin ajan kuluttua kokinvaatteisiin pukeutunut äijä tuli ulos ja kysyi englanniksi mitä halusimme. Näytimme jälleen paperia ja sanoi että meidän pitäisi päästä tänne. Ukko esittäytyi Mikeksi ja osasi englantia. Hän veti takin niskaan ja pisti tupakiksi, ja hänen kanssaan kävelimme piha-aluetta ympäri kunnes löysimme oikean oven ja johon kulkulätkämme kävi. Kysyimme, onko hänen ravintolassaan hyvä ruoka ja myönsi, etteipä sitä voi oikein kehua. Kiitimme avusta ja astuimme sisään rappuun.

Rappukäytävä oli hämärä ja kolkko kuin avaimennoutopaikassakin. Se haisi kuolemalle. Täällä ei oltu siivottu kymmeniin vuosiin. Betoni mureni, vihreäksi maalatut seinät olivat sotkettu graffitein. Seinustalla oli taloyhtiön postilaatikot, joista osa oli potkittu lommoille. Keskellä rappukäytävää meni hissi, jota meille ei olisi tullut mieleenkään käyttää ja toisaalta meillä ei ollut mitään käryä missä kerroksessa asuntomme olisi. Viimein se löytyi seitsemännestä kerroksesta. Lukkoa sai kiertää aikansa ennen kuin ovi aukeni, ja pääsimme eteiseen. Olimme pitkään kuin "klapil päähä lyötyjä". Sisätilat olivat onneksi huomattavasti paremmat kuin rappukäytävä, joskin kalustus oli minimaalinen, paikka oli melko kulunut eikä vaikuttanut suuresta siivousrahasta huolimatta kovinkaan puhtaalta. Siinä oli kuitenkin kolme huonetta + keittiö, kylppäri ja erillinen wc, sekä pari pientä ja kapeaa parveketta. Olkkarin sohva ja nojatuoli olivat likaisia. Telkkari ja digiboksi vaikuttivat vanhanaikaisilta, ja meiltä meni melkoinen tovi, että saimme ne edes ylipäätänsä toimimaan. Nopea netti toimi sen sijaan moitteettomasti.

Rappukäytävä oli kauhea.

Kotiteatteri makuuhuoneessa?

Keittiö.

WC. Ei edes käsienpesuallasta.

Näkymä partsilta.

Asettauduimme taloksi ja korkkasimme kaljat. Olotilakin hieman rentoutui. Rohkaistuimme sen verran, että päätimme lähteä etsimään illallista. Kadun toisella puolen oli kuin taivaanlahjana Olivo-niminen kippola, joten päätimme käydä katsastamassa sen. Se osoittautui hyväksi valinnaksi, jopa ruokalistat olivat englanniksi, vaikkei kukaan tarjoilijoista sanaakaan englantia puhunut. Onnistuimme kuitenkin tilaamaan vodkat ja oluet. Kiinteäksi ravinnoksi AT valitsi paikallisen sapuskan, jonkinlaisen makkarapannun. Itse pelasin varman päälle ja tilasin pitzan. Olin varautunut kamalaan ruokakokemukseen - samanlaiseen kuin Puolassa - mutta tämä ruoka oli hyvä ja annankin siitä arvosanaksi peräti 4/5. AT tykkäsi myös omastaan sienistä huolimatta ja antoi niin ikään 4/5, joskin hän on vähän lepsumpi ruokakriitikko kuin minä. Ruokailun jälkeen teimme vielä pienen kierroksen lähitienoolla, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin saman Magasinin jossa olimme jo tehneet aiemminkin ostoksia.

Rohkaisukalja.

Pitze.

AT:n valko-venäläinen sapuska.

Röökiaski kauhuelokuvasta. Tai sitten Minskistä.

Asuntomme ulkoapäin.

