perjantai 22. syyskuuta 2017

544# Dubrovnik, 6

26.7.2017, Wednesday, +26, Partly cloudy, Dubrovnik, Croatia

Heräsin aamuyön tunteinta, eikä enää nukuttanut. Kävin suihkussa virkistäytymässä, sitten aamiaiselle yhdeksän pintaan, ei oikein maistunut sekään. Kävin pienimässä seteleitä respassa, että saisin annettua siivoojalle sopivan tipin. Palasin huoneeseen, luin Kärpästen herra-kirjan loppuun, siivoilin hieman ja pakkasin kamat. Tänään oli kotiinlähtö edessä taas.

Check out aika oli jo kello 11, ärsyttää hotellit jotka noudattavat tuota. Mun mielestä pitäisi olla joku yhteissäädös, ettei check out voisi olla ennen kello kahtatoista. Meillä oli iltalento, ja lähtö hotellilta kentälle olisi vasta kello 16.20, joten yli viideksi tunniksi piti keksiä jotain tekemistä. Emme olleet kysyneet, olisiko huonetta voinut pitää itsellä pisempään. Maksoin minibaarilaskun ja mainitsin rikkoutuneesta juomalasista respaan - lähinnä sen vuoksi kun parveke vaikutti sellaiselta, ettei siivoajat sitä niin hyvin siivoa kuin olisi ehkä tarvis, enkä halunnut seuraavan vieraan saavan lasinsiruja jalkoihinsa. Ukko kuittasi asian, mutta enpä tiedä välittyikö tieto siivoojille saakka, mutta onpahan ainakin yritetty.

Matkalaukut jätimme hotellille säilytettäväksi, ja lähdimme sitten etsimään apteekkia. Kävelykadulta löytyi apteekin kyltti; toisella puolen sinne sanottiin olevan 20 metrin matka, kyltin toinen puoli sanoi etäisyydeksi 30 metriä. Käveltyämme varmaan lähemmäs 300 metriä löytyi "ljekarna" jonka oletimme tarkoittavan apteekkia, mutta se oli kiinni.

Otimme sitten bussin - tai itse asiassa vasta toisen bussin kun emme ensimmäiseen mahtuneet - jolla huristimme vanhaankaupunkiin. Bussiliput olimme hankkineet kioskista - menopaluu 70 kunaa kaikkinensa.

Helkkaristi oli vanhassakaupungissa väkeä taas. Kävelimme itsemme väsyksiin. Etsimme kotvan kahvilaa, ensimmäisessä ei palveltu ollenkaan. Toisessa kahvilassa palveltiin, mutta vessa oli kamala. Siinä saatiin tovi kulumaan. Emme oikein keksineet muuta ja päätimme palata sitten hotellille päin. Emme mahtuneet taaskaan ensimmäiseen bussiin, vaikka kuinka koitimme ängetä. Käsittämätön tyyli ihmisillä. Kuskitkaan eivät tunne armoa, vaan jos pariskunnan toinen puolisko jää pysäkille, se sitten myös jää. Puhumattakaan siitä, että bussi odottaisi jotain juoksevaa matkustajaa kyytiinsä.

Viimeistä kertaa kylillä.

Etsimme lounaspaikkaa; nyt piti löytää mättöpaikka, laadusta ei niin väliä, sillä emme saisi loppupäivän aikana mutsin kanssa enää ruokaa (faija oli varannut lentokoneessa lihapullat). Pizzapaikka löytyi lopulta, ja melkoinen ähky siinä tulikin hommattua. Menimme sitten hotellin baariin drinksuille ja istuskelimme tovin. Sitten haimme säilöstä matkalaukkumme, vaihdoimme shortsit pitkälahkeisiin housuihin. Vielä hetki odottelua, ennen kuin lentokenttäbussi tuli meitä noutamaan. Muiden matkustajien kerääminen eri hotelleista kesti taas ikuisuuden, ennen kuin pääsimme lentokentälle. Oppaita ei ollut, vaan pelkästään huonosti englantia puhuva bussikuski; oppaat kyllä huristivat taas omalla autolla lentokentälle. En vieläkään ymmärrä tämän funktiota.

Kentällä pääsimme vasta viimeisten joukossa tekemään check innin, sitä ei voinut tehdä itse netissä. Onneksi olimme varanneet paikat itsellemme jo etukäteen pientä maksua vastaan. Turvatarkastus eteni nopeasti, eikä kenttä ollut mitenkään kovinkaan hääppönen matkustajamäärään nähden. Vain yksi kauppa ja pari baaria, joihin oli mielettömät jonot.

Ruuhkainen lentokenttä.

Aika kentällä meni nopeasti ja lentokin lähti melkein ajallaan. Ympärillämme oli lapsiperheitä, onneksi eivät kiukutelleet. Sen sijaan taakseni tuli jälleen kerran plunssapotilas; sellainen on lentomatkalla nykyään ihan joka kerta. Paikkamme olivat koneen etuosassa, ja meillä oli jopa ensimmäisen luokan jalkatilat, vaikkei paikkamme business luokkaan kuulunutkaan.

Lento kesti alle kolme tuntia eikä vessassakaan tarvinnut käydä. Faijan tilaamat lihapullat tarjottiin vasta Suomenlahden yläpuolella, taisi mennä ukolla vähän tunteisiin. Turbulenssiä oli jonkun verran. Join pari gintonicia ja yhden valkkarin. Kone saapui uudelle puolelle. Se oli ainoa kone joten väkeä ei ollut ja kenttä oli hjiljainen, kaikki liikkeet ja baarit kiinni, kello oli jo puolen yön paikkeilla. Passintarkastus sujui taas automaatissa ja laukutkin olivat jo tulleet. Kentältä otimme taksin kotiin.

Kotorin lahti lentokoneesta nähtynä.
Aurinko laski ja kone nousi.
Suomikin rupesi häämöttämään.

* * * *

Kroatiasta annan arvosanan 3/5. Maisemat olivat hienot, ok hotelli, hyvät säät ja retket olivat hyvät. Huonoa olivat etuilevat ja ryysäävät ihmiset, hotellin umpisurkea netti, ampiaisten suuri määrä, sikamaiset hinnat, surkeat rannat ja surkeat kalaruuat. Ei tarvitse nyt ihan heti lähteä uudelleen.

maanantai 18. syyskuuta 2017

543# Bosnia-Hertsegovina

25.7.2017, Tuesday, +29, Partly cloudy, Mostar, Bosnia-Hertzegovina

Tänään mennään Bosnia-Hertsegovinaan.

