sunnuntai 11. marraskuuta 2018

614# Ukraina, 2

13.10.2018, Saturday, +17, Clear, Kiev, Ukraine

Nukuin hieman paremmin kuin edellisenä yönä, vaikka AT kuorasikin taas aamuyöstä kovasti. Kahdeksalta oli herätys. Menimme sitten aamiaiselle hotellin ravintolaan; se ei kuulunut huoneen hintaan, vaan piti maksaa erikseen, maksoi huimat ₴290 / naama (verrattuna illalliseen joka maksoi satasen). Se oli buffa, ei mikään kauhean kaksinen. Ei tosin ollut nälkäkään, mutta hinta-laatusuhde oli vähän semmoinen ettei tästä voinut antaa enempää kuin 2/5.

Uusi pakokaasun kyllästyttämä päivä alkamassa taas.
Aamiaisen hinta-laatusuhde ei ollut edukseen.

Kymmeneltä lähdimme tutustumaan Kiovaan. Kävelimme ensiksi Universytet:n metroasemalle. Lippuluukusta ostimme ₴8 hintaisen poletin; hinta oli kaksinkertaistunut keväällä, mutta ei maksanut silti Suomen rahassa kuin noin 25 snt. Jos ei poistunut metroasemalta, sillä sai matkustaa metroissa vaikka koko päivän ja vaihtaa linjaakin. Poletti syötettiin porttiin joka avautui. Polettia ei otettu pois vaan se jäi laitteen sisään. Varsin selkeäkäytöntöinen laitos.

Kiovan metro kulki syvimmällä kuin mikään muu metro maailmassa - Arsenalnan asema oli kaikkien syvimmällä, pitkälti yli sadan metrin syvyydessä. Tämä kannatti ottaa jo huomioonkin, sillä asemalle laskeutuminen liukuportaille kesti likemmäs viisi minuuttia. Me matkustimme kuitenkin Dnipron metroasemalle, joka hämmästykseksemme olikin ulkoasema, aivan Dnepr-joen rannalla.

Metron liukuportaat kestivät ikuisuuden.
Metroa koristi Ukrainan värit.
Dnepr-joki.

Kävelimme sitten moottoritien laitaa pitkin etelää kohti, tarkoituksena löytää Äiti synnyinmaan valtava patsas. Sinne oli järjetön matka käveltävänä, tiesimme sen olevan metsäisen kukkulan päällä. Koitimme muutamaan kertaan oikoa puiston halki, mutta aina jossain vaiheessa tiellemme eksyi grupieeri joka oli käsi ojossa tai sitten käski palata takaisin motarin varrelle. Ohitimme myös Pecherskin luolaluostarin, joka ehkä olisi kannattanut tsekata mutta jätimme sen jostain syystä väliin. Oletimme ehkä pystyvämme palaamaan sinne vielä myöhemmin. Viimein tulimme rappusten tuo ja kapusimme muutamien taukojen saattelemana Äiti-patsaan juurelle. Se olikin melkoinen näky, korkeutta oli 102 metriä. Ihme kyllä, tämä oli valmistettu betonin sijasta teräksestä. Kädessään patsas piti 16-metristä miekkaa, ja toisessa kädessään Neuvostoliiton vaakunalla varustettua kilpeä. Pakolliset kuvat räpsittyämme menimme sisään ja yritimme ostaa lippuja ylös patsaan kilpeen, mutta virkailija pyöritti päätään ja totesi "no" (hinnaston mukaan sinne olisi pitänyt päästä ₴300). Jalkojen juurelle olisi päässyt menemään, mutta syy jäi epäselväksi miksei tänään päässyt aivan ylös asti. Käännyimme sitten takaisin, ei olisi mieltä mennä vain patsaan juurelle. Ilmeisesti täällä olisi ollut jonkinlainen näyttelykin, mutta mieli oli sen verran hapan, että poistuimme koko pytingistä.

Viimein Äiti synnyinmaa -patsas tuli näkyviin.
Saastepilven näki selvästi leijuvan kaupungin yllä.
Patsaan huipulle ei tällä kertaa päästy.
Betonista muistomerkkiä oli taas tarjolla.
"Ei täs mitää turvavaljai tartte..."

Mäennyppylän takana oli armeija-ajoneuvoja yms sotilaskamaa, joten päätimme käydä tsekkaamassa edes sen. Lippukiska oli kiinni, mutta ukrainaa puhuva mies pönötti portinvartijana käsi ojossa. Sisälle maksaisi kuulemma ₴5 (15 senttiä) mutta kuvauslupa olisi ₴25. Kaivoimme taskuistamme epämääräisen kasan pikkuseteleitä ja ukko otti ne taskuunsa laskematta ja päästi meidät alueelle. Harmi juttu, koska sinne menivät viimeiset metrorahamme. Kuvasimme autot ja muut sotahärvelit ja päätimme sitten lähteä jatkamaan eteäpäin.

