858# Lahti

16.11.2024, Saturday, +7, Drizzle, Lahti

 

Parturimaakuntabongaus jatkukoon. Hakusessa oli jo 14. maakunta, ja marraskuu nyt on vähän ankeaa aikaa muutenkin joten minnekään kovin kauas ei kotoota tehnyt mieli matkata. Vaihtoehtoina oikeastaan vain Tampere ja Lahti, ja jostain syystä päädyin jälkimmäiseen. Vaikka matkaa Hesan ja Lahden välillä ei ole kuin sata kilsaa, olin silti suunnitellut alkuviikolla jos tekisi oikein yöreissun. Hotelleista oikeastaan vain Lahden Seurahuone puhutteli, siellä olisi ollut "Loft Ultimate Garden"-sviitti tarjolla. Aamupäivän jahkailtuani päätin tehdä varauksen jahka olen käynyt ensiksi syömässä, mutta palatessani lounaalta huoneen hinta oli noussut 50€:lla. Seurailin sitten pitkin viikkoa hintakehitystä, ja lopulta alensivat hintaa jälleen 60€:lla, mutta vahinko oli tässä vaiheessa tapahtunut, pitäkööt tunkkinsa. Joten pelkkä päiväretki tällä kertaa.

 

Olipahan raskasta lähteä lauantaina aamupäivästä reissuun. Jotenkin se lähteminen tympi, olisi ollut kivempi istuskella kotonaan. Metromatka steissille meni hyvin, juna lähti ajoissa, ei ollut juurikaan muita matkustajia. Menolipun ostin Z-junaan (eikö sellainen ole nykyaikana vähän arveluttava nimi?) juuri ennen sen lähtöä, taisi maksaa 13,90€ / suunta. Matka kesti 1h05min, eikä hidasteluita ollut, joten ihan mukava homma siinä mielessä. Aktiviteettejä ei nyt liiemmälti ollut; katselin lehdettömiä puita, mutaisia peltoja ja raudanharmaata taivasta, kunnes alkoi vielä tihkusadekin harmaannuttamaan maisemaa entisestään. Salakuuntelin viereisessä sloossissa olevien keski-ikäisten naisten suunnittelemaa teatterimatkaa.

Toivottavasti ei päädy rintamalle tällä junalla.

Lahden steissi.

Lahti oli ränsistynyt melkoisesti sitten viime näkemän, ainakin se Vesijärvenkatu oli ihan kuin jossain Venäjällä. Kokonaisia kerrostaloja oli jätetty sateeseen lahoamaan ikkunat peitettynä vanerilaudoin, graffitit koristelivat julkisivuja ja home haisi. Aleksanterinkadulle - joka uskoakseni on Lahden pääkatu - meininki kyllä parani, oli liikkeitä ja muutamia ihmisiä huonosta säästä huolimatta, sekä sellaista kaupungin tuntua. Torilla nyt ei ollut mitään, se ei sinänsä yllättänyt. Mulla oli parturiaika klo 12.45, joten päätin käydä vielä syömässä jotain. Konnichiwa-niminen lounaskippola näytti olevan suosittu ja olisi vähän kiinnostanut minuakin, mutta koska en ollut varma oliko tarjolla muutakin kuin sushia, en halunnut ottaa turhia riskejä ja päädyin Burger Kingiin. Tilaus automaatista, jonotusaika oli viiden minuutin luokkaa. Ihan hyvä hamppis oli, ranet päälle ja soodavesi, jota en uskaltanut juoda liikaa ettei vessahätä pääsisi yllättämään.

Marsalkan patsas takasivuprofiilissaan.

 

Kaupungintalonpuisto.

 

Työn patsas Kaupungintalonpuistossa.

 

Hylätyt talot, autiot pihat.

 

Samat esiintyjätkin kuin 20 vuotta sitten...

 

Lahden Aleksanterinkatu synkeänä syyspäivänä.

