maanantai 9. heinäkuuta 2018

596# Luettua ja katsottua, 14

1. Jonathan Teplizky - The Railway man (elokuva)

Tositapahtumiin perustuva elokuva Eric Lomaxista, joka joutui brittiläisenä sotavankina kuokkimaan maata Kuoleman rautateillä Toisen maailmansodan aikaan Thaimaassa, Kwai-joen tuntumassa. Leffa tuli katsottua puhtaasti sen vuoksi kun tuli itse pyörittyä samoissa maisemissa. Elokuva oli itsessään huono, leikkaus oli toteutettu umpisurkeasti eikä tapahtumien kulkukaan minua miellyttänyt. Nicole Kidman oli kuitenkin saatu houkuteltua naisnäyttelijäksi. 2/5.























 

 

2.  Michael Caton-Jones - Doc Hollywood (elokuva)

90-luvun alun Michael J. Fox -elokuvia. Muistelin joskus tämän nähneeni, mutta ei hajuakaan mistä elokuva tuli nyt mieleeni ja miksi halusin sen nähdä uudelleen. Tarina kaupunkilaislekurista joka joutuu sattuman kautta junttikylään suorittamaan yhteiskuntapalveluaan, ja tietysti ihastuu sitten lopulta paikkakuntaan ja ihmisiin. Ihan ok-leffa, tykkään kyllä Michael J. Foxista. Juonikin kohtalainen, vaikka tiesihän sen miten tulee käymään. Roolihahmotkin toimivat. Arvosana 3/5.























 

 

3. Brian De Palma - Casualties of war (elokuva)

Lisää Michael J. Fox-elokuvia, varsin tuntemattomaksi jäänyt filmi Vietnamin sodasta. Michael J. Fox jeesustelee oikeamielisenä sotilaana vastustustajanaan paitsi vietkongit niin myös kanssaheimolaiset. Epäuskottavaa roskaa ja aika tylsä elokuvakin ja aivan liian pitkä. Pahiksena vielä Sean Penn, joka ei näyttelijänäkään miellytä. Michaelin kannattaisi pysyä kyllä tontillaan, eli niissä komedialeffoissa, käsittämätön valinta tällaiseen elokuvaan. Arvosana 1/5.























 

 

4. Agnieszka Holland - Europa Europa (elokuva)

Siitä onkin jo tovi aikaa kun olen viimeksi naisohjaajan elokuvaa katsonut. Tämä filmi perustui tositapahtumiin, jossa juutalainen Solomon Perel ajautui sattuman kautta Saksan armeijan sotilaaksi Toisessa maailmansodassa. Elokuva oli juoneltaan varsin absurdi, joskin ainekset ja lähtökohdat tässä olisi ollut paljon parempaankin. Välillä Solomon ajautui Neuvostoliiton puolelle ja välillä saksalaisten ja tihutyöt muuttuivat menestykseksi ja armeijakavereiden arvostukseksi. Kaiken huipuksi ystävystyi vielä homon kanssa, eli varsinainen tehokaksikko natsisaksan maailmanvalloitusretkillä. Arvosanaksi annan 4/5.























 

 

5. Janina Hescheles - Janinan päiväkirjat (kirja)

Köyhä versio Anne Frankin päiväkirjoista. Tässä sijoittaudutaan saksalaisten miehittämään Lviviin ja miten juutalaisia kaltoin kohdeltiin ja miten 12-vuotias Janina asiat näki. Hyvin sekavaa kerrontaa, asiat ja nimet lyhennetty kirjaimin eikä tästä ottanut mitään tolkkua. Kirjassa oli toista sataa sivua, joista suurin osa oli vain esipuheita, alkukirjoituksia, selityksiä, kronikoita jne. Ei jatkoon, 1/5.

EDIT: Tulipa mieleen Tallen lähettämä lukuhaaste viime vuodelta:

1. Lue vuoden 2017 uutuuskirja
2. Lue kirja, jossa on mielestäsi kiintoisa takakansiteksti
3. Lue kirja aiheesta, josta et tiedä etukäteen yhtään mitään
4. Lue kirja jonka nimessä mainitaan jonkun ihmisen nimi
5. Nappaa Kampin suutarin vaihtokirjahyllystä kirja ja lue se

Tähän voisi soveltaa tuota nelos-kohtaa, vaikka kirjan nimessä mainitaankin vain etunimi. Katson ehtojen kuitenkin täyttyvän. Näin ollen mulla on lukuhaasteessa plakkarissa jo 4 ja 5 (Mies nurmikolla).