662# Ateena, 4

10.8.2019, Saturday, +35, Clear / Gusty, Athens, Greece

Heräsimme kummatkin neljän aikoihin kurkkukipuihin. Se heiluri nielussa oli turvoksissa niin uskomattomasti, että pelkäsin jo hengitysteiden menevän umpeen. Otin burren, ja torkuin joten kuten kahdeksaan saakka. Pp poti plunssan tunnetta niin ikään. Miksi lomalla käy nykyään aina näin? Tänään oli kylläkin viimeinen lomapäivä ja kotiinpaluu edessä, mutta olisi ollut kiva jos matka olisi saatu päätökseen tervehinä. Masentuneina suunnistimme aamiaiselle yhdeksän maissa. Kurkkua kirpoi niin, että aluksi luuilin etten voi nielaista aamupalaa ensinkään, mutta pari kuppia kahvia naamariin auttoi kummasti tilannetta.

Tänään oli tosiaan lähtö takaisin kotiin, mutta vasta iltasella. Kävimme aamiaiselta palatessamme kysymässä respan ukolta, onnistuisiko myöhäisempi check out, mutta hotellilla oli jo varauksia meidän jälkeen ja tarvitsivat huoneen seuraavalle. Kävimme Monastirakin asemalla ostamassa valmiiksi metroliput iltaa varten - asia oli helpompi toimittaa nyt kuin sitten myöhemmin matkalaukkujen kanssa. Palasimme huoneeseen jossa otin tunnin uusiounet. Pp melskasi laukun pakkauksen kanssa siihen malliin, ettei koviin syvään uneen ollut mahdollista päästä. Klo 11 laitoin vielä vedenlämmittimen päälle, pakkasin kamat ja otin lähtösuihkun. Oli vaikea miettiä mitä vaatetta laittaisi päälle, kun lento lähtisi vasta klo 22.20. Kurkkukipukin hieman hellitti.

Kahdeltatoista teimme check outin ja jätimme laukut + repun respaan, hakisimme ne sitten myöhemmin. Se onneksi onnistui ok. Lähdimme ensiksi kävellen noin kilometrin päässä olevalle Omonia-aukiolle, jossa Pp:n isän mukaan oli maailman parhaimpia pinaattipiirakoita. Löysimme etsimämme kojun helposti, nainen tuli tiskin takaa kysymään mitä haluaisimme. Kreikaksi piiraan nimi oli spanakopita (σπανακόπιτα). Pp hoiti ostopuolen, mutta syömävastuu oli pääsääntöisesti minulla muna-allergian vuoksi. Hinta ei päätä huimannut, maksoi vain 1,80€. Aika härönnäköistä ukkoa siinä kojulla pyöri ja osa varmaan ihmetteli meitäkin. Välipalaksi kuitenkin ihan kelpuutettava tämäkin ruoka, vaikken mikään pinaatin ystävä olekaan. Ehkä vähän liian suolainen ja kuivakka, arvosanaksi 3/5. Jokin juoma kyytipojaksi olisi auttanut todennäköisesti asiaa.

Päivän ensimmäinen kohde tarjosi hiukopalaa.

Spanakopita.

Muutama pulu ruokittavana.

Kirkko oli ahtautunut talojen väliin.

Palasimme samaa reittiä takaisin päin, poikkesimme tsekkaamaan lihahallin. Siellä oli myynnissä kaikenlaista eläinruhoa. Näky ja haju sai hieman epäilyttäviä tuntemuksia vatsassa, ehkäpä ryhdyn sittenkin vegaaniksi vielä vanhoilla päivillä. Näimme erään naisen saaneen jonkinlaisen hulluuskohtauksen, huuteli ja kiroili äänekkäästi, housutkin sillä oli revennyt. Ohitimme hänet vauhdilla ja jatkoimme Keraimeikos-nimiselle arkeologiselle kaivaukselle. Tännekin pääsimme 30€:n arvoisella Akropolis-combo-lipullamme. Täällä oli bongattavissa vanhoja raunioita ja hautamuistomerkkejä, mutta eipä mikään kovin erikoinen paikka muuten. Vaikka tänään tuuli melko reippaasti, niin kuuma oli silti. En ollut muistanut laittaa aurinkorasvaa ja varjopaikat olivat minimissään, joten piileskelin puun varjossa Pp:n tsekatessa aluetta tarkemmin.