Tankkeja.
Aikamoinen pyssy.

Katsoimme kartasta, että lähimmälle metroasemalle olisi 1,6 kilometrin matka. Ei auttaisi sitten taas muu kuin lähteä lampsimaan. Totta kai se oli vielä moottoritien vierustaa, autoista lähtevä meteli oli järjetön ja pakokaasu sai silmät ja kurkut kirvelemään. Viimein pääsimme metroasemalle; AT kävi kioskilla rikkomassa rahat pieniksi ja saimme sopivat setelit metropolettia varten. Otimme suunnaksi Andriivskyi descentin, jossa olisi lupaavantuntuinen torikatu. Poshtova ploschan metroasema oli tuota paikkaa lähimpänä, kerran piti vaihtaa metroa mutta se sujui helposti. Ja samalla poletilla pääsi. Ankeahan se metro oli ja tietysti täynnä ihmisiä (normaali taskuvarasvalmius kannatti pitää päällä) mutta ihan toimiva peli.

Arkkitehtuurin taidonnäyte.

Meitä hiukoi jo, ja kun näimme Petra Sahaidachnoho-kadulla Happy Grill Bar'n, ei lounaspaikan valintakaan tuottanut epäselvyyksiä. Muistutti vähän Hootersia, tarjoilijattaret olivat sieviä ja niukoissa asuissaan. Telkkarit suolsivat ulos futisantiaan. Tarjoilu oli keskittynyt lähinnä oluisiin ja hampurilaisiin. Ihmettelin vain miksi tällaisessa paikassa oli niin vähän väkeä. Ruokakin oli oikein hyvä, tästä voi antaa kyllä 4/5 kirkkaasti. Muistimme tarjoilijoita isoilla tipeillä.

Katukyltti.

Samalta kadulta metroaseman kupeesta lähti ylös rinteeseen funicular. Matka nyt oli naurettavan lyhyt, jonka olisi jalkaisinkin noussut luikauksella, mutta pitihän tällaistakin ihmettä testata. Aivan kuin metrossakin, täälläkin ostettiin luukusta ₴8 hintainen poletti. Ilmeisen suosittu tämä vekotin oli, sillä jouduimme hetken aikaa jonottamaan ja paikat saimme tungoksen keskeltä keskivaunusta, joten maisemat jäivät näkemättä.

Funicularin lähtöhalli.

Saavuimme Pyhän Mikaelin luostarin kappelin kohdille. Heti funicularin ulkopuolella oli ensimmäinen torikoju vastassa; epäluottamusta herättävällä äijällä oli melkoinen kasa hienoja - joskin materiaaliltaan halvanoloisia magneetteja - myynnissä iso liuta. Ukko purjehti heti iholle "hello, buy some magnets, only 30 hrivna, but for you it's 40" ja nauroi räksytti päälle. Ostimme sitten ensimmäiset magneetit alta pois ja jatkoimme kävelytietä eteenpäin. Saavuimme  Mykhailivskan aukiolle, jonne oli ajettu taas sotilasajoneuvot ja tankit parkkiin. Ilmeisesti näillä näytöksillä vakuutettiin kansakunnalle armeijan olevan voimissaan ja vaikka Krim menetettiin niin homma oli muuten hallinnassa. Tai sitten siviilejä yritettiin saada kiinnostumaan armeijahommista. Meitä ne eivät kiinnostaneet juurikaan vaan jatkoimme eteenpäin saapuen Volodymyrska-kadulle, jossa myyntikojuja alkoi tulemaan näkyviin entistä enemmän. Jonkun verran myytiin taidetta, mutta me olimme täällä etsimässä kommunistiaiheista tavaraa ja t-paitoja ja iloiksemme niitäkin alkoi tulla vastaan. Väkeä oli liikkeellä mukavasti, ei mitään kauhean ahdasta tungosta. Myyjät osasivat englantia ja tulivat kyllä (valitettavasti) nopeasti myymään tuotteitaan. AT osti viimeisen sopivan kokoisen Yuri Gagarin T-paidan, se minua harmitti kyllä tosi runsaasti ja pitkään. Itse tyydyin typerään Chernobyl-paitaan. Julisteita ostimme kummatkin sekä Putin-vessapaperia ja vielä lisää magneetteja. Kävimme välissä terassilla nauttimassa oluet; ne tarkeni juuri ja juuri siinä juoda. Vessa oli mallia puucee.