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 




 

6. Roman Polanski - The Pianist (elokuva)

En ollut jostain syystä koskaan katsonut tätä elokuvaa, ja nyt Auschwitzin jälkeen nämä juutalaisaiheet kiinnostivat. Tositapahtumiin perustuva kertomus juutalaispianistista, joka koittaa selvitytyä hengissä natsien valtaamassa Varsovassa. Melko pitkä elokuva, mutta ei hassumpi, jännitystä ja uskottava teos. Arvosana 4/5.























 

 

7. William Wyler - Loma Roomassa (elokuva)

Tämä 50-luvun mustavalkoelokuva rohmusi Oscareita mutta olin silti hyvin ennakkoluuloinen tätä filmiä kohtaan. Ensiksi en juuri perusta genrestä (romanttinen komedia) ja toisaalta epäilin elokuvan olevan ajan syömä. Pp sai kuitenkin minut pakotettua tämän katsomaan, ja ainoa syy miksi suostuin oli keväällä tehty matka Roomaan. Näyttelijät olivat aikansa huippuja (Audrey Hepburn, Gregory Peck), ne olivat ihan ok. Juonikaan ei ollut hullumpi; prinsessa saa velvollisuuksistaan tarpeeksi ja karkaa tavallisten ihmisten pariin toteuttamaan arkisia asioita sanomalehtitoimittajan kanssa. Elokuvan loppu yllätti ja oli tämä huomattavasti parempi mitä oletin. Arvosana 3/5.























 

 

8. Dan Kieran - Joutilas matkailija (kirja)

Tylsääkin tylsempi ja vähän liian tieteellinen ja filosofinen kirjailu hitaasta matkustelusta. Ehkä se oli jonkinlainen puolustuspuheenvuoro miksi on hienoa käyttää muita kulkuvälineitä lentokoneiden sijaan, ja naamioida näillä ontuvilla perusteilla lentopelkonsa. Pelkkää scheissen jauhamista, kolmisen kuukautta meni tämän 180-sivuisen unikirjan lukemiseen. 1/5.























 

 

9. Miska Rantanen - Kalsarikänni: Suomalainen opas hyvään elämään (kirja)

Tämä oli uusinta uutta, jouduin jonottamaan kirjastosta yli kolme kuukautta ennen kuin sain tämän kirjan hyppysiini (luulin ensin, että saan Tallen kirjahaasteen ykköskohdan suoritettua "Lue vuoden 2017 uutuskirja", mutta mitä vielä, tämä oli jo vuoden 2018 julkaisuja). Kevyttä viihdelukemista, tämän luki muutamassa tunnissa. Kirjassa tarkasteltiin kalsarikännäilyä käsitteenä ja tapahtumana, ja jaettiin ohjeita miten sellaisessa onnistua, sekä mielestäni vähän irrelevanttia tilasto- ja nippelitietoa Suomesta. Tästä olisi saanut kyllä paremmankin teoksen; selvästi yritettiin lähestyä aihetta vitsimuodossa, mutta epäonnistuttiin pahasti, sellaista muka-hauskaa läppää oli korkeintaan saatu aikaiseksi. Helppolukuisuudesta pisteet, mutta muuten ei voi antaa korkeampaa arvosanaa kuin 2/5.


 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 










10. Joel Coen - The Big Lebowski (elokuva)

Minulle tuntematon ohjaaja (Joel Coen), tuntemattomat näyttelijät (Jeff Bridges, John Goodman) ja tuntematon elokuva mutta niinpä vain tämäkin löysi tiensä Bluray-soittimeeni. Tarina juoposta keilaajasta ja elämäntapaluuserista joka joutuu kiipeliin sukunimensä ja hölmöilevän kaverinsa vuoksi. Ihan viihdyttävä komedia ja sopivan omituinen. Tuttuni vielä haukkuivat elokuvan maan rakoon, mutta itse kyllä digauttelin tästä ysärileffasta. Positiivinen yllätys, arvosanaksi tulee 4/5.























