856# Nihon, 25

 27.9-28.9.2024, +25, Wet, Tokyo, Japan

Herätys sateiseen aamuun ei oikein innostanut kumpaakaan. Nukuimme taas yli kymmeneen ja sen jälkeen lietsoimme toisiamme paniikkiin ja masentuneisuuden alhoon; olisi kotiin paluun aika. Lento olisi vasta klo 23.05, ja meillä oli kämppä varattuna seuraavaan päivään asti, joten mitään paniikkia lähdön suhteen ei ollut. Söimme aamiaisen, mulla oli kyllä vähän ruisleipää jo ikävä.

Puoli yhdeltä otimme talon sateenvarjot kun emme viitsineet kastella omiamme. En ymmärrä miksei läpinäkyviä sateenvarjoja saa Suomesta ollenkaan, niin käytännöllinen kapine. Ulkona ripeksi vettä, mutta lämmintä oli käsittämättömät 26 astetta, joka sai meidät hikoamaan luikauksella. Kävimme tekemässä muutaman kilometrin kävelyn, ei ihmeitä tarjonnut se matka. Diggasin kyllä tästä Togoshin alueesta, kun oli niin sopivan rauhallinen ja hiljainen nukkumalähiö, että oli vaikea kuvitella olevansa 37 miljoonan asukkaan suurkaupunkialueella. Sitten kun saan duunin täältä, niin voisin kuvitella tämän omaksi lähiökseni. Haimme vielä lähtöpitzet Domino'sista, kun ei taas tiedä koska kyseinen kippolaketju tulee vastaan.

Viimeiset kävelyt Togoshissa.

Perjantaipäivän meininkiä Tokiossa.

Pitse on hyvä eväs matkapäivälle.

Palasimme hiestä läpimärkinä kämpille, jossa yritimme siivota parhaamme mukaan, roskia sai viedä monta kuormaa. Kierrätystä emme todellakaan osanneet tehdä oikein, todennäköisesti esim. muoviputeleista olisi pitänyt liuottaa etiketit veks yms päätöntä. Meillä oli onneksi pieni tuliainen talon isännälle, jätimme sen pöydälle ja pienen saatekirjeen. Laitoin puhelimella viestiä, että lähdemme jo tänään. Häneltä tuli vastaukset enää pelkästään ja vain japaniksi. Loppuviimein suihkut ja sitten ei muuta kuin tien päälle viiden aikaan. Paluulentomme olisi Naritan kentältä, ja sinne olisi 63 kilometrin matka, Tokiossa siihen kannattaa varata tunteja. Siinä kävi hyvä tuuri, sillä sade päätti pitää juuri silloin tauon kun kävelimme laukkujen kanssa Togoshi-Koenin asemalle. Kamat painoivat 30 kg / naama, ja siinä kuumuudessa hiki tuli vaikka matkalaukussa olikin renkaat alla. Viideltä täällä soitettiin yleisistä kaiuttimista aina jonkunlainen hymni, jonka tarkoitusperää emme ymmärtäneet, mutta arvelimme sen olevan jonkunlainen merkki, että ilta on alkamassa ja hyvää duunia jengi. Se loi lisää kaihon tunnetta.

Jäähyväiset Japanille.

Ensimmäinen juna Oimachiin oli vielä helppo; ei ruuhkaa ja vain pari pysäkkiä. Sen jälkeen Oimachista juna Uenoon ja sen tiesimme etukäteen pahaksi. Onneksi mahduimme matkalaukkujen kanssa vielä sisään, pari pysäkkiä myöhemmin se ei olisi ollut enää mahdollista (ruuhkametrot voivat olla hermostuttava kokemus jo ilman veskojakin). Puhelintakaan ei mahtunut katsomaan, nippa nappa pystyi pyörittelemään silmiään, joten piti vain tsiigailla öögalla ikkunasta pimentynyttä ja sateen pieksemää Tokiota. Kello oli puoli kuusi perjantai-illalla, mutta penskat näyttivät vielä istuvan koulun penkillä (siitä mallia meillekin, miten nuoriso pysyisi pois pahanteosta). Matka kesti tuskastuttavan kauan, hievahtamaankaan ei pystynyt ja hiki virrasi. Vaunusta ulos pääseminen oli vielä enemmän kamalaa, mutta ei auta kuin puskea eteenpäin. Uenon asemalta ulos päästyämme vähän helpotti; tosin piti kävellä pieni hetki ulkona, sillä Keisei Skylinerin asema oli pienen kävelymatkan päässä. Suica ei kelvannut täällä, joten piti ostaa erilliset liput. Emme osanneet ostaa niitä automaatista, vaan käännyimme virkailijan puoleen. Taisivat maksaa yhteensä yli 5000 yeniä.