Ministeriön fasadi oli pramea.
Torikadulta löytyi kirkkojakin.
Wihtori oli karannut katolle.

Lähdimme kävelemään takaisin päin. Hetken aikaa ihmettelimme maisemia funicularia vierustavassa puistossa. Matka Maidanille ei ollut pitkä, joten käppäilimme saman tein sinne. Täällä piti olla postitoimisto jossain ja melko pitkään piti sahata Khreschatyk-katua edes takaisin ennen kuin semmoisen löysimme ravintolaterassien välistä. Toimisto muistutti oluthanoineen enempi baaria kuin postia ja mietin jo hetken onko tässä nyt jonkinlainen väärinkäsitys. Ensimmäinen virkailija ei tietysti englantia osannut mutta haki paikalle jonkun joka osasi. Hän sanoi, että täältä saa postimerkkejä vain kotimaahan, ja että ulkolaiset merkit pitää ostaa toisesta paikasta. Neuvoi kuitenkin tien ja sinne olikin helppo löytää. Lisää yllätyksiä seurasi, kun paikka oli jopa auki ja virkailija osasi englantia. Ostin merkit kortteihin ja ne löysivät tiensä Suomeen reilussa viikossa. Postin edessä olivat postilaatikot, onneksi siinäkin oli nainen sujuvasti ukrainaksi neuvomassa mihin lootaan ne piti laittaa.

Silta yli synkän virran.
Pröystäilevä mopo.

Palkitsimme itsemme terassiolueilla Pashtet-nimisessä baarissa - palvelu oli kehnoa - ennen kuin palasimme marketin kautta hotellille. Jonkun aikaa meni siinä levätessä, tänään oli tullut käveltyä jo yli 20 000 askelta. Emme oikein tienneet minne olisimme menneet illallistamaankaan, mutta muistimme nähneemme hotellin lähettyvillä Tarasa Shevchenko bulevardilla pienen kebab-paikan, joten se sai luvan toimia nälänpoistajana. Odotimme tietysti molemmat tyypillistä karvakäsi-äijää mutta tiskillä olikin vastassa nuori ukrainalaislikka. Englantia ei ymmärtänyt tietysti sanaakaan eikä tilaus onnistunut osoittamalla listalla mitä halusi. Keittiön puolelta avuksi tuli hieman naista vanhempi mies joka vähän syyttävästikin ilmoitti naisen olevan vasta harjoittelija. Saimme kebab-boksimme tilattua minimaalisella rahalla ja juomiksi vielä bisset. Maku yllätti hyvyydellään joten ei mitään pahaa sanottavaa tästäkään kippolasta. Hinta-laatusuhde oli täällä kyllä asiakkaan puolella.

(Bessarabian) Kauppahalli jäi tällä kertaa näkemättä.
Kotimarkettimme.
Kaupungin kadut olivat pitkiä ja suoria.

Illemmalla menimme vielä hotellin baariin istuskelemaan. Pöytäämme tuli sekapäinen ruotsalaismies shortseissaan; oli tulossa Egyptistä, mutta oli viettämässä täällä välilaskua. Ei uskonut meitä suomalaisiksi ensinkään. Oli kova poika mekastamaan ja väitti, että kaikki tunsivat hänet tässä hotellissa, hän oli täällä aina kun kävi Egyptissä. Kyllä ne ruotsalaisetkin näköjään hallitsee juopottelun siinä missä muutkin. Liikaa tuli ehkä meidänkin juotua ja mentyä aivan liian myöhään nukkumaan.

maanantai 5. marraskuuta 2018

613# Tsernobyl, 2

Jatketaanpa sitten Tsernobylin kokemuksia lisää, ja matkaa kohti hotspotia.

Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan kohti ydinvoimalaa. Matkalla teimme pienen stopin Tsernobylin vanhalla paloasemalla, jonka eteen oli tehty raskas, betoninen teos palomiesten kunniaksi. Se oli kieltämättä ihan hieno. Pienen matkan päässä oli näytillä erilaisia härveleitä joita käytettiin ydinvoimalan ja suojarakennelman rakennus- ja kunnostustöissä heti onnettomuuden jälkeen. Ne näyttivät aivan kuin lasten jättimäisiltä rantaleluilta, mutta niitä pystyttiin ohjaamaan etänä ja olivat todennäköisesti aikansa huipputeknologiaa sisältäviä koneita. Säteily oli kuitenkin ollut niin hurjaa, että oli rikkonut nämä laitteet nopeasti ja robotit jouduttiin korvaamaan ihmisillä.

Palomiesten muistomerkki. Takana paloasema.
Onnettomuuden raivauksessa käytettyjä robotteja.