 

 

11. Svetlana Aleksijevits - Tsernobylistä nousee rukous (kirja)

Viime aikoina on alkanut kiinnostamaan Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Aihe on jotenkin niin brutaali, eikä tästä nyt niin paljoa ole enää aikoihin kohkattu. Muistan kyllä kun onnettomuudesta uutisoitiin Suomessa vapun tienoilla v. 1986. Huolena oli silloin, tuleeko saastepilvi Suomen ylle. Kelvollista tarinaa miltä paikan päällä näytti ja mitä lähiseudun asukkaat ja työntekijät joutuivat kokemaan ei oikein ole tullut vastaan, mutta lainasin nyt kirjastosta aiheeseen liittyvän kirjan. Kirjoitustyyli ei ollut oikein mieleen, ja paljon tylsääkin tarinaa oli saatu mukaan. Teos ei ollut teoreettinen, vaan tässä tarkasteltiin lähinnä raivaajien ja pelastustoimiin osallistuneiden omaisten kokemuksia aiheesta (melkeinpä kaikki raivaajat yms säteilylle altistuneet ovat jo kuolleet). Aika synkeää luettavaa muuten niin mielenkiintoisesta aiheesta. Huolimatta siitä, että tämä oli voittanut kirjallisuuden Nobelpalkinnon vuonna 2015, annan arvosanaksi vain 3/5.




maanantai 2. heinäkuuta 2018

595# Rethymnon, 5

31.5.-3.6.2018, +26, Clear, Rethymno, Greece


Seuraavat päivät sujuivatkin sitten rannalla, jalkoja parannellessa. Yleensä koipiset ovat palautuneet muutamassa päivässä Samarian jälkeen, mutta nyt niitä kivisti vielä pitkään. Pohkeet olivat kuin betonia eivätkä ne totelleet niitä liikeratoja jota ajukoppani käski niiden toteuttaa. Pahimmalta tuntui raput alaspäin mentäessä, sekä alamäet.

Rantakaan ei ollut enää niin autio kuin alussa.

Säät olivat parantuneet ja pääsimme viimeinkin rannalle ja uimaankin. Merivesi oli jopa 24 asteista, oudon lämmintä tähän aikaan vuodesta. Ranta oli 5/5, se täytyy sanoa. Mikä parasta, hotelliltamme oli rannalle vain 10 metrin matka. Rannalta löytyi suihkujen lisäksi vuoteet ja aurinkovarjot, jotka eivät vaikuttaneet pahan hintaisiltakaan. Emme kuitenkaan ottaneet näitä, levitimme vain pyyhkeen hiekalle. Ranta syveni heti vesirajan jälkeen nopeasti, mutta muutaman metrin päästä äkkiloiveni niin, että vettä oli vain hieman nilkan yläpuolelle. Tätä matalaa sitten riitti vaikka kuinka pitkälle. Sinällään ei niin sopiva ranta uimiseen, mutta tykkäsin silti.

Biitsillä.
Aallot saapuvat.

Emme uskaltaneet olla rannalla kuin 2-3 tuntia / päivä, auringossa tuntui olevan sen verran ytyä, että palaminen olisi todennäköistä rasvauksesta huolimatta. Muun ajan käytimme tekemällä pieniä shoppailureissuja vanhaan kaupunkiin. Saimme ostettua postikortit ja -merkit, ja ne tulivat perillekin varsin nopeasti. Pieniä tuliaiskauppoja oli, joskin tarjonta niissä usein melko samanlaista. Yhtenä aamupäivänä kävimme paikallisilla markkinoillakin; t-paitoja olisi saanut edullisesti, mutta emme ostaneet. Vihannespuoli oli melko onneton, Pp osti kuitenkin hunajaa, á 5€. Teimme kerran kävelyretken Rethymnonin keskuspuistoon, ei mikään erikoinen. Kävimme välillä kahviloissa ja välilllä drinksuilla, valinnanvaraa oli kosolti ja kippolat olivat selkeitä ja kaikissa luonnollisesti pöytiintarjoilu. Joskus kävimme hakemassa vain skumppaa lähikaupasta jonka joimme parvekkeella seuraten samalla katonrajassa olevan pääskynpesän trafiikkia. Etsimme monista kaupoista Pp:n himoitsemaa Cair-skumppaa, jota viimein löysimmekin. Tosin ei kuulemma ollutkaan niin hyvää kuin muistikuvat antoivat ymmärtää. Muuten arvostan kyllä sitä, että brenkkua saa lähikaupasta noin vain, ilman älyvapaata holhouskulttuuria.

Delfiinipatsas oli Rethmynonin symboli.
Kukkaruukkuja parvekkeella.
Keskuspuisto.
Kisse chillaa.
Puukisse.
Shoppailumahdollisuuksia riitti.
Elämä on.
System bolaget.
Rätei ja lumpui.
Parvekkeella piisasi lämpöä.