Lihakaupassa.

Kerameikos.

Sus siunakkoon! Vai här siunakkoon!?

Varjot loistivat poissaolollaan.

Hauta.

Jonkun kivenveistäjän taidonnäyte.

Seuraavaksi menimme kahvilaan. Tilasimme frappet, ne olivat ihan jees. Pääsi lepuuttamaan jalkoja, surffaamaan netissä eikä hintakaan ollut paha, vaivaiset kuusi euroa. Istuskelimme siinä melkoisen tovin. Kerjäläisiä kävi muutaman kerran lähestymässä meitä. Tästä olikin sitten helppo siirtyä lounastamaan (joskin afrikkalaisukottajia piti taas väistellä) Ydria-nimiseen kippolaan. Pp valkkasi itselleen Ydria-kanan ja minä pastitzion. Juomiksi vesi ja olut. Ruuan tulo kesti hieman, mutta kerrankin se oli hyvä juttu kun oli aikaa kosolti tapettavana. Hyviä olivat kaikki, ja bonuksena myös tarjoilijan nimi oli Zim, esittäydyin hänelle itsekin.

Pittoreski tönö.

Ruoka oli hyvää ja sitä ei ollut riittävästi.

Kävelimme hetkisen iltapäivän kuumuudessa (pahin aika tuntui olevan juurikin klo 15-16 välillä), mutta lopulta oli poikettava baariin. Osuimme sattumalta samaan kippolaan jossa olimme olleet edellisenä iltana syömässä. Otimme Aperol Spritzit. Tarjoilijana oli sama ukko mikä oli palvellut meitä aiemminkin. Hän muisti meidät, ja olisi tarjonnut meille toiset Aperol Spritzit ilmaiseksi, mutta jätimme ne tällä kertaa ottamatta.

Kivat kaljamainokset.

Aperol Spritz.

Kävimme vielä metroasemalla tarkistamassa metroaikataulut (kyllä, metroja meni lentokentälle todellakin vain puolen tunnin välein) ja palasimme sitten hotellille hakemaan matkalaukut ja käymään varmuuden vuoksi vessassakin. Respan ukko oli vaihtunut aamusta, mutta tämä uusi kaverikin oli miellyttävä. Hyvä fiilis jäi Lotus Inn-hotellista.

Kävelimme kadulla nukkuvia asunnottomia väistellen takaisin Monastirakin metroasemalle. Junaa piti odottaa 14 minuuttia. Olimme hieman hermostuneita nähdessämme ihmislaumojen kerääntymässä laiturialueelle, miten mahtuisimme metroon isojen laukkujemme kanssa jos vaunut olisivat yhtä täynnä kuin tullessa. Huoli oli kuitenkin turha, sillä se oli semi-tyhjä ja pääsimme kyytiin helposti, joskaan emme saaneet istumapaikkaa kuin vasta loppumatkasta. Matka kentälle kesti tällä kertaa lähes 50 minuuttia, juna teki yhdessä vaiheessa stopin asemien välille.

Metrokin tuli viimein.

Kentälle pääsimme kuitenkin hyvissä ajoin, ja ehdimme vaihtamaan vaatteet vessassa / käytävällä ja silti aikaa jäi tuhlattavaksi penkeillä istuskeluun tosi runsaasti ennen kuin check in lennolle avattiin. Paikat olimme saaneet varattua jo edellisenä iltana, mutta boarding passia meillä ei ollut vielä printattuna. Saimme sellaiset virkailijalta, ja matkalaukut checkattua matkaan myös. Turvatarkastuksen löytäminen olikin hivenen haastavampaa, menimme aluksi väärälle puolelle, sillä Norwegianin lento lähtikin terminaalin toisesta päästä. Sinne oli todella pitkä matka liukukäytävästä huolimatta, taisipa olla kokonaan eri rakennuksessakin. Boarding passia kyseltiin varmaan viidesti. Itse turvatarkastus sujui onneksi osaltamme hyvin.