Ajoimme taas hetkisen eteenpäin ja saavuimme toiselle checkpointille. Vähän ihmettelin, miksi täälläkin sellainen on, eikö se ensimmäinen muka ollut tarpeeksi riittävä? Passit esitettiin taas sotilaalle, joka vertaili tietoja omiin papereihinsa. Läpi päästiin tälläkin kertaa ja melko nopeasti vieläpä. Seuraavaksi teimme stopin keskelle metsikköä. Aiemmin tässä oli ollut Kopachin kylä, mutta lähes kaikki kylän rakennukset oli jyrätty onnettomuuden jälkeen maan tasalle. Jostain syystä tähän oli pykätty jonkun herran patsas ja nimiluettelot Toisen maailmansodan muistoksi. Opas keskittyi enempi kertoilemaan säteilypitoisuuksia maaperästä; jos Kiovasta lähtiessä lukemat olivat 0,14 mikrosievertiä, nyt säteilyä oli jo yli 40 kertainen määrä. Se kieltämättä vähän alkoi jo hermostuttamaan. Varsinaisen pysähdyksen tarkoitus oli tällä kertaa kuitenkin metsän siimeksessä oleva vanha lastentarha, jota ei näkynyt puiden vuoksi ajotielle. Kävelimme pientä polkua pitkin rakennukselle, varoin visusti koskematta puiden oksiin huomaten sen kuitenkin nopeasti mahdottomaksi. Tönö oli pirun aavemaisen näköinen jo ulkoapäinkin. Ovet olivat selkosen selällään, osa ikkunoista oli vielä ehjiä. Sisällä haisi voimakkaasti homeelle; maalit olivat rapistuneet, katossa oli reikiä. Täällä oli hyvin sotkuista, seinät olivat alkaneet murentua. Kaikki kaapit oli pengottu läpi, ja kaikki vähänkin arvokas oli revitty irti ja varastettu (en edes halua tietää minne ne ovat päätyneet). Lattioilla ajelehti roskan keskellä lastenkirjoja ja leluja; yksi huone oli täynnä ruosteisia hetekoita, joista yhden päälle oli istutettu nukke. Se katseli huoneeseen tulijoita uteliaasti. Ehkä Helsingistä saapunut IT-asiantuntijasetä haluaisi hetken leikkiä sillä?

Päiväkodin julkisivu.
Päiväkodissa haisi home.
Päiväkodin sänkyjä.

Paikka oli hyvin ahdistava ja niin aavemainen, että tuntui siltä kuin hiirilauma olisi juossut pitkin selkäpiitä. Vaikka suoranaisesti täällä ei kukaan todennäköisesti koskaan kuollutkaan, täällä vallitsi minusta pahempi tunnelma kuin vaikkapa Auschwitzissä. Tunsin helpotusta päässessäni rakennuksesta ulos ja metsiköstä pois takaisin auton luo kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Odottelimme vielä hetken aikaa muita ja jatkoimme sitten matkaa kohti voimalaitosta, joka tulikin hetken kuluttua näkyviin. Pysähdyimme vielä hetkiseksi lauhdeveden rantamille, jossa asusteli juttujen mukaan nelimetrisiä kissakaloja; legendan mukaan nämä olivat kasvaneet mutaation vuoksi tällaisiin mittoihin, mutta tosiasiassa ne saivat elellä niin rauhassa täällä, ettei niitä uhannut mikään ja olivat siksi niin jättimäisiä. Meillä ei ollut kuitenkaan tilaisuutta näitä nähdä. Vastapäätä pysähdyspaikkaamme näkyi Tsernobylin ydinvoimalan reaktori nro 5, jonka rakennustyöt oli jätetty kesken v. 1988. Se oli niin ikään varsin masentava näky, sillä nosturit olivat jätetty ruostumaan paikoilleen (voimalaa oli alettu rakentamaan jo 80-luvun alussa, ja onnettomuuden aikoihin se oli n. 70% valmis).

Reaktori 4:n sarkofagi. Jokiuomaa pitkin saatiin jäähdytysvesi tekoaltaasta.
Kesken jäänyt reaktori 5.

Ajoimme autolla ydinvoimala-alueen ympäri, kunnes Pavlo kurvasi nelosreaktorin parkkipaikalle. Ydinvoimalatoiminta oli lopetettu täällä [vasta] 2000-luvun vaihteessa, mutta nelosreaktorin ylläpito vaati koko joukon työntekijöitä. Näitä haalaripukuisia ja kypäräpäisiä duunareita käppäilikin ydinvoimalaan, heidän ja heidän autojensa kuvaaminen oli jostain syystä kielletty. Melkoinen duunipaikka, sano! Reaktorin edustalle oli tehty betoninen muistomerkki joka oli varsin vaatimattoman kokoinen verrattuna yleisesti ottaen sosialistisiin monumentteihin. Säteiltymittari ilmoitti lukemiksi 4 mikrosieverttiä.