Illallispaikat olivat lähes aina onnistuineita, riippumatta siitä missä kävi. Huonoin oli ehkä Lissus, jonne olimme jo aiemmin koittaneet päästä mutta se oli ollut ensimmäisellä kerralla liian täynnä. Pääsimme sisälle toisella kerralla, mutta poikkeuksellisen vastahakoisesti meidät sinne laskettiin - en tiedä mikä oikein mätti. Muutenkin kun paikkaa oli ylistetty maasta taivaaseen, niin jäi jotenkin hapan maku. Pp rankkasi pitsansa korkealle, mutta minun ei ollut mikään erikoinen. Lisäksi kaikissa muissa paikoissa olimme saaneet kaupan päälle rakia tai pientä leivosta tms, mutta ei täällä. Muutenkin tuntui, että paikka hyysäsi vain sellaisia eläkeläispariskuntia jotka olivat käyneet täällä kymmenen viime vuoden ajan, mutta uudet naamat saivat tyytyä nyrpeämpään palveluun. Muut saivat esimerkiksi kankaiset lautasliinat, meille jaettiin paperiset. Joten en laskisi tätä paikkaa jatkoon.

Le Dome oli vähän Lissusta parempi. Tzatziki ja leipä alkupalaksi toimivat hyvin. Pääruoaksi tilasin giouvetsin, joka oli Gorgona-ravintolassa kyllä parempi. Meidät toivotettiin kuitenkin tervetulleeksi hyvin sisään. Jälkkäriksi vielä Irish coffeet, toimiva ratkaisu sekin, joten tästä pystyi antamaan helposti 4/5, vaikka hintaa nyt tietysti tulikin (tippeineen 55€).

Le Dome.
Giouvetsi.

Ristiriitaisin arvostelu tuli Beeraria-illallispaikasta. Toki jo kippolan nimi on sellainen, ettei se voi mitään hyvää luvata. Menimme suht aikaisin illallistamaan, eikä väkeä ollut vielä paljoakaan mutta rehellisyyden nimissä pitää sanoa, ettei se kovasti täyttynyt seuraavan parin tunnin aikanakaan. Otimme alkuun gin tonicit ja ruokalistan puolelta aloitimme tzatzikilla ja leivillä. Pp otti special pizzen ja itse otin stifadon. Juotavaksi vettä ja eza-olutta. Stifado + olut olivat mielestäni hyvät eikä muustakaan valittamista, annan 4/5. Pp ei tykännyt pizzestään, hänen mielestään pahin pizze Rethymnonissa ja antoi arvosanaksi vain 1½/5. Tarjoilijana oli Zinedine Zidanen kaksoisolento, joka ei meinannut millään ottaa vastaan tarjoamaani tippiä.

Beeraria.
Olipa hyvää kaljaa.

Sunnuntainen kotiinlähtö sujui mallikkaasti. Olimme käyneet jo edellisenä päivänä maksamassa hotelliveron (3€ / huone / yö = 21€). Aamiaisaikaa oli onneksi aikaistettu, joten ennätimme syömään aamupalankin. Se oli ollut poikkeuksellisen hyvä hotellin aamupalaksi (tarjolla jopa skumppaa), joten jätimme kympin tipiksi - saman verran siivoojalle. Kello 8.20 meidät tultiin hakemaan hotellilta lentokentälle; matka kesti reilun tunnin. Lentokentällä saimme kerrankin hyvät asetelmat check in -jonossa. Matkalaukkuhihnat olivat aluksi rikki, mutta alkoivat onneksi meidän kohdalla juuri sopivasti toimimaan. Jono turvatarkastukseen oli huomattavasti pidempi ja hitaammin etenevä, sillä täällä oli vain pari käsimatkatavaraskanneria + yksi metallinpaljastin. Muutenkin kenttä tuntui olevan aivan liian pieni tälle ihmismäärälle, vaikkei ollut vielä edes sesonki. Meille jäi kuitenkin vielä aikaa kierrellä kaupassa ja tehdä ostoksia. Vähän turhankin aktiivisia myyjiä parveili hyllyjen välissä niin ettei mitään oikein pystynyt rauhassa katsomaan. Ostin vähän vodkaa, Pp:lle pienen ginin, evääksi vettä ja pähkinöitä sekä kahvikojusta vielä pienen patongin ryytyneen oloisilta myyjiltä. Lento itsessään lähti ajoissa, paikkamme olivat 13:lla rivillä. Flunssapotilaita tuntui taas kerran olevan niin kovin runsaasti. Helsinki-Vantaan tuuliselle lentokentälle saavuimme neljän jälkeen.

Aamiainen.
Aamupalahumppa... ei kun -skumppa.
Iraklionin lentokenttä.
Patonkia evääksi.
Iltapäiväksi kotio.
Lentomatka sujui tutuissa merkeissä.


