Toisin kuin muilla vastaavilla, minulla on sentään otsaa myöntää se. Se on jo sinällänsä paradoksaalista.
Olen aiheuttanut monille pahaa mieltä. Ja se kyllä tuntuu minussakin. Omatunto pelaa vielä jollakin asteella. Mutta itsekkään minusta tekeekin se, etten ole siltikään tehnyt asioita paremmin. Miksen ole aiheuttanut enemmän hyvää mieltä? Enkä edes tiedä mistä asia johtuu. Vaikka olenkin horoskoopiltani Vaaka, niin minulla on tarpeeton halu välillä sohia hännällä kuin skorpioni. Se on jonkinlaista kusipäisyyttä, jota en osaa selittää. Provosoin muita mutta usein myös itseäni. Kun se vaihde iskee, en voi itselleni mitään. Enkä osaa asiaa selittää.
Minua on aina häirinnyt minussa tietynlainen pelle-rooli. Se oli kouluaikoina ihan ok. Mutta näin aikuisempana minua on alkanut asia häiritsemään. Minua ei kuunnella, minua ei uskota. Minulla ei ole minkäänlaista vaikutusta mihinkään. Kehenkään. Työpaikalla neuvoni - jos niitä edes kysytään - ohitetaan tyystin. Niitä ei kuunnella. Päätelmäni ovat varmasti huonoja; tyhmyys seuraa minua kuin varjo. Asia ei harmittaisi, jos minua kuunneltaisiin ja sitten ideani dumattaisiin ja pyöriteltäisiin silmiä. Mutta kun minut ohitetaan.
Vuosia sitten koin olevani suht tasavertainen silloisen työporukkani kanssa. Olimme syömässä. Juttelimme jostain päivän polttavasta joskin turhasta aiheesta. Kaikki olivat syöneet, mutta kukaan ei jaksanut vielä lähteä pöydästä. Kunnes sitten joku yhtäkkiä nousi, otti tarjottimensa ja muut seurasivat huomaamattaan perässä.
Kokeilin sitä kerran. Sopivalta tuntuvan hetken koittaessani nousin pöydästä, tartuin tarjottimeeni. Muut jäivät paikoilleen minun lähtiessä takaisin kustannuspaikalleni. Se kolaus oli oikeastaan lähtölaskenta, jonka jälkeen olen alkanut tarkoituksellisesti pitämään ideani ja tyhmät juttuni kurissa.
Olen aina sanonut, että "olisi pitänyt"-ajatukset ovat täydellisintä ajanhukkaa, mitä voi olla. Mutta itse huomaan päivittäin miettiväni ja katuvani asioita. Häpeilen tyhmiä asioita tai sanomiani juttuja joita olen tehnyt lapsuudessani. Niistä on niin kauan, että ne tuntuvat olevan jonkun toisen henkilön elämästä. Ei niitä varmaan kukaan muista, mutta minä mietin niitä päivittäin. Häpeän tunne valtaa minut. En tiedä tapahtuuko sitä muille?
Ehkä tämä on taas sitä ikäkriisipaskaa. Toisaalta
Voi luoja. Vastaus viimeiseen kysymysmerkkiin on "kyllä, jatkuvasti". Mäkin koen kuvotuksen ja morkkiksen aaltoja, kun muistuu mieleen joku antiikkinen mokani, jota ei tosiaan kukaan muu maailmassa enää muista. Siltikin kärsin näistä häpeällisistä muistoista. Usein saatan sanoa hiljaa ääneen "voi, ei" tms., jos muisto tulee erittäin voimakkaana eikä se katso aikaa tai paikkaa. Hrr. Värisyttää.
VastaaPoista:) Hyvä etten ole ainoa, vaan se on joku normijuttu.
VastaaPoistaEi sellasia kannata miettiä !
VastaaPoistaNo, mulkku mikä mulkku, onneks sentää huomaat, ni voit korjata asian. Joskus pelkkä anteeks piisaa, jos sen kykenee sanoon...
VastaaPoistaNo joo,kyllä mullakin on menneisyydessä paljon sellaisia tekoja ja sanoja,joita kadun suunnattomasti.Osa on sellaisia,joista ei tiedä kuin minä itse ja se hävettää,tosin onneksi muut ei tiedä.Joskus tekisi mieli ihan kirjoittaa vaikka kirje muutamille henkilöille ja pyytää anteeksi muutamia juttuja,mutta asioista on jo niin kauan että mitä sitä enää kaivamaan vanhoja,toiset eivät välttämättä edes muista niitä enää.
VastaaPoistaItsekkyys on luontaista, luonnonmukaista. Kaiken elävän tarkoitus on: a) säilyä hengissä niin pitkään kuin mahdollista hinnalla millä hyvänsä b) lisääntyä. Vasta ihminen on ollut riittävän viisas - tai tyhmä - kyseenalaistaakseen tuon yksinkertaisen luonnon saatteleman lain.
VastaaPoistaJokainen elämä on epäonnistunut sen eläjän salaisessa puntarissa. Vai miten se Mark Twain sanoikaan, olen liian laiska tarkistaakseni.
Katumus vaan pahentaa tuskaa.Vitunko väliä,jos on kännipäissään kussu pomon niskaan,nutassu sen muijaa ja oksentanu johtoryhmän ja hallituksen puheenjohtajan avomersun nahkaiselle etupenkille sellaiset hapot,että väriaste penkissä on aavistuksen kulahtamaan päin.
VastaaPoistaTehtyjä asioita ei voi muuttaa,miksi siis murehtia menneitä?Rinta leukaan ja kohti uusia pettymyksiä;))))
Jälkiviisaus on ihmiselle tyypillinen piirre, joskin täysin turhaa. Elettyä elämää ei voi muuttaa. Minä jo eläkkeellä oleva nainen osaisin nyt suhtautua työhön ja työkumppaneihin ihan erilailla ja eteneminen uralla sujuisi, kun en kritisoisi mitään pomon sanomaa. Kanteleminen muista ja aina edessä imartelu, vaikka takanapäin moittisi, edistää myös omaa
VastaaPoistamenestymistä. Sitten vaan täytyisi sietää omaa itseään, onnistuuhan se muiltakin.
Ei muuta kuin ole oma itsesi!
Joo, samoilla linjoilla kyllä ollaan. Kaatunutta maitoa... miten se sanonta nyt menikään. Aina pitäisi kuitenkin miettiä, oliko mitään opittavissa, vaan olen piru vieköön laiminlyönyt tämän. Siihen on saatava muutos.
VastaaPoista