Reaktori 4:n muistomerkki.

Lähdimme ajelemaan muutaman kilometrin päähän Pripyatin kaupunkiin. Matkalla pysähdyimme kuvaamaan kaupungin legendaarisen mainoskyltin. Säteilytaso oli maaperän tasalla kohonnut 16 mikrosievertiin; tien vierestä alkoi ns. punainen metsä, joka ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen oli pahimmin saastuneita alueita. Alueen puut kuolivat pystyyn värjäten ne ruskan väreillä. Metsä kaadettiin ja puut haudattiin maahan. Nyt, yli 30 vuoden jälkeen onnettomuudesta punaista metsää ei erottanut silmääräisesti muusta maastosta, mutta tien penkalle oli pystytetty tiuhaan säteilystä varoittavia kylttejä, ja geigermittarit huusivat hoosiannaa.

Pripyatin kaupungin rajakyltti.
Punaisen metsän jäänteet.
Pavlo mittaili lukemia.

Aivan Pripyatin portilla oli vielä yksi checkpoint, joskin yksinäinen armeijan sotilas oli kiinnostunut vain kuskin papereista. Mielessä kävi kieltämättä, mitä hän oli mahtanut urallaan sössiä, että oli rangaistukseksi joutunut tällaiseen paikkaan vartijaksi. Puomi nostettiin käsipelillä ja saimme jatkaa matkaa. Ajotie muuttui juuri ja juuri sellaiseksi, että pikkubussimme pääsi siinä ajamaan; tätä tuskin oli asfaltoitu tai korjattu kertaakaan sitten onnettomuuden. Betoniset neukkukuutiot kohosivat kilpaa korkeiden puiden kanssa.

Aivan kuin suomalaisessa lähiössä.

Saavuimme jonkinlaiselle aukiolle. Pavlo pysäköi autonsa surutta keskelle toria. Meistä kiinnostunut kettu käppäili paikalle ihmettelemään, tilanne oli kuin suoraan jostain omituisesta sadusta. Annoimme sille koiran herkkupaloja jotka eivät sille kelvanneet; sitä vastoin naapuriporukan kinkkuviipaleet tekivät kauppansa (näimme ketun kuitenkin myöhemmin kanniskelemassa suussaan näitä meidän herkkupaloja, ilmeisesti päätti säästää ne jälkkäriksi). Elikko oli aivan kesy, söi kädestä. Olisi kiinnostanut tietää minkälaiset säteilyarvot olisivat olleet herra kettu repolaisessa.

Puuhkahäntää uteloitti turistit.

Kävelimme pienen ryteikön läpi isolle kaupalle. Ikkunat oli hajotettu, kaikki vähänkin arvokas aikaa sitten viety. Jäljellä vain roskaa, muutama kyltti ja ruostunut ostoskärry muistuttumasta ajasta jota oli vaikea kuvitella koskaan olleen olemassakaan. Viereisessä rakennuksessa oli ollut hieno ja iso ravintola; tästäkin oli vain ravintolakyltti katolla asiasta muistuttamassa. Jatkoimme kävellen huvipuistoon; sen oli ollut tarkoitus avautua muutama päivä onnettomuuden jälkeen, mutta sai kohtalokseen jäädä kummittelemaan tänne käyttämättömänä ikuisiksi ajoiksi. Masentavin näky oli törmäilyautorata, joka kasvoi puolittain jo koiranputkea sekä keltavaunuinen maailmanpyörä. Vaikea arvioida, kauanko kestäisi että pyörä sortuisi lopullisesti; nytkin osia oli jo lennellyt asfaltoidulle piha-alueelle. Netissä olimme nähneet turistien istuskelevankin näissä laitteissa; se oli mielipuolen hommaa, sillä geigermittari näytti laitteista jo 50 mikrosievertin lukemia. Tämä oli jo 350-kertainen määrä säteilyä verrattuna hetkeen kun Kiovasta aamulla lähdimme.

Supermarket perjantai-iltapäivän kiireessä.
Tässä oli ollut aiemmin aukio, takana ravintola.
Törmäilyautoja.
Maailmanpyörä.

Oikasimme metsäpolkua pitkin keskustorille. Puiden oksat nuolivat käsiä ja vaatteita, se aiheutti inhotuksen tunnetta. Haalistuneet, kommunismia hehkuttavat katumainokset olivat vielä pystyssä. Tulimme puolikaaren muotoiselle aukealle, joka tosin nyttemmin muistutti koivikkoa kuin entisaikojen hengailupaikkaa. Takana kohosi iso Polissya-hotellin raato, vastapäätä Pripyatin massiivinen kulttuurikeskus, täysin päreinä. Minua olisi vähän hotsittanut mennä sinne käymään, mutta Pavlolla oli mielenkiintoisempia paikkoja näytettävänään.