Lahden Seurahuone menetti sviittiasiakkaan hintakeplottelullaan.

Lahden tori.

Linnamainen rakennus torin reunalla.

 

Burger Kingin antimia.

Kävelin hetken Trio-kauppakeskuksessa, vailla muuta tarkoitusta kuin odotella ajan kulumista. Ulkona oli tihkusade koventunut, joten ei sielläkään oikein huvittanut hengailla. Parturiksi olin valinnut Hiustalon, oikeastaan sillä perusteella, että se oli lauantaisin auki ja sillä oli jonkunlaiset nettisivut. Lahden keskustassa näytti olevan runsaasti muitakin auki olevia partureita, en sitten tiedä minkälaiset jonot niihin olisivat olleet. Olen viime aikoina suosinut Hairlekiiniä, mutta sitä ei valitettavasti ollut Lahden keskustassa, syrjäkylillä kylläkin.

Kauppakeskus Trio.

Leveät on suojatiet väkimäärään nähden.

 

Trio sisältä.

Melkoisen väljää oli lauantaipäivän humussa.

Hiustalo sijaitsi samassa kompleksissa Citymarketin kanssa, joten se ei oikein vakuuttanut. Kävin sitten yytsäilemässä paikat valmiiksi; parturi löytyi helposti, mutta ovessa oli lappu "palaan klo 12.43". En löytänyt täältä vessaa, mutta menin kadun toisella puolella olevaan Prisma-kompleksiin, sieltä löytyi WC-tilatkin. Siellä oli joku juoppo hökälöimässä, mutta alkoi sitten vaivaamaan siivoojaa ja sain toimitella asiat rauhassa. Lisää kännikaloja löytyi pankkiautomaatin luota, onneksi ei tarvinnut siihen jäädä jonottelemaan.

Sittari näkyvissä.

Viimein aika koitti ja palasin Sittariin, parturikin oli avannut jo ovensa. Parturi oli pienehkö, vain yksi työntekijä lauantaisin töissä, ja joutui aina tukan leikkuun aikana palvelemaan muitakin asiakkaita jotka poikkesivat ostamaan jotain tuotteita. Homma alkoi tukanpesulla; lisäksi täällä oli hierova tuoli, se oli aika edistyksellistä. Sitten kun sai vielä pään hieronnan siihen lisäksi, niin täytyi tosiaan taistella pieni hetki unta vastaan. Nainen oli ihan ystävällinen joskin hänen small talk-listansa oli ehkä hieman.. tungetteleva. Keskityin ehkä itsekin liikaa jutteluun, enkä niinkään hiuskuontalon ohentamiseen, ja ehkä päällitukka jäi liian pitkäksi tällä kertaa, kun en ollut siitä sanomassa ja parturi niin nopeasti julisti homman tulleen valmiiksi. Ei mikään halpa mesta, maksoi 39 €. Plussaa edistyksellisestä tukanpesutuolista ja miinusta päälaelle jätetystä linnunpesästä, oiskohan arvosana sitten 3/5.

Hiustalo toimi Päijät-Hämeen maakuntaparturina.

 

Kävelin sen jälkeen hetken kylillä. Tihkusadekin lopulta luovutti, mutta vähän oli silti olo kuin jäniksen selässä. Alkoi ehkä jopa harmittamaan kun ei ollut buukannut sitä hotellia, Lahdessa oli kyllä potentiaalia ja minulla olisi ollut mielessä kyllä paikkoja jossa olisin voinut käydä. Mutta nyt katsoin vain seuraavan junan, jonka lähtöön olisi 40 minuuttia. Kävin notkumassa odotellessani uudelleen Triossa, ja katsomassa jos Sokokselta saisi läpinäkyviä sateenvarjoja, mutta tyhjin käsin poistuin kummastakin. Kävelin takaisin asemalle, ostin VR:n apin kautta lipun, ja sain vielä junasta ikkunapaikan. Paluumatka sujui ehkä jopa joutuisammin kuin menomatka, joten ihan kohtuullinen fiilis tästä Päijät-Hämeen parturivisiitistä lopulta jäi.