Lentoasemat ovat aina luotaantyöntäviä paikkoja.

Kävimme tax freessä hakemassa hieman tuliaisia, ja sen jälkeen istumassa hetki baarissa. Sen jälkeen piipahdimme vielä WH Smithiin hakemassa lennolle vähän sipsejä ja vettä. Lento Hesaan lähti ajallaan. Mulla oli keskipaikka joka oli ahdas kuin mikä. Pp oli ikkunapaikalla. Käytäväpaikalla oli äijä, jonka kyynärpää liikuskeli omalla puolellani koko ajan niin, että kätemme koskivat jatkuvasti toisiimme, inhoan sellaista. Tilasimme skumpat, á 8€. Norwegianista huolimatta koneessa oli suomalainen miehistö. Olimme saaneet heti lennonvarauksen jälkeen sähköpostia, että lennon tulisi todennäköisesti järjestämään joku toinen yhtiö, mutta lopulta niin ei ollut sitten kuitenkaan käynyt. Aika erikoista säätöä Norwegianiltakin. Lento pysyi ajallaan, mutta jollakin tuntui taas deodorantti pettäneen, pieru haisi nenään vielä kentälläkin kun keräsimme jo matkalaukkuja hihnalta. Hihnassa tuntui olevan muutenkin teknisiä ongelmia, se jouduttiin sammuttamaan ainakin kolmesti ennen kuin alkoi toimimaan. Mikä kuitenkin parasta, matkalaukut löysivät tiensä tällä kertaa perille. Virolaiselta vaikuttava taksikuski heitti minut kotiin reilulla 40€:lla. Pp joutui odottelemaan huomattavasti kauemmin bussikuljetustaan parkkipaikalle.

Tällä kertaa joutui tyytymään skumppaan.

Se vaihe kun matka muuttuu tylsäksi.

 

* * * * 

Mukava reissu ja mukavasti vaihtelevuutta eri kohteissa. Mikään halpa reissuhan tämä ei ollut, mutta paljon tuli nähtyä maita ja ihmeellisyyksiä. Pp oli skoutannut mahtavasti etukäteen asiat, joten se helpotti merkittävästi matkustelua. Barcelonasta pidin vähiten, mutta ei sekään huono kohde ollut, Ateenasta eniten vaikka olin vähän skeptinen etukäteen tämän suhteen. Ruuat olivat hyviä, erityisesti Kreikassa. Hotellit olivat ok, ja asioiden toimivuus myös. Ihmisten kyvyttömyys jonottaa ja matkalaukkuepisodi BCN - ATH -välillä olivat ehkä huonoimmat kokemukset sekä viimeisen päivän orastavat plunssanoireet. Kyllä tästä reissusta voi 4/5 antaa täysin ansaitusti.

661# Ateena, 3

9.8.2019, Friday, +37, Clear, Athens, Greece

Nukutti paremmin kuin edellisenä yönä. Pp:n herätyskello herätti todellisuuteen kahdeksan maissa, pienet torkutukset siihen päälle. Sitten aamiaiselle. Olimme aluksi ainoat asiakkaat.

Olin viehtynyt näihin aamiaispaikan ottimiin.

Huoneesta haimme hieman kamoja ja sitten lähdimme Lykavittos-kukkulalle. Tämä Ateenan korkein kohta nousi hulppeaan 277 metrin korkeuteen. Hotelliltamme oli sinne noin parin kilometrin kävelymatka, hiki virrasi jo alkumatkasta. Onneksi ylös asti ei tarvinnut sentään kavuta, vaan Aristippou-kadulta pääsi Teleferikin kyytiin. Ostimme 7€ / naama maksaneet liput kaupan puolelta ja nousimme kyytiin ynseän saksalaisporukan kanssa. Matka ylös ei kestänyt kuin kolmisen minuuttia. Taskuvarkaista varoiteltiin.