Katumainos oli jo melko haalistunut.
Polissya-hotelli.
Kulttuuritalo.

Ajoimme pienen matkan synkeää ja metsittynyttä tiestöä eteenpäin,  käännyimme sitten Sportyvna-kadulle. Harmaita kerrostalon raatoja oli edelleen tien vieressä. Pistimme auton parkkiin, ja oikaisimme taas polkua pitkin saapuen urheilutalolle. Nousimme pölisevää rappukäytävää pitkin toiseen kerrokseen. Ensiksi ihmettelimme koripallosalin hävitystä. Lakattu puinen parkettilattia oli hajonnut aikaa sitten, lattialankut repsottivat kuin purkillinen suuria hammastikkuja. Koripallotaulun rengaskin oli ottanut ja häipynyt. Jatkoimme edelleen ovista viereiseen saliin, joka oli uimahallin puoli. Tämä oli vieläkin masentavamman näköinen. Isot ikkunat olivat tiessään, ja metsä kasvoi niistä jo läpi. Sinnikkäimmät eristeet roikkuivat katosta viimeisillä voimillaan. Altaan pohjalla oli senttien kerros roskaa ja ruostunut uppopallomaali. Wikipediasta tuttu graffiti koristi altaan kaakeleita. Erikoista kyllä, uimahalli oli ollut käytössä vuoteen 1998 asti - siis vielä 12 vuotta onnettomuuden jälkeen. Uima-allas oli Pripyatin puhtaimpia ja vähiten saastuneimpia paikkoja ja sitä käyttivät ydinvoimalassa työskentelevät ja aluetta siivoavat henkilöt.

Kaasunaamari katukyltissä.
Korishalli.
Naisten pukkari.
Aikoja sitten pysähtynyt kello näytti ihmeen hyväkuntoiselta.
Uimahalli.
Vertailun vuoksi uimahalli vuodelta 1996, hyppytornilta kuvattuna. Kuva Wikipediasta.

Poistuimme urheilutalolta eri reittiä, saavuimme metsäiselle sisäpihalle. Oikealla puolen kohosi  koulun raato, jonne menimme seuraavaksi. Katutason käytävä oli ahdistavuudessaan omaa luokkaansa. Sinertävä maali oli väistynyt harmaan betonin tieltä. Kattolamput ja lämpöpatterit olivat varastettu, enkä tosiaan halunnut tietää minne ne olivat aikoinaan päätyneet. Todennäköisesti Neuvostoliiton hajottua suljetun alueen valvonta oli pettänyt jolloin tilaisuus päästä tänne varastelemaan oli avautunut eikä köyhällä ole varaa valita. Seinustan jokainen ikkuna oli jostain syystä avattu. Infotaulu mainosti edelleen kommunistista ilosanomaa. Käytävän päässä avautui toinen, laajempi tila jonka lattia oli täynnä kaasunaamareita. Nämä olivat aseteltu näin todennäköisesti jonkun valokuvaajan toimesta ja jääneet sille tielleen, mutta kuvaavaa oli, että näitä ylipäätänsä löytyi koulurakennuksesta jokaiselle oppilaalle. Aivan kuin tähän olisi osattu varautua. Saimme sen jälkeen tutkia rakennusta omin päin. Poikkesimme muutamaan luokkahuoneeseen, jossa oli vielä pulpetit ja tuolit paikoillaan. Lattia oli täynnä roskaa ja entisaikojen oppikirjoja. WC-tillat olivat kuin suoraan kauhuelokuvasta; meinasin saada itsekin paskahalvauksen kun eräs ryhmäläisistämme onnistui pudottamaan lattialle jonkinlaisen posliiniesineen. Se räjähti maahan osuessaan atomeiksi ja siitä kantautuva pamahtava ääni kaikui aitiossa rakennuksessa loppupäivän. Eräässä kohdassa käytävälle oli kasattu vanhaa lasivillaeristettä, jonka päällä kävellessä näki jo silmämääräisesti miten isot tomupilvet nousivat ilmoihin hengitettäväksi. Aloin jo miettimään, miten mahdamme päästä ikinä läpi säteilymittauskokeesta.

Koulussa vallitsi kauhistuksen kananhäkki.
Lattialla pölisevät lasivillat.
Kaasunaamareita isommallekin poppoolle.
Koulun wc-tilat.
Koulun ilmoitustaulu.
Luokkahuone.
Koulukirjoja löytyi vielä.
Viisarit olivat lähteneet läiskimään.
Lenin-setä vaikutti oppikirjoissa.