* * * * 


Arvosana:
Aurinkomatkat on mennyt kyllä tosi huonoksi. Kohteet ovat ylipäätänsä mielikuvituksettomia, mikään ei sisälly hintaan, retket ulkoistettu suuremmaksi osaksi ulkolaisille alihankkijoille. Lentokenttäkuljetus on maksullinen, eikä opasta saada siltikään mukaan. Aivan liian tehostettua toimintaa. Samarian retki oli ihan onnistunut ulkolaisesta oppaasta ja bussista droppaamisesta huolimatta. Spinalongan saari-retki ei nyt ihan oikein ollut kuuden tunnin bussissa istumisen arvoista.

Kohteena Rethymnon menetteli, joskaan mitään fania nyt ei meistä kummastakaan varsinaisesti tullut. Hotellimme Swell Boutique oli ihan kelpo esitys, sijainti hyvä, aamiainen hyvä, henkilökunta ystävällistä. Näkymä parvekkeelta oli vähän ruma. Kaupungissa oli kuitenkin myös paikallista meininkiä, eikä ollut ihan niin turisti kuin jotkut Platanian kaltaiset paikat. Hintataso oli kohtuullinen.

Kolmen ensimmäisen päivän säät olivat huonot, joskin sama ilmiö oli kiusannut Kreikkaa koko alkukesän. Seuraavalle viikolle luvattiin kuitenkin jo +35 asteen hellepäiviä, joten kävi tosissaan vähän huono tuuri ilmojen suhteen. Ranta oli 5/5 ja ruuat kokonaisuudessaan melkeinpä samoin. Lähtiessä jäi jopa pieni fiilis, että pidempäänkin olisi viihtynyt, joten annetaan tästä perusturvallinen 3/5.

Aurinko ja me kun päätti retken.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

594# Rethymnon, 4

30.5.2018, Wednesday, +27, Clear, Agia Roumeli, Greece


Herätys oli jo klo 5.45. Tänään oli ohjelmassa vaellusretki Samarian rotkoon. Epäilemättä koko matkan kohokohta; minulle tämä oli kolmas rotkovaellus, Pp:lle jo neljäs. Vaelluksen pituus vaihteli lähteestä riippuen 16 ja 18 kilometrin välillä. Päivästä tulisi varmasti pitkä ja raskas, joten puoliväkisin piti saada jotain aamiaista naamariin tungettua. Pakkasimme viimeisetkin retkikamat mukaan. Itse otin sipsejä, suklaata, vettä, aurinkorasvaa, pitkähihaisen, lippiksen, uikkarit, vaihtokalsarit ja -paita, sukat, käsidesin, laastarin, rillit, lämpömittarin ja paperia. Eiköhän niillä nyt jonkin aikaa pärjäisi.

Auringon noustessa lähdimme rantakadulle, josta bussimme nouti meidät klo 6.25. Bussi oli jo lähes täynnä muita retkeilijöitä, mutta saimme onneksi vielä vierekkäiset istumapaikat bussin takaosasta. Aurinkomatkat on mennyt viime vuosina niin huonoksi, että suurin osa retkistä on ulkoistettu ulkolaisille järjestäjille, joten tämäkin oli kansainvälinen retki. Oppaamme oli ranskalainen Isabella, pieni ja vanhahko, kuivahko nainen.

Liikkeelle lähdimme auringonnousun aikaan.

Keräilimme lisämatkustajia vielä matkan varrelta, bussi tuli viimeistä paikkaa myöten täyteen. Turvavöitä piti käyttää, jostain syystä Kreetalla oli ollut joku poliisin tehokampanja ja tätä valvottiin myös bussimatkustajien osalta; sakot tuli kuskin maksettavaksi. Ajomatka Omaloksen ylängölle kesti kaiken kaikkiaan pari tuntia. Tie oli mutkikasta serpentiinitietä; eräälle matkustajalle tuli huono olo, ja bussin piti pari kertaa sen vuoksi pysähtyäkin. Matkan aikana opas keräsi rahaa iltapäivän paluulaivalippuihin (11€) sekä rotkon pääsymaksun (5€). Joillakin ei ollut yhtään rahaa mukana, joten opas joutui sitten sitäkin pähkimään, miten näille saataisiin piletit hankittua - kortilla kun ei pystynyt maksamaan eikä automaatteja ollut enää matkan varrella.

Puiston pääsylippu.
Kartat jaettiin myös.