Junaa piti odottaa runsaat 20 minuuttia. Haimme vettä kaupasta nestehukan välttämiseksi, ja tuhlasimme sitten taskussa pyörineitä kolikoita gashaponeihin. Menimme asemalle yytsäilemään, josko junaan pääsisi jo istumaan. Se tulikin parahiksi. Siivoojat kumarsivat jo kauan ennen kuin juna tuli asemalle; onneksi edessämme oli paikallisukko joka näytti esimerkkiä, ettei junaan saanut vielä mennä. Siivojat siivosivat vaunut ja penkit käännettiin 90 astetta niin, että kaikilla olisi naama menosuuntaan (siinä vinkki VR:lle matkustusmukavuuden lisäämiseksi). Sitten pääsimme vaunuun; matkalaukut piti jättää eteiseen mutta reput mahtuivat hattuhyllylle. Jalkatilaa oli runsaasti, ja muutenkin tähän junaan sai - tai täytyi ostaa -  istumapaikat, joten ei tarvinnut olla huolissaan junan täyttymisestä. Skylinereita taisi mennä 20 minuutin välein Naritan kentälle ainakin tähän aikaan illasta. Matka Uenosta kesti 45 minuuttia. Juna pysyi aikataulussa hienosti.

Keisei Skyliner Naritaan.

Piletti.

Koko reissuun kämpiltä lentokentälle meni reilut 2 tuntia, olimme aika tyytyväisiä, vaikka meillä olikin nyt puoli tuntia aikaa kulutettavana ennen kuin check in avattaisiin. Menimme tietysti oluelle yläkertaan. Palattuamme takaisin, finnet olivat jo muodostaneet pitkän jonon; siinä olisi ollut toinenkin jono jossa kukaan ei ollut mutta se näytti johtavan samaan paikkaan. Emme mekään uskaltaneet mennä alfana siihen, kun grupieerikaan ei vinkannut tästä mahdollisuudesta.

Saimme kamat sisään, ja sitten turvatarkastukseen. Finnairin kone oli vuorokauden viimeinen kone, joten eipä ollut kauheasti enää jonoa tähän aikaan turvatarkastukseen. Minun laukkuni joutui sivuraiteelle, mutta ei tarvinnut sieltä mitään näyttää kun virkailija jo juoksi anteeksi pyydellen paikalle.

Eipä ollut liiemmälti jengiä Naritan kentällä.

Meillä oli hyvin aikaa. Kävimme ensin oluella, sitten shoppailemassa Suica-kortin loppuun (Suicalla pystyi maksamaan ainakin useimmissa konbineissa, joissakin automaateissa jne, joten oli ihan näppärä juttu), sillä muuten rahoja ei saanut takaisin. Sitten vielä toiselle oluelle joka tietysti aiheutti melkoisen vessahädän myöhemmin. Koneeseen pääsi reilut puoli tuntia aiemmin, meidän paikkamme olivat rivillä 60, koneessa taisi olla 66 riviä. AT joutui keskirivin keskipaikalle, hänen viereensä tuli lihava puolalaismies. Ukko ja koko hänen takana oleva seurueensa olivat varmasti koronassa, senmallinen kova yskä oli heillä kaikilla. Tietysti Puolan poika ei voi mitään maskia käyttää, eikä yskinyt edes hihaansa. Eipä sillä, lentoemännätkin näyttivät olevan kipeinä ja monet muut, joten aivan varmasti tuliaisina tuli meillekin kotiinviemisinä tartunta (ei tullut, jälkiviisaan toim.huom.).