Portaita joutui kiipeämään heti aamutuimaan.

Teleferik.

Teleferik meni maan alla.

Kulkuvaunu Lykavittokselle.

Maisemat ylhäältä olivat kieltämättä kivat. Saimme räpsittyä tarvittavat kuvat ja selfiet. Tsekkasimme ylhäällä olevan kirkon ja sen jälkeen kahvilan. Kysyimme rohkeasti pöytiintarjoilusta - totta kai täälläkin sellainen oli. Tilasimme Fuse-merkkiset jääteet, olivat parempia kuin Liptonin vastaava. Siinä istuskellessamme bongasimme homo-oletuspariskunnan, jonka kanssa olimme tulleet samassa metrovaunusloossissa lentoasemalta keskustaan pari päivää aikaisemmin. Jälleennäkeminen ilahdutti meitä, vaikkeivät he meitä enää tunnistaneetkaan.

Merellekin näkyi.

Olisit käynyt Specsaversillä.

Taloja.

Palasimme takaisin alas teleferikillä, saimme tällä kertaa jopa istumapaikat. Siltikin jäi rappusia melkoinen setti käveltäväksi. Suunnistimme Olympia-stadionille, jossa käytiin vuoden 1896 olymialaiset ja samalla ensimmäiset nykyaikaiset skabat. Samassa paikassa oli ollut jo aikoinaan alkuperäinen antiikin stadion, mutta tämä "uusi" oli upgreidattu vanhan päälle, joskin sijainti ja muoto noudatti alkuperäistä. Stadionille olisi ollut viiden euron pääsymaksu, mutta kuumuus ja auringonpaiste olivat meille vähän liikaa, joten ulkopuolinen tutkimus ja valokuvaus riitti.

Olympiastadion 1800-luvun loppupuolelta.

Jatkoimme puolisen kilometriä eteenpäin ja saavuimme Zeus-temppelin raunioille. Tänne pääsimme sisään edellispäivän Akropolis-combo-lipullamme (pääsylippu olisi maksanut 6€). Varjoalueet olivat täälläkin kortilla. Kuvasimme kivikasat, istuskelimme hetken penkillä.

Zeuksen temppelialueen portti.

Zeuksen temppeli.

Akropolis näkyi melkeinpä kaikkialle kaupunkiin.

Pienempiä kaivauksia tuntui olevan kuin sieniä sateella.

Kävelimme seuraavaksi Syntagma-aukiolle. Ostimme kioskista magneetteja ja postikortteja 14€:n edestä, saimme jopa kymmenen sentin alennuksen. Postimerkkejä ei ollut myynnissä kioskissa, mutta aukion lähellä oli onneksi posti. Emme tajunneet jonotussysteemiä, mutta onneksi virkailija otti meidät jonon ohi. Merkit maksoivat á 80 snt. Meille myytiin vielä kahdeksan merkkiä seitsemän sijasta. Alkoi olemaan jo vähän väsynyt olo, joten suunnistimme takaisin hotellille. Matkalla poikkesimme vielä ihmettelemään Ateenan katedraalin ja viereisen, pienen Panagia Gorgoepikooksen kirkkoa.

Taidetta.

Posti.

Ateenan katedraalin ulkopuoli.

Ateenan katedraalin sisä.

Panagia Gorgoepikooksen kirkko 1100-luvulta.

Lämmintä piisasi tänäänkin.