Luovaa mainostusta.

Pinkki joulukuusi, vau!

Hakkapeliittain kotiinpaluu-patsas.

Vanha linja-autoasema.

Tuossakin pytingissä on tullut käytyä töissä.

Vuorikadun päässä häämötti mäkihyppytorni(t).

857# Ilmatorjuntamuseo

 5.10.2024, Saturday, +11, Partly cloudy, Tuusula

Meillä oli ollut Pp:n kanssa jo pitkään bucket-listalla Ilmatorjuntamuseo Hyrylässä. Pp:llä oli taloyhtiössään talkoot, ja niitä välttääkseen piti lähteä päiväksi pakoon. Mulla oli ollut stressaava ja raskas viikko töissä, ja olin ottanut edellisenä iltana vähän kuppia sen kunniaksi, enkä näin ollen ollut ihan parhaimmillani. Sää oli sentään mukavan aurinkoinen, joskaan ei kovin lämmin enää tähän aikaa vuodesta. Pp tuli ensin kyläilemään vähäksi aikaa, ja yhdentoista maissa lähdimme ajelemaan kohti Tuusulaa. Meillä oli osoite navigaattorissa (Klaavolantie 2), mutta Pp:n navigaattori tuntui olevan myös krapulaisissa, kun kadotteli GPS-yhteyden jatkuvasti ja neuvoi päin honkia. Ajoimme sitten kyllästyneinä auton uimahallin parkkipaikalle, ja päätimme etsiä paikan jalan, kyllä se sitten nopeasti löytyikin erään punaisen latorakennuksen takaa.

Ilmatorjuntamuseo löytyi tämän tönön takaa.

Katsellessamme infotaulua siihen tuli mies kertomaan vähän tiluksista. Menimme lipunmyyntiin, meillä oli Museokortit mutta ukko ei saanut niitä skannattua. Nainen takahuoneesta muisteli, että puhelinappiin oli tullut joku päivitys vähän aiemmin ja siksi korttimme eivät toimineet. Minä olin ladannut uuden apin (ja pettynyt siihen), ja sitä kautta oma lippuni saatiin skannattua, ja lopulta Pp:n korttikin alkoi toimimaan.

Museon parkkis jolle emme osanneet ajaa.

Tervetuloa.

 

Alun sekoilusta selvittyämme lähdimme halleille. Ensiksi menimme Tuusula-halliin, jossa oli tarjolla vanhempaa tekniikkaa 1920-luvulta lähtien. Vanha kuularuiskun näköinen pyssy oli vastassa heti ovesta sisään astuttaessa, seuraavaksi silmiin osui vanha sotilaslentokone joka keikkui suurimmaksi osaksi tyhjän päällä. Varsinaisten ilmatorjuntatykkien lisäksi täällä oli jos jonkunlaista tutkaa ja mittauslaitetta, joita kaikkia yhdisti niiden valtava koko. Väkisinkin sitä mietti, miten helkkarissa tällaisia laitteita sai siihen aikaan liikuteltua paikasta toiseen. Vaikka itsekin olen inttiaikoina perehtynyt rannikkotykistön saloihin, nämä laitteet tuntuivat vierailta (me mittailimme etäisyyksiä laserilla ja annoimme tulikomentoja, ammuskelun hoiti sitten toinen porukka). Muutama tankki täällä oli myös, jotka vaikuttivat yllättävän nykyaikaisilta.

Eiköhän tämä pyssy täytä nykyajankin kriteerit.

Tälle elinkaari lienee sentään päättynyt.

Lentsikka tuli kahville.

Tankki se on siitä huolimatta.

Tankin varoitukset näytti olevan vihollisen (?) kielellä.