Nukuin huonosti, puoli neljän jälkeen en saanut enää oikein nukuttua. Ulkoa kuului sateen ropinaa; vedin pimennysverhon pois ikkunan tieltä, koko taivaankansi ja maisema välkkyi aivan kuin joku olisi leikkinyt suurella valonkatkaisimella. Hetken päästä alkoi kuulumaan jyrinääkin. Ihan kunnon ukkonen, aivan niin kuin oli luvattukin.

Nukahdin vielä hetkiseksi, kello herätti kuudelta. Tänään syy aikaiseen heräämiseen oli retkipäivä Mostariin, Bosnia-Hertsegovinaan. Pikasuihku, sitten päivän retkikamat kasaan ja porukoiden huoneeseen aamiaiselle, joka käsitti jugurttia, leipää, päälle kinkkua ja juustoa. Sanoin faijalle, että säästäisi loput juustot ja kinkut kisseille, mutta heitti ne selkäni takana roskikseen. Ei kuulemma saisi antaa kisseille niin suolaista sapuskaa ja muutenkin on sama jos Hesassa ruokkisi Kauppatorin lokkeja.

Vähän ennen seitsemää lähdimme talsimaan bussipysäkille. Tällä kertaa samalta pysäkiltä ei tullut kuin yksi suomalaispariskunta meidän lisäksi. Aurinko koitti pilkistellä ujosti pilvien takaa ja kuivattaa kadulla vielä olevia vesilätäköitä. Ei ollut kuuma kuten edellisinä aamuina ja muutenkin raikas ilma.

Bussi tuli ajallaan, oli jo kerännyt muutamia matkustajia kyytiinsä aiemmilta pysäkeiltä. Joku taisi meidän pysäkiltä missata retkensä, sillä odotimme melko tovin eikä bussiin lopulta tullut enempää muita matkustajia. Dubrovnikin edustalle olevalle yli puoli kilometriä pitkälle Franjo Tuđmanin sillalle pysähdyimme vielä ottamaan shuttle-bussista muita matkustajia kyytiimme.

Dubrovnikin satamaa.
Franjo Tuđmanin silta.

Aika kova köhä tuntui jollakin ryhmästämme olevan. Joku joi aamiaiseksi kaljaa, vaikka kello oli hädin tuskin yli seitsemän. Etenimme rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Dubrovnik on eksklaavi, eli toisen valtion sisällä oleva muun valtion erillinen osa. Hetken ajettuamme saavuimme ensimmäiselle rajanylityspaikalle; se oli onneksi pelkkä muodollisuus, jonka ylittämiseen ei onneksi kulunut juuri aikaa, toisin kuin aiemmin Montenegroon mennessä. Ja näin tulimme ensimmäistä kertaa Bosnia-Hertsegovinan puolelle - ennen kuin ylittäisimme reilun 20 kilometrin päästä rajan uudelleen Kroatian puolelle.

Näitä uimaratoja näkyi näillä seuduilla paljon. Liekö osteriviljelmä?

Pysähdyimme Neum-nimiseen kaupunkiin kahville. Siellä oli vähän kommarimainen tyyli asioimisen suhteen, sillä ensin jonotettiin yhdelle tiskille maksamaan, ja sen jälkeen kuitin kanssa jonotettiin juomatiskille. Otimme faijan kanssa ice coffeet. Se oli aika karmivaa, muovimukiin tarjoiltu kitkerä kahvi jääpaloilla. Ehkä semmosta 2/5 kamaa. Ottivat onneksi euroja vastaan; Bosniassa oli käytössä siis virallisena valuuttana markka, joka oli suhteessa 1 euro = 2 MK. Kaippa siellä olisi voinut hätätapauksessa kunillakin maksaa, mutta eurojen kanssa kurssi oli helpompi mieltää.

Ankea jääkahvi.

Hengailimme vähän aikaan ulkona. Ilma oli pilvinen ja oli niin viileää, että mun piti pukea mukaan ottamani pitkähihainen. Lähdimme jatkamaan eteenpäin, ja tulimme jälleen Kroatian rajalle. Tämäkin rajanylitys sujui vauhdikkaasti. Ajoimme pidemmän siivun seuraten Neretva-jokea Metkovic-nimiseen kaupunkiin, jossa oli jälleen rajanylitys uudelleen Bosnia-Hertsegovinaan. Täällä kerättiin passit pois ja ne tarkastettiin, skannattiin ja jopa leimattiin, mutta jonoa ei ollut onneksi kovinkaan paljon, ja selvisimme alle puolessa tunnissa. Sitten vielä 50 kilometriä ajoa Bosnian mitäänsanomattomalla maaseudulla. Ajaminen oli hidasta, tie mutkitteli ja täällä päin ajeltiin maltilla eivätkä nopeusrajoitukset olleet liioiteltuja. Opas kertoili tarinoita sodasta, ja pääsin vähän kärryille mistä koko sodasta oli ollut kysymys ja kuka oli suurin syypää.

Bosnia-Hertsegovinaan päästiin.

Viimein saavuimme Mostariin. Meille jaettiin kaupungin kartta, mutta toki olin ladannut puhelimeen valmiiksi kartan jo kotona. Bussin jätimme korkean kirkontornin vieressä olevalle bussiparkkipaikalle, josta oli pieni kävelymatka vanhaankaupunkiin. Kaupunki vaikutti nopeasti katsottuna vähän ränsistyneemmältä kuin Kroatian vastaavat paikat. Asuintalojen seinustoja koristeli luodinreiät, ja siellä täällä näkyi pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioita. Ihmiset olivat myös köyhempiä; kerjäläisistä varoiteltiin - osa saattoi katsoa oikeudekseen kerjätä rahat suoraan turistien taskuista.

Asuntojen seiniä koristivat luodinreiät.
Eikä raunioita viitsitty tietenkään purkaa.

Meillä oli peräti kolme opasta mukana; oma oppaamme, yksi paikallisopas Kroatiasta ja nyt joukkoomme liittyi vielä Mostarin paikallisopas. Kävelimme heidän perässään vanhaankaupunkiin; kaupunki ei vaikuttanut todellakaan mitenkään suurelta, vaikka täällä yli 100 000 asukasta olikin. Tavallisesti täällä sisämaan vuorten välisellä tasangolla oli keskikesällä päivisin +40 asteen lämpötiloja, mutta edellisyön ukkosmyrsky oli ulottunut tänne saakka ja jäähdyttänyt ilman miellyttäväksi. Myräkkä oli tainnut olla melkoinen, sillä kaikkialla oli irronneita puiden oksia ja muuta tuulen heittelemää rojua.