Omaloksessa oli puolen tunnin pysähdys; täällä oli ns. "viimeinen" mahdollisuus käydä suht sivistyneessä vessassa ja hankkia evästä paikan ainoasta kippolasta. Vessan hyödynsimme mutta mitään emme ostaneet. Luotimme siihen, että eväät riittäisivät. Vaellusreitin varrella oli taukopaikkoja joista pystyi pullottamaan lähteistä suoraan juomaveden, joten sitä ei tarvinnut onneksi raahata mukana kuin yhtä pullollista kerrallaan. Väkeä oli kippolassa ruuhkaksi asti, joten jonotus vessaankin kesti melkoisesti. Lämpötila oli vuoristossa näin aamutuimaan alle 15 astetta, joten kaivoin jo pitkähihaisenkin päälleni.

Omalosin ylänkö.
Viimeinen mahdollisuus eväiden hankintaan oli tämä kahvila.

Hieman yhdeksän jälkeen jatkoimme bussilla muutaman minuutin verran eteenpäin, kunnes saavuimme Samarian rotkon näköalatasanteelle ja samalla lähtöpaikalle. Otimme muutamat pakolliset valokuvat. Maisema ei ollut muuttunut sitten viime näkemän; jyhkeät vuorenrinteet nousivat ympärillä dramaattisesti. Annoimme pääsylipun ykkösosan grupieerille. Rotkosta poistuttaessa annettiin kakkososa, ja näin ilmeisesti saatiin kontrolloitua kulunvalvontaa, ettei kukaan jäänyt päivän päätteeksi matkan varrelle. Pääsylippu piti siis säästää koko vaelluksen ajan.

Lähtöpaikalla.
Näköalapaikka.
Tästä lähti Samarian rotkon vaelluspolku.

Ensimmäiset pari kilometriä oli jyrkkää laskeutumista Xyloskalon serpentiinitietä. Nimi tarkoittaa puisia rappusia, mutta ei näitä nyt oikein rappusiksi voinut mieltää vaikka väliin mahtuikin jonkinlaisia askelmia. Raskasta se oli alamäestä huolimatta, sillä jalkoja piti kinnata koko ajan ettei lähtenyt luisuun irtosoran vuoksi. Maisemat ovat tällä alotuspätkällä parhaimmillaan ja piti aina välillä muistaa ihailla niitäkin. Muuten katse lujittui koko ajan kengän kärkiin tai muuten olisi rähmällään alta aikayksikön. Hyvät kengät olivat tietysti a ja o. Pahaa teki kun näki joidenkin lampsivan pelkillä crocseilla.

Maisemat olivat 5/5 alkumatkasta.
Jylhää on.
Xyloskalon puuportaat.

Avauspätkä on paitsi raskas fyysisesti niin vähän myös henkisestikin, sillä matka ei tunnu juuri etenevän eikä rotkon pohja lähestyvän millään. Seuraava pätkä olikin jo helpompi. Sen verran alkoi jo tulemaan lämmin, että pakkasin pitkähihaisen takaisin reppuun. Kolmen vartin vesipullot täytimme taukopaikan lähteestä. Jatkoimme sukkana kolmannelle taukopaikalle Agios Nikolaoksen kirkolle. Olimme saavuttaneet nyt joenuoman jota polku jatkossa seurasi, ja laskeutuneet korkeussuunnassa jo 1000 metriä alaspäin. Vaikka suurin laskeutuminen olikin jo tehty, niin ei maasto tasaiseksi hiekkatieksi muuttunut kuin pätkittäin. Taukopaikoilta löytyi myös vessat jota päätin itse hyödyntää (nestetankkaus oli siis mennyt vähän pieleen). Olimme nähneet naisia pusikoissa ja vähän sitä paheksuimmekin mutta ymmärsin vessavisiitin jälkeen miksi jotkut eivät näitä uskaltaneet käyttää: vessa oli tietysti reikä lattiassa, lattia lainehti, ei ovea ja kaiken huipuksi jollakin ei ollut paperia ilmeisesti mukanaan ja jäljistä päätellen oli pyyhkinyt ensin sormiinsa ja sen jälkeen kätensä seiniin. Paskamainen kokemus ja mua puistatti hyvin pitkään tämän jälkeen.

Serpentiinitie tuntui mutkittelevan loputtomiin.
Pari ensimmäistä kilometriä jo takana.
"Ambulanssi" valmiudessa.
Lähteestä sai vesipullot täytettyä.
Agios Nikolaoksen kirkko.