Aikamoinen määrä kamaa oli saatu halliin mahtumaan.

Erikoinen näyttelyesine tämäkin.

Helsinki-hallissa keskityttiin sitten Toisen maailmansodan aikakauteen. Kokoelma IT-aseista oli kattava. En ole mikään asehullu joten kaikkea infoa en jaksanut lukea. Ripaus propagandaa täällä oli tietysti aistittavissa, kuten näissä paikoissa aina on, mutta se salittakoon. Molotovin cocktailin lisäksi täällä oli kerrottu myös Molotovin leipäkorista, josta en ollut ennen kuullutkaan (Neuvostoliiton mukaan lentokoneista pudotettiin ruokaa, mutta suomalaisten mukaan taivaalta tippuikin palopommeja). Mielenkiintoisin kohde oli suomalaisten alasampuman MIG-3 hävittäjän jäänteet (lentäjä selvisi hengissä pudotuksesta, mutta kuoli suomalaisten vankileirillä vuotta myöhemmin). Kuvia Helsingin pommituksista oli selattavana kosketusnäytöllisestä laitteesta. On se sota melkoista pahantekoa, eikä edelleenkään oteta asiasta opiksi.

Rivi pyssyjä. Ja hieno koivujalusta.

Kuulosuunnin. Mikä?

Alas ammutun hävittäjän rippeet.

Puustobe.

Kävelimme sitten ulkona tilusten "maisemareitin" jossa oli ulkotiloissa ilmeisesti vähemmän arvokasta sotilaskamaa hillottuna. Samanlaisia IT-tykkejä kuin sisälläkin, ja paljon miehistön ja aseiden kuljetusvaunuja ja -kuormureita yms. Kierros päättyi Kapteenin puustelliin, joka on Tuusulan vanhin ehjä asuintalo (rakennettu v. 1721). Siellä oli vähän sattumanvaraista mutta aiheeseen liittyvää random-kamaa myös nykyajalta, kuten esimerkiksi Rayban-aurinkolasit joita oli käytetty Kyproksen rauhanturvaoperaatiossa. Sellainen huvitti meitä.

Kylttirivistö maisemareitillä.

Melkoinen antennilaitos.

Erilaisempi IT-vehje kuin meidän duunissa.

Ilmatorjuntaohjus 96 BUK M1.

Hieno kuorkki.

Maalilennokkikatapultti.

Kapteenin puustelli.

Kaunis syyspäivä oli.

Tuusulan vanhin talo.

Järeämpiä patruunoita.

Pulu ja pulula.

Entisaikojen tupakkeja.

Blehat museoesineenä 5/5.

Puhka.

Lopuksi kävimme vielä museokaupassa, joka vaikutti ensi alkuun pieneltä, mutta lopulta ostettavaa kertyikin melkoisesti. Itse hankin pari pientä pastillirasiaa joiden ulkonäkö puhutti minua, jääkaappimagneetin ja patruunanmallisen kynän. Saimme lopulta kulutettua liki kolme tuntia täällä, ja paikka oli parempi ja mielenkiintoisempi kuin uskalsin odottaa. Jos antaisin puolikkaita pisteitä niin arvosana olisi 4½/5, mutta koska en anna niin tyytyminen on 4/5. Mutta vahva suositus lähtee tästä museosta. Meidän kannalta oli kivaa myös se, että muita vierailijoita ei ollut paljoakaan, ja sai rauhassa kuvata ja tutkiskella juttuja. Hyvä paikka!

Pastilleja tuliaisiksi.

856# Nihon, 25

 27.9-28.9.2024, +25, Wet, Tokyo, Japan

Herätys sateiseen aamuun ei oikein innostanut kumpaakaan. Nukuimme taas yli kymmeneen ja sen jälkeen lietsoimme toisiamme paniikkiin ja masentuneisuuden alhoon; olisi kotiin paluun aika. Lento olisi vasta klo 23.05, ja meillä oli kämppä varattuna seuraavaan päivään asti, joten mitään paniikkia lähdön suhteen ei ollut. Söimme aamiaisen, mulla oli kyllä vähän ruisleipää jo ikävä.