Mostarin päänähtävyys oli ehdottomasti Stari Most -niminen kivinen kaarisilta, joka ylitti Neretvajoen yhdistäen kaupungin muslimien ja kroaattien alueet toisiinsa. Sillan rakennutti 1500-luvun puolessa välissä turkkilainen Mimar Hajrudin, ja se oli ensimmäinen kivisilta joka ylitti Neretvajoen. Rakennustyöt kestivät yhdeksän vuotta, ja arkkitehdin paine kasvoi siihen luokkaan, että Hajrudin uhattiin mestata jos silta ei kestäisikään. Sen ajan stressi ja tulospalkkio ajoivat lopulta horjuvan itseluottamuksen omaavan Hajrudin maanpakoon, mutta turhaan; 29-metrinen silta kesti aina vuoteen 1993 asti, kunnes marraskuussa kroaattiarmeija sillan symboliarvon vuoksi päätti tykittää sillan tuusan nuuskaksi. Mummoni oli aikoinaan kävellyt sitä alkuperäistä siltaa pitkin, mutta me pääsimme dallailemaan vasta v. 2004 avatulle uudelle Stari Mostille. Se oli rakennettu alkuperäisen sillan mukaisesti; ensiksi oli harkittu nostettavan joen pohjasta vanhan sillan osat, mutta operaatio oli osoittautunut liian vaikeaksi - joskin joitakin alkuperäisia osia oli myös käytetty. Rakennuskustannukset olivat olleet 15 miljoonaa euroa, mutta varsinaiset sillanavajaisbileet olivat kustantaneet 10 miljoonaa. Bileet olivat poikineet jonkinlaisen skandaalin, sillä kukaan ei ollut muistanut kutsua itse sillanrakentajia mukaan juhlimaan.

Helkkaristi oli sillalla kyllä turisteja, eritoten japanilaisia. Vain eteenpäin tunkemalla pääsi eteenpäin, ja silta oli epätasainen johtuen kaarimuodosta, joten piti katsella vielä jalkoihinkin, ettei kompastunut ja tullut tallotuksi hengiltä. Meininki muistutti aasialaista metrotunnelia. Opas koitti asioita kertoilla, mutta ympärillä oli niin paljon hälinää ja häiriötekijää, ettei oikein pystynyt tähän keskittymään.

Mostarin silta.

Silta yli synkän virran.
Sillalla oli ryysistä.

Turkkilaisella puolella menimme moskeijaan. Se vaikutti minusta enemmänkin turistinähtävyydeltä, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein tiedä miltä moskeijan "pitäisi" näyttää, vaikka on tullut muutamissa käytyäkin. Tänne pääsi verhoamattomat naisetkin, vai liekö bosnialaiset sitten niitä maltillisia? Jokin kerjäläisperhe pyöri lapsineen ympärillämme, joten piti keskittyä myös heihin, ettei repusta ja taskusta lähtisi tavarat kulkemaan. Näimme faijan kanssa vessan, ja ajattelimme molemmat, että kyllähän nyt moskeijan vessan täytyy siisti olla, semminkin kun siellä oli parikin groupieeriä rahaa ovella pyytämässä. Mitä vielä. Tuli mieleen vitsi lapsuudesta, jossa aprikoitiin tilannetta, mikäli kaverilla olisi lasipää: Näkisi miten kusi virtaa ja paska tekee patoja. Se konkretisoitui täällä, ja tarpeet piti hoitaa ns. pitkällä kaarella vessan ovenkynnykseltä saakka. Tähtäämistä helpotti pytyttömyys, täällä oli vain reikä lattiassa.

Minareetti.

Moskeijaa sisältä.

Mostarin sillan molemmat puolet täyttivät turistikaupat, joissa olimme nähneet postikortteja myytävän. Mostarin paikallisopas kertoi meille, että postimerkkejä löytyi sillan läheltä olevasta punaisesta Fortuna Tourist service-rakennuksen alakerrasta. Siellä olisi saanut myös rahaa vaihdetuksi, jos olisi nähnyt sellaisen tarpeelliseksi. Meillä oli nyt ilahduttavan monta tuntia aikaa tutustua omin päin kaupunkiin, joten kävelimme hieman, kävimme hakemassa postikortit ja -merkit ja menimme sitten oluelle muslimien puolelle baariin. Täältä löytyi toimiva wifi, joskin puhelin piti antaa baarimikolle joka näpytteli siihen verkon salasanan. Tilasimme Sarajevska-nimistä bosnialaista olutta. Kolme olutta ja vissy maksoivat vain 9 mk, eli 4,5€, aika halpa verrattuna Kroatian hintoihin, varsinkin kun baari oli kävelykadulla keskeisellä paikalla. Mä olin saanut vaihdettua Suomessa 20 mk:n setelin, joten maksoimme sillä.

Bosnian rahhoo.

Kävelimme vielä hetken turkkilaisella puolella, muttemme löytäneet mitään ihmeellistä, jos nyt ei keskustassa olevaa hautausmaata sellaiseksi lasketa. Klo 13 minareeteista alkoi tulemaan uskonvalistusta, se tuntui oudolta. Silta oli edelleen yhtä täynnä jengiä kuin aiemminkin. Kaiteella olevat nuoret miehet keräsivät rahaa pottiinsa; kun heillä oli 25€ kasassa, joku uskalikko hyppäsi 20 metriä korkealta sillalta alas jokeen. Joki ei ollut kuin 10-14 asteista, eikä syvyyttä ollut vuodenajasta riippuen kuin 4-8 metriä (kesäisin matalampi), joten hullun hommaahan tuollainen on. Varsinkin kun täällä järjestettiin joskus kilpailuja, kuka pystyi tekemään näyttävimmän makopritsin, eli hypyn veteen maha edellä.

Pieni muslimien hautausmaa.
Penkki oli nähnyt parempiakin aikoja.