Agios Nikolaoksesta oli 3,7 kilometrin matka Samarian kylään. Matkalla oli vielä Vrisin taukopaikka, jonka ohitimme nopeasti, sillä Samaria oli suurin piirtein puolivälissä vaellusta ja muutenkin isoin ja suosituin taukopaikka (jos Samarian rotkon kävelisi päin vastoin eli alhaalta ylöspäin, niin juuri Samarian kylä olisi se paikka jossa kannattaisi pitää muutaman tunnin tauko ja odottaa, että suurin osa vaeltajista tulisi vastaan puolen päivän kieppeillä, ohittaminen kapeilla poluilla ei ollut välttämättä miellyttävää). Olimme pitäneet mielestämme hyvää vauhtia yllä, mutta kello väitti toista. Muutenkaan ei kannattaisi liian pitkää taukoa pitää, ettei koipiset jäykisty liikaa. Kävimme vessassa, sinne sai kyllä tovin jonotella. Se oli jopa vieläkin hirveämpi kuin Agios Nikolaoksessa, paskainen ja haju oli kauhein mitä olen ikinä haistanut. Oksennus oli lähellä, ja piti karkottaa asia äkkiä mielestä koska päätimme vetästä eväät naamariin (toki olimme syöneet taukopaikoilla jo aiemmin joitakin kourallisia sipsejä ja makeisia). Aurinkorasvasimme naamamme, sillä aurinko tuntui porottavan tosissaan. Näimme kri kri-vuohen jonka saimme houkuteltua luoksemme. Olimme hankkineet vuohia varten omenaa, sillä viimeksikin ne tuntuivat hullaantuvan omenasta ihan täysin. Yleensä turistit syöttävät niille eväsleipiään ja banaaninkuoria yms, joten varmasti tuore omena on niille enempi mieleen. Ensimmäinen vuohi epäröi selvästi mutta uskaltautui lopulta omenaa maistamaan. Hieman syrjemmässä oli vuohia enemmänkin mutta pikkulapset ajoivat juuri tarpeeksi rohkaistuneet elikot pakoon kun näkivät meidät niitä ruokkimassa. Sen jälkeen paikalle pyyhälsi hevonen hurjaa laukkaa, hirnahteli hetken huolestuneena ja säntäili sitten ympäri tiluksia ihmisten seassa kuin mielenköyhä. Ihme, ettei kukaan lopulta tullut sen jyräämäksi.

Samarian kylä näkyvissä.
Kyltti toivotti tervetulleeksi puolimatkan krouviin.
Kri kri-vuohi.
Omena toimii houkuttimena myös Kri-krille.

Täytimme lähteessä vesipullomme ja aloimme jatkamaan matkaa. Heti Samarian kylän liepeillä näimme kun yhtä miestä talutettiin kahden muun henkilön toimesta. Oli loukannut koipensa pahannäköisesti. Ukon kohtalo jäi askarruttamaan pitkäksi aikaa. Hetken päästä polku siirtyi lähes kuivuneen joen pohjalle; maasto oli nyt vaikeakulkuista ja raskasta kun piti hyppiä kiveltä toiselle. Keskipäivän aurinko kutisti varjot minimiin tähän aikaan vuodesta, eikä varjopaikkoja ollut. Näki kyllä muistakin kävelijöistä, että raskasta oli. Tämä osuus kesti lähemmäs puolitoista tuntia, ennen kuin saavuimme Christosin taukopaikalle. Hetken huilasimme puiden varjoissa istuskellen, mutta parempi oli jatkaa matkaa ennen kuin väsy iskisi liiaksi. Tästä oli enää puoli kilometriä Samarian rotkon "päänähtävyteen" eli Rautaportille (Iron gates). Tässä kohdassa rotkon leveys oli vain kolmisen metriä, joten vaikuttava näkyhän se oli. Rotko oli syntynyt virtaavan veden aiheuttaman kulumisen vuoksi, ja täällä sen pystyi näkemään hyvin vuorenseinämistä. Talviaikaan vuorille satoi paljon lunta ja sulamisvedet virtasivat täältä mereen. Nyt kevät oli jo niin pitkällä, että joen pystyi helposti ylittämään kiviä pitkin. Toki vettä oli vielä enemmän kuin keskikesällä, jolloin olimme aiemmin täällä vierailleet. Mittasimme joen veden lämpötilaksi alle 15 astetta; joku äijä alkoi meille jostain syystä huutamaan kun näki meidän kyykistelevän veden ääressä ja mittaavan lämpötilaa ja käski meidät sieltä pois, joten ei saatu aivan tarkkaa mittaustulosta. Ei ymmärretty mikä helkkarin puistopoliisi se ukko edes oli, ja miksi veden lämpötilan mittaus oli kielletty.