Puoli yhdeltä otimme talon sateenvarjot kun emme viitsineet kastella omiamme. En ymmärrä miksei läpinäkyviä sateenvarjoja saa Suomesta ollenkaan, niin käytännöllinen kapine. Ulkona ripeksi vettä, mutta lämmintä oli käsittämättömät 26 astetta, joka sai meidät hikoamaan luikauksella. Kävimme tekemässä muutaman kilometrin kävelyn, ei ihmeitä tarjonnut se matka. Diggasin kyllä tästä Togoshin alueesta, kun oli niin sopivan rauhallinen ja hiljainen nukkumalähiö, että oli vaikea kuvitella olevansa 37 miljoonan asukkaan suurkaupunkialueella. Sitten kun saan duunin täältä, niin voisin kuvitella tämän omaksi lähiökseni. Haimme vielä lähtöpitzet Domino'sista, kun ei taas tiedä koska kyseinen kippolaketju tulee vastaan.

Viimeiset kävelyt Togoshissa.

Perjantaipäivän meininkiä Tokiossa.

Pitse on hyvä eväs matkapäivälle.

Palasimme hiestä läpimärkinä kämpille, jossa yritimme siivota parhaamme mukaan, roskia sai viedä monta kuormaa. Kierrätystä emme todellakaan osanneet tehdä oikein, todennäköisesti esim. muoviputeleista olisi pitänyt liuottaa etiketit veks yms päätöntä. Meillä oli onneksi pieni tuliainen talon isännälle, jätimme sen pöydälle ja pienen saatekirjeen. Laitoin puhelimella viestiä, että lähdemme jo tänään. Häneltä tuli vastaukset enää pelkästään ja vain japaniksi. Loppuviimein suihkut ja sitten ei muuta kuin tien päälle viiden aikaan. Paluulentomme olisi Naritan kentältä, ja sinne olisi 63 kilometrin matka, Tokiossa siihen kannattaa varata tunteja. Siinä kävi hyvä tuuri, sillä sade päätti pitää juuri silloin tauon kun kävelimme laukkujen kanssa Togoshi-Koenin asemalle. Kamat painoivat 30 kg / naama, ja siinä kuumuudessa hiki tuli vaikka matkalaukussa olikin renkaat alla. Viideltä täällä soitettiin yleisistä kaiuttimista aina jonkunlainen hymni, jonka tarkoitusperää emme ymmärtäneet, mutta arvelimme sen olevan jonkunlainen merkki, että ilta on alkamassa ja hyvää duunia jengi. Se loi lisää kaihon tunnetta.

Jäähyväiset Japanille.

Ensimmäinen juna Oimachiin oli vielä helppo; ei ruuhkaa ja vain pari pysäkkiä. Sen jälkeen Oimachista juna Uenoon ja sen tiesimme etukäteen pahaksi. Onneksi mahduimme matkalaukkujen kanssa vielä sisään, pari pysäkkiä myöhemmin se ei olisi ollut enää mahdollista (ruuhkametrot voivat olla hermostuttava kokemus jo ilman veskojakin). Puhelintakaan ei mahtunut katsomaan, nippa nappa pystyi pyörittelemään silmiään, joten piti vain tsiigailla öögalla ikkunasta pimentynyttä ja sateen pieksemää Tokiota. Kello oli puoli kuusi perjantai-illalla, mutta penskat näyttivät vielä istuvan koulun penkillä (siitä mallia meillekin, miten nuoriso pysyisi pois pahanteosta). Matka kesti tuskastuttavan kauan, hievahtamaankaan ei pystynyt ja hiki virrasi. Vaunusta ulos pääseminen oli vielä enemmän kamalaa, mutta ei auta kuin puskea eteenpäin. Uenon asemalta ulos päästyämme vähän helpotti; tosin piti kävellä pieni hetki ulkona, sillä Keisei Skylinerin asema oli pienen kävelymatkan päässä. Suica ei kelvannut täällä, joten piti ostaa erilliset liput. Emme osanneet ostaa niitä automaatista, vaan käännyimme virkailijan puoleen. Taisivat maksaa yhteensä yli 5000 yeniä.