Alkoi hiukomaan, joten etsimme ruokapaikkaa. Ensimmäinen vaikutti puolityhjältä, mutta tarjoilija käännytti meidät ovelta, mukamas varauksia tulossa. Ei me minusta niin huonosti oltu pukeuduttu, mutta ehkäpä naamamme eivät häntä miellyttäneet. Kroaattien puolella kippoloita oli jo mistä valita, saimme hyvät paikat ravintolan terassilta, josta näki vieressä lipuvan joen ja sillalta alas hyppäävät uskalikot. Jättiläismäinen vihreänvärinen heinäsirkka puri mutsia niskaan ja pelästytti pahanpäiväisesti, sehän oli kuin Raamatusta. Ruuaksi tilasimme kaikki ćevapit, kun opas oli sitä vahvasti suositellut. Juomaksi paikallista Mostarsko-merkkistä olutta. Ruuissa kesti melko kauan, annokset olivat valtavankokoiset ja pahanmakuiset. Iso ja kuiva pita-leivän kaltainen viritys, jonka sisään tungettu kuivia kärtsänneitä lihapötköjä ja pari lusikallista kaalisalaattia mukaan. Hintakaan ei tosin päätä huimannut, ruuat, oluet ja tipit yhteensä 25€.

Kuiva leipä ja mitä lie pökäleitä, 2/5.

Lounastettuamme kävelimme hetken vielä kroaattien puolella. Turistirihkamaliikkeitä oli tälläkin puolella pilvin pimein. Koitin etsiä jotain tuliaisia, mutten löytänyt juuri mitään lavantelituoksuista pussia lukuunottamatta. Hetken harkitsin sellaisen Bosnia-Hertzegovina-turistipaidan ostamista, mutta jätin hankkimatta kaupan hälinän takia. Se ehkä vähän harmitti, onhan B-H vähän sellainen omalaatuisempi turistikohde verrattuna vaikkapa Teneriffaan.

Kuolinilmoituksia lyhtypylväässä.

Hostellikin olisi löytynyt.

Jatkoimme bussille päin ja päätimme käydä tsekkaamassa parkkipaikan lähellä olevan kirkon ja 107 metriä korkean kirkontornin. Se oli katolinen kirkko, ja hyvin vaatimaton, ei tarjonnut meille mitään elämyksiä. Kirkontorni taisi olla rakennettu vasta sodan jälkeen, ja ylös pääsi käymään (pääsymaksu 3€ / 6mk / 24 kunaa). Hissi vei melkein ylös saakka, mutta käveltävääkin jäi vielä 150 rappusta, joka kävi hieman kunnon päälle sekin. Maisemat ylhäältä kohtalaiset, näki joka suuntaan, mutta esimerkiksi joki ja Stari Most-silta ei täältä erottunut.

Kirkontorni.
Varoituskyltti kirkonkelloista tornin sisällä.

Mostar kirkontornista nähtynä.

Meillä oli vielä hetki aikaa ennen bussin lähtöä, joten ukko kävi vielä viereisessä baarissa. Itse käytin tilaisuuden netissä surffaamiseen ja vessassa käymiseen. Klo 15 aloitimme paluumatkan, joka oli identtinen tulomatkan kanssa, joskin päinvastaisessa järjestyksessä. Rajanylitykset sujuivat varsin mallikkaasti. Neumissa pysähdyimme jälleen samaan kahvilaan / supermarketiin, kuin aamulla tullessakin. Mulla oli vielä se kympin seteli, joten päätin tuhlata sen kauppaan. Kaupassa oli niin naurettavat hinnat, etten meinannut saada tuota huimaa 5€:n arvoista summaa kulumaan, mutta ostin sitten kassillisen kaljaa. Sekin piti olla tuontiolutta, sillä paikalliset bisset olivat puoli-ilmaisia. Muistan jostain kuulleeni, että osasyy halpoihin hintoihin oli 7% alv; sekin oli ollut aiemmin nolla, ja paikalliset olivat kauhistuneet viime aikojen hintojen noususta. Paikallisten keskituloista en tiedä, mutta kyllähän maa vaikutti selvästi köyhemmältä kuin naapurimaa Kroatia; talot olivat rähjäisempiä, autot olivat rähjäisempiä, ihmiset olivat rähjäisempiä. Tiedä sitten mikä oli syynä, mutta tietysti jo maantieteellinen sijainti saattoi vaikuttaa melkoisesti asioihin. Bosnialla oli merenrantaa vain 20 kilometriä, kun Kroatialla iso siivu Adrianmeren rantakaistaleesta. Turismiakin on helpompi sellaisessa pyörittää, kuin autiossa metsä- ja vuoristomaisemassa. Ja miten erilaisilta nämä käymäni entisen Jugoslavian maat (Kroatia, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina ja aiemmin bongaamani Slovenia) lopulta vaikuttivatkaan.

Kaikenlaista oli tarjolla nakeista lanssiin, perkele.

Takaisin Dubrovnikissä olimme klo 18.30, lähes aikataulun mukaisesti siis. Pidimme tunnin tauon, en tosin ehtinyt tekemään muuta kuin juomaan pari kaljaa. Lähdimme kävelemään ja etsimään illallispaikkaa; arvuuttelimme tuleeko ukkonen vai ei. Päädyimme sitten samaan ravintolavalintaan kuin perjantainakin, eli Mariannoon. Oli pakko tsekata, oliko aikaisempi onnistuminen vahinko. Ei ollut, vaan ruoka oli jälleen 5/5, aivan poskettoman hyvää ja sopivasti pokkurointia henkilökunnan osalta. Tarjoilija muisti jopa ruoka- ja juomavalintamme viime kerrasta. Joten jos ei muuta syytä keksi Dubrovnikiin tulla, niin tässä yksi.

Illallisravintolaa etsimässä.
Ja Mariannoon päädyttiin, 5/5.

Ruuan jälkeen nettisurffaamaan cafe Antikaan toviksi, hotellille palasin joskus yhdeksän jälkeen. Suihku teki sen verran terää, että päätin vielä istuskella hetken parvekkeella. Naapuriparvekkeella oli kaksi englantilaista naista ja koitin salakuunnella heidän arkipäiväisiä keskustelujaan. Lähtiessäni nukkumaan onnistuin pudottamaan juomalasin parvekkeen lattialle, joka posahti miljooniksi pieniksi sirpaleiksi. Ette kuulkaa tiedäkään miten lasi voi hajota pieneksi silpuksi. Englantilaiset naapuritkin huolestuivat ja kysyivät paukauksesta "are you okay in there?" ja jouduin paljastamaan itseni, ja että olin kuunnellut heitä heidän tietämättään.

perjantai 15. syyskuuta 2017

542# Dubrovnik, 5

24.7.2017, Monday, +32, Partly cloudy, Dubrovnik, Croatia

Puoli yhdeksältä tuttuun tapaan aamiaiselle. On se kyllä kamalaa, hyhy. Kävimme sen jälkeen tsekkaamassa hotellin uima-allasalueen, jossa emme olleet vielä edes käyneet. Ei vaikuttanut houkuttelevalta, vaikka oli jopa sisäallas ulkoaltaan lisäksi. Ihmisiä ei vielä näin aamusta ollut aurinkopedeillä, mutta sakemannit olivat käyneet buukkamassa sokerit kakun päältä pyyhevarauksineen.