Matka jatkui Samarian kylän jälkeen.
Maasto muuttui raskaaksi.
11 kilsaa jo takana.
Veden uurtamia seinämiä.
Puun kasvualusta oli vähän kivinen.
Rautaportti.

Kävelimme vielä noin kilometrin verran kunnes saavuimme kansallispuiston ulostuloluukulle. Annoimme pääsylipun kakkososan grupieerille. Täältä oli vielä muutamia kilometrejä mukulakivitietä Agia Roumelin kylälle, jossa meillä olisi oppaan ja muun ryhmän kanssa treffit. Sinne olisi päänyt minibussilla parin euron hintaan, mutta mielestämme kävely loppuun asti kuului vähän niin kuin itse vaellukseen. Varjoa ei ollut juuri täälläkään ja voimat alkoivat olla tosissaan kaputt, mutta vuohilaumojen saattelemana pääsimme lopulta maaliin saakka.

Puiston exit.
Mukulakivitietä riitti vielä rotkon jälkeen pari kilometriä.

Pp mieli päästä uimaan Libyanmeren aaltoihin. Täällä oli hyvähkö - joskin minun mielestäni maailman kuumin - hiekkaranta, joskin uikkarinvaihtokoppeja voisi olla enemmänkin. Suihkujakin löytyi. Olisi minullakin ollut uikkarit mukana, mutten jaksanut jäädä jonottamaan vaihtokopille vuoroani vaan suuntasin itse baariin jääteelle ja vartioimaan samalla Pp:n kamoja. Uimiseen ei mennyt kauheasti aikaa joten menimme Faragi-tavernaan ja tilasimme makoisat moussakat ja jälkkäriksi frapet (jääkahvit). Maksoivat 28,50€. Täällä tapasimme myös Isabella-oppaamme jolta saimme laivaliput.

"Maailman kuumin uimaranta."
Faragi-taverna.
Moussaka.
Frappe.

Laivan piti lähteä puoli kuudelta, mutta tuli satamaankin jostain syystä myöhässä. Siinä oli melko kuuma sitä paattia odotella. Onneksi se ei myöhästynyt enempää kuin reilun vartin. Saimme hyvät paikat ulkoa kannelta. Sesonki ei ollut vielä huipussaan, joten istumapaikkoja oli vielä riittävästi. Ensin laiva puksutti kolme varttia Loutroon ja siitä jatkoimme vielä vartin verran Chora Sfakioniin jossa bussimme odotti. Arvasimme etukäteen, etteivät toiset ryhmäläiset suostu istumaan samoilla paikoilla kuin tullessa - vaikka se on mielestäni kirjoittamaton sääntö tällaisilla reissuilla - joten ennakoimme hieman ja ryhmittäydyimme hyvissä ajoin laivan rampille ennen sen saapumista satamaan. Puolijuoksimme sitten ryysiksessä parkkipaikalle, löysimme bussimme nopeasti ja saimme onneksi samat paikkamme. Ja tosiaan, ihmiset istuivat sitten kukin minnekin ennätti.

Lautta saapui myöhässä.

Bussimatka takaisin päin oli hieman lyhyempi kuin tullessa. Ensimmäisille pysähdyspaikoille kesti noin tunnin, sen jälkeen vielä puoli tuntia Rethymnoniin. Jostain syystä meitä ei viety rantakadun pysäkille, vaan yllättäen dropattiin 600 metrin päähän hotelliltamme sivukujalle. Aika omituinen ratkaisu, jätimme kuskin tipeittä. Eihän tuo nyt tietysti iso matka ollut kävellä, mutta kun päivän aikana oli jo tullut käveltyä pitkälti yli 20 kilometriä niin olisihan se nyt ollut kiva päästä suoraan hotellille. Kellokin oli jo 21, ja ravintolat kosiskelivat asiakkaitaan. Taisimme näyttää kuitenkin niin pölyttyneiltä ja hikisiltä, että ukottajat jättivät meidät rauhaan. Koska olimme syöneet sen verran myöhäisen lounaan niin eipä hirveästi nälättänytkään. Kävimme vain kaupassa hakemassa sipsejä ja skumppaa ja menimme nauttimaan ne hotellin parvekkeelle. Tuuli oli tyyntynyt ja oli lämmintä, joten mikäs siinä oli istuskellessa.

Ilta parvekkeella oli tyyni ja lämmin.
Vaelluksen jälkeen oli ansaittu kunnon skumppa-sipsit.