Junaa piti odottaa runsaat 20 minuuttia. Haimme vettä kaupasta nestehukan välttämiseksi, ja tuhlasimme sitten taskussa pyörineitä kolikoita gashaponeihin. Menimme asemalle yytsäilemään, josko junaan pääsisi jo istumaan. Se tulikin parahiksi. Siivoojat kumarsivat jo kauan ennen kuin juna tuli asemalle; onneksi edessämme oli paikallisukko joka näytti esimerkkiä, ettei junaan saanut vielä mennä. Siivojat siivosivat vaunut ja penkit käännettiin 90 astetta niin, että kaikilla olisi naama menosuuntaan (siinä vinkki VR:lle matkustusmukavuuden lisäämiseksi). Sitten pääsimme vaunuun; matkalaukut piti jättää eteiseen mutta reput mahtuivat hattuhyllylle. Jalkatilaa oli runsaasti, ja muutenkin tähän junaan sai - tai täytyi ostaa -  istumapaikat, joten ei tarvinnut olla huolissaan junan täyttymisestä. Skylinereita taisi mennä 20 minuutin välein Naritan kentälle ainakin tähän aikaan illasta. Matka Uenosta kesti 45 minuuttia. Juna pysyi aikataulussa hienosti.

Keisei Skyliner Naritaan.

Piletti.

Koko reissuun kämpiltä lentokentälle meni reilut 2 tuntia, olimme aika tyytyväisiä, vaikka meillä olikin nyt puoli tuntia aikaa kulutettavana ennen kuin check in avattaisiin. Menimme tietysti oluelle yläkertaan. Palattuamme takaisin, finnet olivat jo muodostaneet pitkän jonon; siinä olisi ollut toinenkin jono jossa kukaan ei ollut mutta se näytti johtavan samaan paikkaan. Emme mekään uskaltaneet mennä alfana siihen, kun grupieerikaan ei vinkannut tästä mahdollisuudesta.

Saimme kamat sisään, ja sitten turvatarkastukseen. Finnairin kone oli vuorokauden viimeinen kone, joten eipä ollut kauheasti enää jonoa tähän aikaan turvatarkastukseen. Minun laukkuni joutui sivuraiteelle, mutta ei tarvinnut sieltä mitään näyttää kun virkailija jo juoksi anteeksi pyydellen paikalle.

Eipä ollut liiemmälti jengiä Naritan kentällä.

Meillä oli hyvin aikaa. Kävimme ensin oluella, sitten shoppailemassa Suica-kortin loppuun (Suicalla pystyi maksamaan ainakin useimmissa konbineissa, joissakin automaateissa jne, joten oli ihan näppärä juttu), sillä muuten rahoja ei saanut takaisin. Sitten vielä toiselle oluelle joka tietysti aiheutti melkoisen vessahädän myöhemmin. Koneeseen pääsi reilut puoli tuntia aiemmin, meidän paikkamme olivat rivillä 60, koneessa taisi olla 66 riviä. AT joutui keskirivin keskipaikalle, hänen viereensä tuli lihava puolalaismies. Ukko ja koko hänen takana oleva seurueensa olivat varmasti koronassa, senmallinen kova yskä oli heillä kaikilla. Tietysti Puolan poika ei voi mitään maskia käyttää, eikä yskinyt edes hihaansa. Eipä sillä, lentoemännätkin näyttivät olevan kipeinä ja monet muut, joten aivan varmasti tuliaisina tuli meillekin kotiinviemisinä tartunta (ei tullut, jälkiviisaan toim.huom.).