Kävimme hakemassa huoneesta rantakamat ja lähdimme Copacabanan uimarannalle - sama ranta jota olimme jo aiemmin koittaneet jalkaisin etsiä. Tällä kertaa päätimme pelata varman päälle ja otimme taksin. Sinne ei ollut pitkä matka, mutta kuitenkin iso mäki ylitettävänä. Toisaalta, taksin saaminenkaan ei ollut helppoa, vaikka iso rivi takseja oli tien kummallakin puolella, ja jonkinlainen merkki ilmoitti kyseessä olevan taksiaseman. Ei vaan ollut ainuttakaan kuskia näköpiirissä. Pitkän ajan kuluttua joku kuski tuli autolleen ja otti meidät kyytiin. Sovimme hinnaksi 60 kunaa; tämä kuski käytti tosin mittaria ja antoi alennustakin vitosen.

Ranta oli vaatimattomampi kuin Coral beach. Täälläkin oli ns. parempi puolisko, jossa pari aurinkopetiä ja varjo olisi maksanut 260 kunaa, mutta päätimme mennä huonommalle puolelle, siellä maksoi 70 kunaa / peti. Hävyttömät hinnat edelleen. Suihku toimi niin ikään kolikoilla, maksoi 2 kunaa / 30 sekuntia. Vessat lainehti vettä ja kusta.

Kyltit toivottivat tervetulleeksi Copacabanan rannalle.
Tuulen mietteitä.

Uiminen ilman uimakenkiä oli jälleen mahdotonta, mutta menin hienostoalueen puolelle ja laskeuduin laiturin päästä tikkaat mereen. Siinä ei loukannut jalkojaan kiviin joten uiminen oli helpompaa. Kerran kävimme hörppäämässä baarin puolella oluet. Henkilökuntaa ei tuntunut kiinnostavan rantapetien rahastus, joten pokkana ukotimme tämän kerran ja jätimme maksamatta. Ennen lähtöä kävin vielä kankaisessa uimakopissa vaihtamassa uikkarit kuiviin kalsareihin. Joku oli siinäkin tehnyt käytännön pilan ja leikannut reiän markiisiin juuri vyötärön kohdalle. Niin, miksipä sitä korjaamaan. Rannalle 2/5.

Copacabanan ranta.

Kävelimme ohi Coral beachin ja jatkoimme matkaa bussi nro 6:n päättärille. Vähän aikaa piti bussia taas odotella eikä se nyt paljoa halvemmaksi tullut kuin taksikaan - tosin emme olisi tienneet miten tänne olisi saanut taksin edes tilattua. Tällä kertaa bussikuski vaihtui päättärillä, ja bussiin olisi päässyt pummilla, mutta porukat eivät halunneet ukottaa enää enempää.

Bussi päättärillä.

Hotellin lähettyvillä menimme lounaalle Vox Populiin. Oli parempi mitä ulkoapäin saattoi olettaa. Otin pasta beefin, sopivan pieni annos lounaaksi ja ihan maistuva. Ravintolan pihalla oli iso kissalauma, joka äityi tappelemaan keskenään. Palasimme sitten hotellille ruokalevolle.

Iltapäivästä menimme kävelykadun päähän liikenneympyrän vieressä olevaan postitoimistoon, josta saimme ostettua muutaman postikortin ja tarvittavat postimerkit. Koska Kroatia oli yllättänyt kalleudellaan, niin fyrkat alkoi olla lopussa. Löysimme kuitenkin tien toiselta puolen rahanvaihtopisteen ja saimme hieman lisää kunia lompakon pohjalle. Mun olisi tehnyt mieli vaihtaa muutama kymppi Bosnian rahaa huomisen päivän retkeä ajatellen, mutta faija kielsi. Jatkoimme sitten DM-nimiseen kemikaliomyymälään, josta kysyimme sateenvarjoja - huomiseksi oli luvattu ukkosta ja vesisadetta, eikä meillä ollut varjoja mukana ollenkaan. Pääsisimme loistamaan älykkyydellämme huomisella retkellä kun olimme ymmärtäneet varautua sateisiin - tai sitten kävisi tuttuun tapaan niin ettei taivaalta tulisi pisaraakaan kun kerran olimme varjot hankkineet. Menimme cafe Antikaan cappucinolle. Kävimme sen jälkeen vielä Tommyssä ostamassa hieman juotavaa ja seuraavan päivän aamiaistarvikkeet, ennen kuin palasimme hotellille,

Seitsemän jälkeen lähdimme etsimään postilaatikkoa korteillemme ja sen jälkeen katsomaan illallistarjontaa. Menimme uudemman kerran Konavokaan, jossa olimme käyneet jo torstaina ja jonne faija oli hävittänyt silmälasinsa. Kysyimme niitä samalta ynseältä tarjoilijalta; hän toikin meille näytille asiakkaiden kadottamia prillejä, mutta yksikään näistä ei mätsännyt. Ruuaksi otin samat pihvit kuin viimeksikin. Ne olivat ehkä jääneet tällä kertaa pikkasen liian raaoiksi, toivottavasti ei tule vatsatautia.

Ruuan jälkeen vielä viereiseen kahvilaan ottamaan espressot ja brandyt. Maistuvia olivat molemmat eivätkä pahan hintaisiakaan. Porukat lähtivät hotellille, itse kävin vielä surffailemassa Cafe Antikan netissä ja kävelin hetken lämpimässä illassa, kunnes vessahätä ajoi minutkin takaisin hotellille. Ja aikasin piti päästä nukkumaankin, oli taas aikainen herätys seuraavana päivänä.