Hotellilla onnistuimme tekemään seuraavan päivän paluulennolle check inin. Tarpeeksi levättyämme lähdimme Roman agoran kaivauksille. Tämä entisaikainen kauppa- ja hengailualue oli rakennettu 19-11 eaa, rahoittajana Julius Caesar ja Augustus. Minulla oli vaikea hahmottaa mielikuvituksen avulla, millainen paikka tämä oli aikoinaan mahtanut olla. Opastekstien mukaan hieman nykyaikaista jalkapallokenttää suurempi läiskäre koostui joonialaistyylisistä pylväistä. Helpompi miellettävä oli Tuulten torni, joka oli säilynyt buenossa kondiksessa tähän päivään saakka erinäisten sattumien ja tilan uudiskäytön vuoksi (joskin se oli vajonnut maahan, mutta oli kaivettu esiin 1800-luvulla). Torni toimitti alunperin tuuliviirin virkaa; se oli kahdeksankulmainen ja sivut oli merkitty ilmansuuntien perusteella. Tornin yläosassa oli kuvattuna kahdeksan eri tuulen jumalaa. Aiemmin sisällä oli ollut vesikello, joka näytti kellonajan, päivämäärän ja vuodenajan. Lisäksi torni toimi myös aurinkokellona. Melkoinen sääasema siis.

Roman Agora.

Kissekin oli kiinnostunut historiasta. Tai sitten hiirestä.

Oudosti nuo tolpat bruukaavat katkeamaan ajan hampaissa.

Tuulten torni.

Etsimme sitten kahvilan, jossa Pp otti Baileys-frappen ja itse valkkasin oluen. Oli mukava istua katukahvilassa ja katsella ohikulkijoita. Kerjäläisiä pyöri jonkin verran rahoja ruinaamassa; jos joku erehtyi lantin tällaiselle antamaan, kerjäläisestä ei päässyt enää eroon vaan jäi seuraamaan ja vaatimaan lisää fyrkkaa. Kirjoitimme postikortit valmiiksi.

Postilaatikoita riitti mistä valita.

Päätimme mennä vielä katsomaan kulttuurikohdetta, ja valitsimme uhriksi Hadrianuksen kirjaston. Tämä 100-luvulla bygattu rakennus ei itse asiassa ollut edes kirjasto, vaan "yleiskäyttöisempi julkinen tila, aukio ja kulttuurikeskus". Ilmeisesti vähän samanlainen kuin Oodi nykyään. Kello oli viisi ja iltapäivän kuumuus edelleen sietämätön (pahin aika tuntui olevan klo 15-16). Kiersimme silti urhoollisesti läpi kuumat kivikasat. Alueen ulkopuolella afrikkalaismiehet olivat jälleen metsästämässä varomattomia turisteja rannenauhoillaan. Se alkoi kieltämättä jo ärsyttämään toden teolla.

Hadrianuksen kirjasto.

Ihme, että rakennuksen "sisäänkin" pääsi menemään.

Outoa, että tällainen kulmaus säilyy näin ehjänä vaikka muu ympäriltä rapautuu.

Chillaava cissé.

Mosaiikkilattiakin jollakin ollut.

Hadrianuksen kirjaston takamaita.

Pp epäili olevansa nestehukkainen enkä kokenut oloani aivan täyspäiseksi minäkään. Pistäydyimme hotellilla juomassa ja syömässä vähän sipsejä alkupalaksi, ennen kuin suuntasimme illalliselle. Löysimme Koyti-nimisen ravintolan. Otimme aperitiiviksi 0,2l:n putelin ouzoa, joka oli ehkä hieman liikaa. Sapuskaksi valkkasimme molemmat lammassouvlakit, jotka olivat oikein makoisat. Ilta oli jälleen pimentynyt ja kuu noussut taivaalle. Se oli saanut kaverikseen kirkkaan tähden, jonka Sky map-appsilla vahvistimme Jupiteriksi.

Napakat alkuun.

Illallinen.

Syötyämme menimme vielä Mary Poppins-ravintolaan, edellisiltana kun olimme tyytyneet tarkastelemaan paikkaa vain ulkopuolelta. Tarjoilu oli hidasta, mutta saimme lopulta tilattua strawberry margaritan ja mojiton. Juomat olivat hyviä, mutta olipahan omituinen paikka, suorastaan absurdi. Sitten palasimme hotellille. Veden lämmittäminen ennen suihkua tuntui aina olevan kovin vaikea muistettava tehtävä, kun ei sellaiseen ole tottunut.

Menu.

Tekokirsikatkin kukersi.