13 tunnin lento alkamassa.

Lento kesti sen 13 tuntia, mutta positiivisena ilmiönä oli, että pääsimme lentämään vuorokauden rajaviivan toiselle puolelle, sillä kone otti ensiksi suunnaksi Alaskan, siitä sitten Pohjoisnavan yli, Huippuvuorten ja Nordkappin yli ja siitä Suomen poikki Hesaan. Illallinen tarjottiin, se oli aika kamalaa, valintana oli liha- ja kanavaihtoehdot, otimme ensimmäiset mutta pahaa oli. Raastesalaatti oli siinä parasta. Juomaksi otin viinin (enempää ilmaisia alkoholeja ei vissiin saanut, mutta eipä tullut kysyttyäkään). Sen jälkeen valot sammutettiin; toisin kuin Koreasta palatessa, nyt en saanut nukuttua montaakaan minuuttia. AT sen sijaan näytti kuorsaavan täyttä päätä häivyttäen lentokoneen moottorien äänet. Läski puolalaisukko heittelehti tuolissaan saaden koko penkkirivin tärisemään siihen malliin, että havahduin joka kerta ja luulin joutuneemme kovaan turbulenssiin. Edessä oleva tanskalaismummokin ärsytti, kun laski penkin hammaslääkärituoliasentoon mutta nukkui sitten kuitenkin poikittain kun heiltä puuttui keskipaikalta tyyppi kokonaan. Tosin eukon käydessä vessassa nostin tuolin takaisin ylös, kun kukaan ei ollut näkemässä, eikä mummelikaan sitä huomannut.

Safkaa.

Aamiainen oli munakas, jossa oli jotain perunaa muistuttavaa ainesosaa ja yksi pieni nakki. Ei näistä Finnairin safkoista voi antaa kuin 1/5. Sen jälkeen katsoin vielä Kuolleet lehdet -leffan, ja sen jälkeen kone sopivasti alkoikin laskeutumaan ja saavuttamaan Hesaa. Taisimme olla lopulta jopa parikymmentä minuuttia etuajassa, olisikohan tuo ollut vähän ennen viittä aamuyöstä. Yskintä ja niistely ympärillä oli sietämätöntä loppumetreille asti. Kun turvavyön merkkivalo sammui, olin juuri laskemassa AT:n reppua hattuhyllyltä kun käytävän toisella puolen ollut nainen nosti päänsä eteen. Pyytelin kyllä vuolaasti anteeksi ja kysyin onko hän ok. Taisi selvitä pelästyksellä. Varoitin vielä, että mulla on siellä toinen reppu tulossa, kannattaa pysyä kaukana :)

Passintarkastus oli myös syvältä. Vain yksi virkailija, ja kalliit passintarkastusautomaatit eivät tietenkään voineet olla käytössä. Jostain ihmeellisestä syystä myös lentovirkailijoille oli etuoikeus etuilla koko jono; heitä tuli isoina laumoina muiltakin Aasian lennoilta ja kiilasivat kaikkien eteen naureskellen, ja jonossa kului tuskastuttavan kauan. Se hyvä puoli oli kuitenkin, että laukut pyörivät jo hihnalla, eikä niitä tarvinnut odotella yhtään.

Sen jälkeen pidimme loppupuheenvuorot, minä otin taksin kotiin, ja AT jäi vielä Alepaan ostoksille.

Tuliaiset säilyivät kutakuinkin ehjinä.

Ja muistot Maid Cafesta.

* * * *

Arvosana reissusta: 5/5. Eipä kai tästä voi muuta sanoa kuin 大成功! Kuten tuli montaa kertaa jo todettua: Vaikka matka olisi ollut puolet huonompi, se olisi silti ollut 5/5. Menkää Japaniin niin kuin olis jo!