Maistuvat jälkkärit.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

541# Luettua ja katsottua, 10

1. Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet (kirja)

Suhtauduin kirjaan pienellä varauksella, japanilaisista elokuvista ja kirjoista kun ei aina etukäteen tiedä. Värikästä kieltä värittömästä japanilaisesta miehestä, joka lähti vuosien jälkeen selvittämään vanhan kaveripiirinsä kuulumisia, aina Suomeen saakka. Juoni oli aika tylsä, eikä heppu tuntunut pääsevän millään Suomeen saakka, yli 200 sivua kirja junnasi paikoillaan. Arvosanaksi lähtee 3/5.

























2. William Golding - Kärpästen herra (kirja)

Tämä teos voitiinpa melkein laskea jo jonkinlaiseksi klassikoksi. Kirjailijakin oli joskus pokannut Nobelit pois kuleksimasta, joten ennakko-odotukset tätä kohtaan olivat vähän suuremmat. Joukko englantilaisia poikia joutuu autiolle saarelle ja miten homma lähtee sitten hanskoista ja ihmisen raadollisuus tulee eteen. Vähän niin kuin mitä tapahtuisi jos anarkismi ottaisi vallan. Ei mikään hassumpi tekele, vaikka taisi olla vähän kopsittu Korallisaaresta? Annan 4/5.

























3. Olavi Ruitlane - Nainen (kirja)

Jotain mökkilukemista piti nopeasti saada joten tämä tarttui kirjastosta mukaan. Perusteet valinnalle olivat suht ohut kirja (133 sivua) ja toisekseen, enpähän ole koskaan aiemmin lukenut virolaisen kirjailijan tuotoksia. Positiivinen yllätys oli tämä, ihan hauska tarina runoilijamiehen naisseikkailuista. Omintakeisuuttakin löytyi, vaikken ihan ymmärtänytkään, miksi kirjan kaikki pronominit piti lihavoida. 4/5.

























4. John Boorman - Syvä joki (elokuva)

1970-luvun jännitysfilmi miesnelikosta, joka lähti Ameriikan takamaille kanoottiretkelle. Kesken matkaa reissu muuttui kuitenkin sangen ikäväksi kun joukkion yhytti hillbilly-kaksikko, ja homma meni kiusaamisen puolelle. Kyllä tämän nyt kerran katsoi, eikä homokohtauksesta huolimatta painajaisia tullut. 3/5.

























5. Ahmad Khalid Tawfiq - Utopia (kirja)

Jos olisin tiennyt tämän kirjaluokituksen scifiksi, niin olisin jättänyt väliin, mutta kuten Olavi Ruitlanekin tapauksessa, päädyin valintaan sillä perusteella etten ole koskaan lukenut egyptiläisen kirjailijan tuotoksia. Itse asiassa, en edes arabikirjailijan. Periaatteessa Utopia kertoo kahden eri yhteiskunnan välisestä erosta, ja on kaiketi luokiteltavissa jonkinlaiseksi seikkailukirjaksikin, mutta minusta tämä oli hyvin vastenmielinen tarina sankarista, joka raiskasi naiset ja tappoi auttajansa. Ehkä sellainen vetoaa johonkuhun mutta minun kohdallani taisi olla ns. kulttuurierot vähän liikaa. Sinällänsä ihan taidokasta tekstiä, joten kai tästä täytyy 3/5 antaa.

























6. Slavenka Drakulic - Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään (kirja)

Piti vähän perehtyä aiheeseen Jugoslavian sota, kun kerran tuli tuolla päin maailmaa käytyä. Kirjassa oli kuvattuna eri sotarikollisten tekemiä rikoksia ja tuomioita. Käsittämätöntä meininkiä, miten ensin oltiin sovussa, sitten tavallisilta vaikuttavat ihmiset syyllistyivät mielenvikaisiin raakuuksiin ja sodan loputtua heidät tungettiin samaan vankilaan - jossa olivat taas sulassa sovussa keskenään etnisestä taustasta huolimatta. Huojentavaa oli, että sotarikolliset sentään tuomittiin - toisin kuin esimerkiksi täällä meillä Suomessa, jossa isis-taistelijat otetaan vastaan tarjoamalla näille ohituskaistaa asuntojonoihin ja yhteiskunnan palveluihin.

























7. Oliver Stone - Savior (elokuva)

Tämä mutsin elokuvakokoelmista löytynyt leffa oli minulle aivan nevari, mutta koska tällä hetkellä Jugoslavian sotahommat kiinnostaa, niin pakkohan tämä oli lainata. Elokuva kertoi amerikkalaisesta palkkasotilaasta, joka oli katkeroittanut sydämensä siihen malliin, että päätti lähteä ammuskelemaan mihin tahansa sotatantereelle ja päätyi sitten serbijoukkoihin. Lopulta sai kostonhimonsa täytettyä ja muuttui hyvikseksi. Varsin epälooginen ja epäuskottava kertomus kaiken kaikkiaan. Oliver Stonelta löytyy kyllä parempiakin sotaleffoja. Omituiset kasvonpiireet omaava päänäyttelijä Dennis Quaid ei myöskään vakuuttanut. Arvosana 2/5.

























8. Sarianna Vaara - Huomenkellotyttä (kirja)

Kirjastossa etsin jotain pikaista luettavaa mökkiviikonloppua varten. Teoksen kummallinen nimi kiinnitti huomioni ja koska en löytänyt mitään parempaakaan, päädyin tähän valintaan. Oletin sen olevan jonkinlainen teinityttöjen kirja (eikä ole poissuljettua etteikö se sitä olisi myös ollut), mutta yllätyksekseni kirja oli todella hyvä. Kirja kertoi tyttären ja mielisairaan äidin suhteesta, oli kuin jonkinlainen kasvutarina molemmille. Hyvin kirjoitettu tarina kaiken kaikkiaan, luki nopeasti. Tästä ei voi antaa kuin 5/5. Miksen ole kuullut tällaisesta kirjailijasta koskaan aiemmin? Kirja oli kirjailijan esikoisteos, jonka hän oli tehnyt vasta 52-vuotiaana.

























9. David Attwood - Shot through the heart (elokuva) 

Lisää elokuvia Jugoslavian sotaan liittyen, tällä kertaa vähän parempi yritys kuin Oliver Stonelta. Mutta, se suurin epäkohta tietysti on, kun jugoslavit juttelevat keskenäänkin englantia. Vieläpä hieman murtaen, ehkä sen olisi tarkoitus tuoda autenttista tunnelmaa? Siinä kuitenkin epäonnistutaan. Muuten ihan kohtalainen leffa 90-luvun lopusta, kun sodan muistot ovat vielä tuoreessa muistissa. Ohjaaja ja näyttelijät (Linus Roache, Vincent Perez) ihan nevareita. Juoni kertoo kaveruksista, joista toinen on serbi ja toinen bosnialainen ja sodan tullen kaveruus saa väistyä kansallismielisyyden tieltä. Järjetöntä, surullista. 3½/5.

