Tunsin suurta helpotusta kun lopulta suuntasimme ulos. Ylitimme Sportyvna-kadun ja kävelimme ryteikön läpi kerrostalon pihalle; Pavlo sanoi, ettei tulisi itse sisälle, mutta voisimme käydä tutkimassa asuintaloa mielemme mukaan, kunhan olisimme varovaisia. Aiemmin joltain ryhmäläiseltä oli murtunut tönössä jalka. Täytyypä kyllä sanoa, että vähän erilainen suhtautuminen turistien turvallisuuteen kuin vaikkapa meillä Suomessa... Päätimme sitten kävellä rappukäytävää pitkin ylös niin korkealle kuin pääsisi. Rapussa oli tietysti hieman hämärää, vaikka aurinkoinen keli olikin - täällä kun ei lampunvaloa ollut vaikka sähköntuotannon sydänmailla tavallaan oltiinkin. Hieman pisti puuskuttamaan noustessamme kymmenenteen kerrokseen. Sieltä pääsimme tikkaita pitkin nousemaan ahtaasta hissiluukusta ylös katolle. Täällä oli mahdotonta välttyä kosketuksilta tikkaisiin / seinämiin. Toivoin, ettei katto olisi vielä niin laho etteikö se kestäisi kävelemistä ja aikuisen ihmisen painoa. Ukrainalainen maisema levittäytyi kauniissa syysilmassa ympärillämme, talorötisköjä oli siellä täällä. Kolmen kilometrin päässä näkyi valtava ydinvoimalan sarkofagi. Pakolliset kuvat räpsittyämme laskeuduimme tikkaita pitkin takaisin rappukäytävään ja palasimme alas. Asuntoihin olisi päässyt myös käymään, mutta ne olisivat todennäköisesti olleet samaa tyhjyyttä ja roskaa kuin kaikki muukin täällä. Silti, tämä oli ollut joskus jonkun koti, jossa joku ydinvoimalassa työskentelevä oli elänyt omaa onnellista arkeaan kommunistisessa Neuvostoliitossa.

Pripyat katolta kuvattuna. Reaktori 4:n sarkofagi näkyy takana.
Pripyat.

Pripyat oli siltä osin nähty. Palasimme autolle ja ajoimme checkpointille. Pavlo kävi jotain juttua läpi vartijan kanssa, meille tarjoutui mahdollisuus bajamaja-vierailuun. Itsekin sinne koitin mennä, mutta näyn nähdessäni käännyin kannoillani oitis takaisin, ei vaan pystynyt. Vartijan luona asusteleva koira kävi kaikilta kinuamassa herkkuja ja meinasi seota kun kaivoimme taskuistamme herkkupalat. Se loikki korkeita hyppyjä aivan kuin jonkinlainen kenguru ja makupalat katosivat naamariin melkoisella vauhdilla. Lähdimme ajelemaan eteenpäin; meitäkin nälätti sen verran, että päätimme syödä sipsit pois kuleksimasta, ja toivoimme, että käsidesi poistaisi myös säteilyn hanskoistamme.

Päivä oli ollut pitkä, ja meitä rupesi kovasti unettamaan. Pavlo halusi näyttää vielä hylätyn, neuvostoliittoaikaisen salaisen jättiläismäisen tutkajärjestelmän, ns. Woodpeckerin, joka entisaikaan olisi havainnut mahdolliset mannertenväliset ohjusiskut. Tutka oli niin voimakas, että se aiheutti ympäri Eurooppaa radiohäiriöitä. Ajettuamme ikusuuden huonokuntoista metsätietä saavuimme hylätylle armeijan kasarmille, jonka yhteyteen massiivisen kokoinen antennihärveli oli rakennettu. Siihen oli jätetty ruostumaan tämäkin oman aikansa edistyksellinen sotalaite. Maaperä oli hienohiekkaista ja pölisevää ja täällä oli edelleen varoituskylttejä säteilystä, aluetta ei oltu siivottu ollenkaan. Autonromut ja muut jätteet makasivat täällä loputtomiin, hajoamistaan odottamassa.

Armeijan porttia eivät enää sotilaspoliisit valvoneet.
Woodpecker.
Säteilyä oli täälläkin.
Ei varmaan menisi enää katsastuksesta läpi.