13 tunnin lento alkamassa.

Lento kesti sen 13 tuntia, mutta positiivisena ilmiönä oli, että pääsimme lentämään vuorokauden rajaviivan toiselle puolelle, sillä kone otti ensiksi suunnaksi Alaskan, siitä sitten Pohjoisnavan yli, Huippuvuorten ja Nordkappin yli ja siitä Suomen poikki Hesaan. Illallinen tarjottiin, se oli aika kamalaa, valintana oli liha- ja kanavaihtoehdot, otimme ensimmäiset mutta pahaa oli. Raastesalaatti oli siinä parasta. Juomaksi otin viinin (enempää ilmaisia alkoholeja ei vissiin saanut, mutta eipä tullut kysyttyäkään). Sen jälkeen valot sammutettiin; toisin kuin Koreasta palatessa, nyt en saanut nukuttua montaakaan minuuttia. AT sen sijaan näytti kuorsaavan täyttä päätä häivyttäen lentokoneen moottorien äänet. Läski puolalaisukko heittelehti tuolissaan saaden koko penkkirivin tärisemään siihen malliin, että havahduin joka kerta ja luulin joutuneemme kovaan turbulenssiin. Edessä oleva tanskalaismummokin ärsytti, kun laski penkin hammaslääkärituoliasentoon mutta nukkui sitten kuitenkin poikittain kun heiltä puuttui keskipaikalta tyyppi kokonaan. Tosin eukon käydessä vessassa nostin tuolin takaisin ylös, kun kukaan ei ollut näkemässä, eikä mummelikaan sitä huomannut.

Safkaa.

Aamiainen oli munakas, jossa oli jotain perunaa muistuttavaa ainesosaa ja yksi pieni nakki. Ei näistä Finnairin safkoista voi antaa kuin 1/5. Sen jälkeen katsoin vielä Kuolleet lehdet -leffan, ja sen jälkeen kone sopivasti alkoikin laskeutumaan ja saavuttamaan Hesaa. Taisimme olla lopulta jopa parikymmentä minuuttia etuajassa, olisikohan tuo ollut vähän ennen viittä aamuyöstä. Yskintä ja niistely ympärillä oli sietämätöntä loppumetreille asti. Kun turvavyön merkkivalo sammui, olin juuri laskemassa AT:n reppua hattuhyllyltä kun käytävän toisella puolen ollut nainen nosti päänsä eteen. Pyytelin kyllä vuolaasti anteeksi ja kysyin onko hän ok. Taisi selvitä pelästyksellä. Varoitin vielä, että mulla on siellä toinen reppu tulossa, kannattaa pysyä kaukana :)

Passintarkastus oli myös syvältä. Vain yksi virkailija, ja kalliit passintarkastusautomaatit eivät tietenkään voineet olla käytössä. Jostain ihmeellisestä syystä myös lentovirkailijoille oli etuoikeus etuilla koko jono; heitä tuli isoina laumoina muiltakin Aasian lennoilta ja kiilasivat kaikkien eteen naureskellen, ja jonossa kului tuskastuttavan kauan. Se hyvä puoli oli kuitenkin, että laukut pyörivät jo hihnalla, eikä niitä tarvinnut odotella yhtään.

Sen jälkeen pidimme loppupuheenvuorot, minä otin taksin kotiin, ja AT jäi vielä Alepaan ostoksille.

Tuliaiset säilyivät kutakuinkin ehjinä.

Ja muistot Maid Cafesta.

* * * *

Arvosana reissusta: 5/5. Eipä kai tästä voi muuta sanoa kuin 大成功! Kuten tuli montaa kertaa jo todettua: Vaikka matka olisi ollut puolet huonompi, se olisi silti ollut 5/5. Menkää Japaniin niin kuin olis jo!