10. Taneli Mustonen - Bodom (elokuva)

Tiesin tämän jo etukäteen surkeaksi, mutta koska Bodom kiinnostaa aiheena niin pakkohan tämä oli katsoa kun kerran telkasta tuli. Elokuvassa neljä nuorta lähti telttaretkelle, joka sitten kääntyi verilöylyksi. Voi hyvät hyssykät miten surkea leffa on osattu edes tehdä, Perjantai 13-elokuvatkin ovat tämän rinnalla oscar-kamaa. Onko sallittua antaa 0/5? Koska 1/5 on ehdottomasti liikaa.

























11.Fernando Meirelles - 360 (elokuva)

Telkkarista tuli tämäkin elokuva, jota jäin vahingossa katsomaan. Setti erilaisista ihmistä, joilla kaikilla tuntui menevän huonosti. Koko elokuvan ajan odotti, miten henkilöiden tarinat nivoutuvat lopulta yhteen, mutta ei näin kaikkien osalta kuitenkaan käynyt. Ei tämä kuitenkaan huono leffa ollut, jotenkin pidin tästä. Annetaan 4/5.











sunnuntai 10. syyskuuta 2017

540# Dubrovnik, 4

23.7.2017, Sunday, +32, Clear, Dubrovnik, Croatia

Herätys kello 8.30, sai nukkua aika pitkään. Yöllä oli parkkipaikalla hieman metelöity, mutta nukuin kaiken kaikkiaan hyvin. Aamiainen oli pakkopullaa, mutta sain jotain syödyksi. Kahvi jatkoi 1/5 -linjalla.

Puoli kymmeneltä otimme bussin nro 6 vanhaan kaupunkiin. Oli kuuma jo heti aamusta. Kävelimme hetken muurien sisäpuolella. Kävin eräässä paitakaupassa painattamassa itselleni Donald Trump-T-paidan. Maksoi 99 kunaa. Äijä painatti sen silmieni edessä, painatus ei kestänyt paria minuuttia kauempaa. Huomasin kuitenkin vasta hotellilla, ettei jälki ollut aivan priimaa, naamaan tuli punainen maalitahra. Se kyllä risoi.

Pilalle mennyt Trump-paitani.

Kävelimme satamaan ja ostimme laivaliput läheiselle Lokrum-saarelle. Sitä oli kehuttu hienoksi, joskin kirotuksi saareksi - mikäli sinne jäisi yöksi niin henki kuulemma lähtisi. Venematkan piti maksaa 40 kunaa / naama, mutta maksoikin 120 kunaa. En tiedä tosiaankaan miksi. Sikahinta jälleen, koska saarelle oli vain noin 15 minuutin matka. Kyllä kroaatit on hinnoitelleet itsensä täysin piloille, ei tuollainen riisto voi kannattaa pidemmän päälle. Eipä silti, kyllä väkeä paatissa riitti veneen täydeltä.

Lokrumin saari.

Piiputtelu kielletty.

Meri oli kyllä upean värinen, sellaista turkoosimaista. Saari vaikutti myös hienolta. Venesataman lähellä oli muutamia kippoloita, mutta skippasimme ne toistaiseksi ja päätimme vähän aikaa kävellä. Suuntasimme ensin luostarille jossa oli jonkinlainen outo äänimaailmanäyttely tärisevine lattioineen sekä jotain Games of Thrones-settiä. Jatkoimme "kuolleelle merelle", jossa ihmiset uiskentelivat suojaisessa poukamassa. Rantakalliolla olisi voinut ottaa ehkä aurinkoa, mutta uimiseen merenkäynti ja kalliot saattoivat olla vähän liian haastavat. Kaskaat sirittivät sydämensä kyllyydestä. Näimme myös muutaman kanin sekä lukuisia riikinkukkoja, yhden jopa lentämässä. En tiennyt sellaisen osaavan lentää. Kävimme myös botanical gardenissa, jossa oli hienoja, eksoottisia puita. Kierroksen päätteksi menimme baariin; ukko otti bissen, mutsi vissyn ja itse icetean. Vessaa oli vaikea löytää, kun se ei ollutkaan baarissa vaan sadan metrin päässä erillisenä rakennuksena.

Luostari.
Luostarin omituinen sisätilan käytävä.
Dead sea'n uimapaikka.
Kivikasoja kuumassa, varma turistikohde.
Kaniini. Ei antanut paijata itseään.
Mukavia kävelyreittejä tarjosi saari.
Botanical garden.

Vene oli juuri lähdössä sopivasti kun poistuimme baarista, joten sitä ei tarvinnut sen enempää odotella. Muuten niitä taisi mennä puolen tunnin välein, mutta tämä vene oli täysin erilainen kuin se millä tulimme. Mutta eipä lippujakaan enää kyselty.

Adrianmeren väriä.

Maihin päästyämme nousimme raput ylös sivukadulle ja menimme Moby Dick -nimiseen ravintolaan. Kalapainotteinen, mutta otin silti spaghetti bolognesen. Mutsi peesasi, faija otti mustekalaa. Mä pysyttelin edelleen vissyssä. Ihan ok lounas.

Vanhankaupungin kapeita kujia.

Syötyämme kävelimme muurien ulkopuolelle, nousimme hieman mäkeä ylös ja löysimme puolittaisella tuurillakin Zicaran, eli köysiratavaunun lähtöpaikan. Sillä pääsi läheiselle Mt. Srd-vuorelle, joka sodan aikana oli ollut keskeisessä roolissa pommitusten osalta. Olin aluksi ajatellut käveleväni koko matkan vuoren huipulle 400 metrin korkeuteen, mutta onneksi järki voitti ja otin köysiratahissin ylös. Porukat ottivat menopaluun, josta sai pulittaa 140 kunaa, itse selvisin 85:lla. Päästiin heti vaunuun, ei ollut jonoa. Matka ylös oli tasainen, kesti ehkä viitisen minuuttia. Maisemat olivat tietysti hienot, näki upeasti Dubrovnikin ja meren. Toisella puolen näki vuoristoon, aina Bosnia-Hertzegovinaan saakka. Näköalapaikalla oli vessat ja ravintola ja ulkorakennuksessa valokuvanäyttely Jugoslavian sodasta ja Dubrovnikin pommituksista. Sisään olisi maksanut 30 kunaa, joten päätimme jättää tämän väliin, vaikka vähän olisi ehkä kiinnostanutkin.