Tämän jälkeen päivän ohjelmanumerot olivat nähty ja lähdimme ajamaan takaisin Kiovaan. Saavuimme toiselle checkpointille, jossa kaikkien piti mennä yksitellen laitteeseen joka mittaisi muka säteilytason. Laite näytti 60-lukulaiselta, muutama vilkkuva valo siinä oli ja pelkästään venäjänkielistä tekstiä. Portti kuitenkin avautui muutaman sekunnin kuluttua ja pääsimme siirtymään toiselle puolen; tarkoitti ilmeisesti sitä, että läpäisi testin. Vuosittain kuulemma 1-2% feilaa tämän testin, ja jos näin käy niin yritetään puhdistaa vaatteista mahdollisia jäämiä tai pahimmassa tapauksessa kledjut sitten takavarikoidaan. Sillä välin kun olimme tarkastettavana rakennuksessa, minibussimme skannattiin ulkoapäin jollain laitteella - se mittaisi säteilytason sisäpuoleltakin. Sen laitteen minäkin olisin halunnut nähdä, suhtauduin nimittäin hieman skeptisesti tällaiseen, mutta harmikseni minibussi oli jo tarkastettu kun pääsimme ulos. Jatkoimme sitten matkaa saapuen lopulta 30 kilometrin vyöhykkeelle, jossa oli sama tarkastus mutta laitteet olivat kuulemma tarkemmat. Minun kohdallani laite selvästi näytti punaista valoa, mutta koska en ymmärtänyt tekstistä mitään ja portti naksahti auki, jatkoin matkaa sen enempiä kysymättä. Kävimme vessassa ja ehdimme vielä ostaa muutamat postikortit asuntovaunutuliaisluukkukaupasta.

Pavlo opastaa säteilymittarin käyttöä.

Ilta alkoi pimetä ja uni alkoi painamaan taas silmiä. Paluumatkalle meille ei näytetty videoitakaan, joten sen pystyi käyttämään lepäämiseen. Ohittelimme pieniä ukrainalaisia kyliä; niissä jokaisessa leijui tyynessä säässä paksu savuverho, aivan kuin kaikki asukkaat olisivat virittäneet puulämmitteisen saunan perjantai-illan kunniaksi. Vähitellen tulimme vilkasliikenteisemmälle moottoritielle ja lopulta saavuimme Kiovaan. Tanskalaiset poistuivat kyydistä jo aiemmin, meidät muut palautettiin lähtöpaikkaan itsenäisyydenaukiolle, Maidanille. Annoimme Pavlolle ₴150 tipin ja kiitimme oikein hyvin vedetystä retkestä.

Paluu Maidanille.

Olimme etukäteen googlanneet illalliskippolan valmiiksi Maidanin läheltä. Koska olimme AT:n kanssa kumpikin Kiovan kana-ruuan ystäviä, niin pitihän sellainen ateria testata. Khreshchatyk-kadulla oli lupaavalta kuullosta ravintola Chicken Kyiv, ja löysimmekin sinne varsin nopeasti. Meidät toivotettiin hyvin sisään ja istutettiin naiskaksikon viereiseen pöytään. Erikoisuutena oli pop-up ruokalistat, mutta ne olivat onneksi myös englanniksi. Tilasimme nimikkoannokset, jotka maksoivat huimat 3 euroa / tsipale. Koska olimme kärvistelleet kuivin suin yli kahdeksaan saakka illalla, niin otimme oluet ja piiskat Finlandia-vodkaa, kun kerran sellaistakin oli tarjolla. Ne tuotiin jäädytetyissä laseissa ja maistuivat ihan kelvollisilta. Ruokakin tuli nopeasti; annos oli aika pieni ja täytyy sanoa, että Suomessa olen saanut poikkeuksetta parempaa. Mutta tulipahan testattua eikä hintakaan ollut paha.

Chicken Kievin mainosständi.
Menu oli hauska.
Illallinen.

Kävelimme muutaman kilometrin matkan hotellille. Väkeä oli paljolti alkavaa viikonloppua viettämässä. Kioskista kokeilin ostaa postimerkkejä aiemmin hankituille korteilleni mutta myyjämummeli ei tiennyt mitä olin vailla. Vastasi lopulta "njet bonimai, njet ruski". Semmoinen oli jo vähällä mennä tunteisiin; jonossa takanani ollut mies kysyi englanniksi mitä haluaisin, mutta totesi hänkin ettei täältä mitään postimerkkejä saa. Jatkoimme sitten vielä markettiin hakemaan vähän evästä ja kävimme hotellihuoneessa huolellisesti suihkussa ja vaihdoimme vaatteemme. Sen jälkeen vielä hotellin aulabaariin olusille. Raskas ja pitkä oli päivä, mutta tämä reissu jäi kyllä todellakin mieleen loppuelämäksi. Retkenjärjestäjä SoloEast Travel sai aikaiseksi todella onnistuneen ja mielenkiintoisen retken josta ei voi antaa vähempää kuin täydet 5/5.