Žičaran lähtöpaikka.
Teiden yli.

Dubrovnik näköalatasanteelta.
Mt. Srd'ltä näki Bosniaan saakka.

Erkaannuin porukoiden kanssa; he suunnistivat takaisin hissille, minä taas lähdin etsimään siksak-polkua alas takaisin keskustaan. Polku löytyi hieman vaikeasti seuraamalla muurinvierustaa televisioantennin ohitse. Polun materiaali koostui nyrkin kokoisista kivistä, jotka luistivat herkästi kenkien alla. Jokaiseen askeleeseen joutui keskittymään ja jokaista askelta joutui jännittämään. Se sai jalat hapoille heti alkumatkasta, vaikka reitti olikin pelkkää alamäkeä. Tiesin jo etukäteen, että jalat olisivat seuraavana päivänä täysin soosina. Lisähaasteen toi varjottomuus; 2/3 vuorenrinteestä oli puutonta, joten varjoon ei päässyt ollenkaan; lähdin vielä iltapäivän kuumimpaan aikaan, varjossa oli lämpöä 32 astetta. Ylhäällä oli ehkä muutaman asteen viileämpää, ja hieman tuuli kiersi vuorenrinnettä, mutta auringon säteet kimpsovat kivisestä maasta kuin nuolet eikä lippiskään kauheasti auttanut. Olin onneksi tankannut nestettä etukäteen + litra vettä odotti repussa. Hikinorot juoksivat ensin selkäpiitä pitkin, sitten lippiksen alta ja lopulta shortsien alta myös.

Iltapäivän kävelyreitti tarjosi 5/5 maisemat.
Hevosen safkat oli vähän köyhänlaiset.
Vähän meinasi välillä jyrkät mutkat huimata.

Kolme yksittäistä ihmistä tuli vastaan, joskin yksi näistä näytti pökränneen pienen pensaikon varjoon. Viimein saavutin metsänrajan, ja pääsi vähän varjoon; toivoin ettei olisi liian myöhäistä ja etten olisi polttanut itseäni sen pahemmin. Kaskaat pitivät valtavaa meteliä. Polku pysyi edelleen melko kivikkoisena, juurakkoisena ja portaikkoisena ennen kuin saavuin valtatien reunalle. Hieman huoahdin helpotuksesta selvittyäni vuoriosuudesta ilman tapaamista käärmeiden kanssa, voisin kuvitella niiden pitävän juuri tuollaisesta maastosta.

Tänne lenkkipolulle ei ollut sandaaleilla asiaa.

Onneksi ei tarvinnut ylöspäin kävellä.
Viimeinkin hieman varjoa.
Pieni kyltti ohjasi siksak-polulle lähtöpaikalla alhaalla.

Ylitin valtatien varovasti ja kävelin vielä lähes pari kilometriä pieniä katuja ja kapeita kujia ja rappusia ennen kuin päädyin puolivahingossa Pile-portin bussipysäkeille vanhankaupungin kupeeseen. Onneksi minulla oli ladattu puhelimeen kartta jo etukäteen, siitä oli kyllä apua. Toinen tärkeä tarvike oli hyvät kengät, millään sandaaleilla ei olisi tehnyt mieli tuota reittiä taivaltaa. Ja juotava on kyllä kesäkuumalla ehdoton, ja eipä aurinkorasvasta olisi varmaan haittaa ollut. Toiseen suuntaan ylös vuorelle nousu olisi ollut kyllä minulle mahdotonta, tällä kondiksella. Aikaa siksakkipolkuun meni ehkä 45 minuuttia, siitä vielä reilut parikymmentä minuuttia katukävelyä, mutta maisemien kuvauksiin kannatti varata vielä lisää aikaa. Tykkäsin kyllä tästä aktiviteetistä, joskin kävely eksyksissä pienillä kujilla ja valtateiden hengenvaarallinen ylitys vähän droppasi mielenkiintoa, mutta annetaan 4/5 tästä aktiviteetistä.

Vaarallisia valtateitä ylitettävänä.

Pieniä kujia tuntui riittävän loputtomiin.

Bussia piti odottaa kuutisen minuuttia; kun se lopulta tuli, ihmiset ryysivät bussiin sisään aivan kuin se olisi ollut maailmankaikkeuden viimeinen bussi. Minkäänlaista jonotusta ei ollut, vaan villit luonnonlait ja reilut painiotteet määrittivät kuka pääsee bussiin ja kuka jää pysäkille. Se oli minusta vähän outoa mutta änkesin kuitenkin sisään. Bussi pakattiin tietysti täyteen väkeä, ja hikisestä reissusta johtuen lemusin varmaan lähes surströmmingin kaltaiselta ödööriltä. Toki siellä hikoilivat kaikki muutkin, joten eipä siinä yksin tarvinnut hävetä.

Änkeämällä pääsin bussista ulos oikealla pysäkillä. Ukottajat jättivät minut rauhaan ja jaloissa oli vielä sen verran voimia että pääsin nopeasti hotellille. 0,7 litran vesileka upposi nopsaan. Viileä suihku, kosteusvoide naamariin ja puhtaat kledjut olivat kyllä 5/5.

Mt. Srd hotellihuoneeni parvekkeelta nähtynä.

Venyttelin koipisia hetken ja menin sitten katsomaan josko porukat olisivat niin ikään palanneet jo kyläreissulta. Kyllähän nuo olivat joten menimme sitten Cafe Antikaan nauttimaan juomista ja nopeasta netistä.

Palasimme hotellille, jossa käytin puolitoista tuntia lepäilyyn, blogaukseen, surffailuun yms. Seitsemän jälkeen menimme syömään Lapad grill-nimiseen kippolaan. Ruoka perustui enempi mättöön kuin laatuun. Ei ollut kallis, maksoi noin 430 kunaa, vaikka oli ruuat, litra viiniä ja olut. Palvelu oli hyvää, mutta ruuan laatu ratkaisee, joten 2/5. Paluumatkalla surffasin vielä hieman Antikan netissä, ja kävin sitten testaamassa hotellin baarin ja juomassa yhden Gintonicin. Kroatiassa on paukun koko jostain syystä vain 3cl, semmonen on aika rikollista.