maanantai 18. syyskuuta 2017

543# Bosnia-Hertsegovina

25.7.2017, Tuesday, +29, Partly cloudy, Mostar, Bosnia-Hertzegovina

Tänään mennään Bosnia-Hertsegovinaan.

Nukuin huonosti, puoli neljän jälkeen en saanut enää oikein nukuttua. Ulkoa kuului sateen ropinaa; vedin pimennysverhon pois ikkunan tieltä, koko taivaankansi ja maisema välkkyi aivan kuin joku olisi leikkinyt suurella valonkatkaisimella. Hetken päästä alkoi kuulumaan jyrinääkin. Ihan kunnon ukkonen, aivan niin kuin oli luvattukin.

Nukahdin vielä hetkiseksi, kello herätti kuudelta. Tänään syy aikaiseen heräämiseen oli retkipäivä Mostariin, Bosnia-Hertsegovinaan. Pikasuihku, sitten päivän retkikamat kasaan ja porukoiden huoneeseen aamiaiselle, joka käsitti jugurttia, leipää, päälle kinkkua ja juustoa. Sanoin faijalle, että säästäisi loput juustot ja kinkut kisseille, mutta heitti ne selkäni takana roskikseen. Ei kuulemma saisi antaa kisseille niin suolaista sapuskaa ja muutenkin on sama jos Hesassa ruokkisi Kauppatorin lokkeja.

Vähän ennen seitsemää lähdimme talsimaan bussipysäkille. Tällä kertaa samalta pysäkiltä ei tullut kuin yksi suomalaispariskunta meidän lisäksi. Aurinko koitti pilkistellä ujosti pilvien takaa ja kuivattaa kadulla vielä olevia vesilätäköitä. Ei ollut kuuma kuten edellisinä aamuina ja muutenkin raikas ilma.

Bussi tuli ajallaan, oli jo kerännyt muutamia matkustajia kyytiinsä aiemmilta pysäkeiltä. Joku taisi meidän pysäkiltä missata retkensä, sillä odotimme melko tovin eikä bussiin lopulta tullut enempää muita matkustajia. Dubrovnikin edustalle olevalle yli puoli kilometriä pitkälle Franjo Tuđmanin sillalle pysähdyimme vielä ottamaan shuttle-bussista muita matkustajia kyytiimme.

Dubrovnikin satamaa.
Franjo Tuđmanin silta.

Aika kova köhä tuntui jollakin ryhmästämme olevan. Joku joi aamiaiseksi kaljaa, vaikka kello oli hädin tuskin yli seitsemän. Etenimme rannikkoa pitkin kohti pohjoista. Dubrovnik on eksklaavi, eli toisen valtion sisällä oleva muun valtion erillinen osa. Hetken ajettuamme saavuimme ensimmäiselle rajanylityspaikalle; se oli onneksi pelkkä muodollisuus, jonka ylittämiseen ei onneksi kulunut juuri aikaa, toisin kuin aiemmin Montenegroon mennessä. Ja näin tulimme ensimmäistä kertaa Bosnia-Hertsegovinan puolelle - ennen kuin ylittäisimme reilun 20 kilometrin päästä rajan uudelleen Kroatian puolelle.

Näitä uimaratoja näkyi näillä seuduilla paljon. Liekö osteriviljelmä?

Pysähdyimme Neum-nimiseen kaupunkiin kahville. Siellä oli vähän kommarimainen tyyli asioimisen suhteen, sillä ensin jonotettiin yhdelle tiskille maksamaan, ja sen jälkeen kuitin kanssa jonotettiin juomatiskille. Otimme faijan kanssa ice coffeet. Se oli aika karmivaa, muovimukiin tarjoiltu kitkerä kahvi jääpaloilla. Ehkä semmosta 2/5 kamaa. Ottivat onneksi euroja vastaan; Bosniassa oli käytössä siis virallisena valuuttana markka, joka oli suhteessa 1 euro = 2 MK. Kaippa siellä olisi voinut hätätapauksessa kunillakin maksaa, mutta eurojen kanssa kurssi oli helpompi mieltää.

Ankea jääkahvi.

Hengailimme vähän aikaan ulkona. Ilma oli pilvinen ja oli niin viileää, että mun piti pukea mukaan ottamani pitkähihainen. Lähdimme jatkamaan eteenpäin, ja tulimme jälleen Kroatian rajalle. Tämäkin rajanylitys sujui vauhdikkaasti. Ajoimme pidemmän siivun seuraten Neretva-jokea Metkovic-nimiseen kaupunkiin, jossa oli jälleen rajanylitys uudelleen Bosnia-Hertsegovinaan. Täällä kerättiin passit pois ja ne tarkastettiin, skannattiin ja jopa leimattiin, mutta jonoa ei ollut onneksi kovinkaan paljon, ja selvisimme alle puolessa tunnissa. Sitten vielä 50 kilometriä ajoa Bosnian mitäänsanomattomalla maaseudulla. Ajaminen oli hidasta, tie mutkitteli ja täällä päin ajeltiin maltilla eivätkä nopeusrajoitukset olleet liioiteltuja. Opas kertoili tarinoita sodasta, ja pääsin vähän kärryille mistä koko sodasta oli ollut kysymys ja kuka oli suurin syypää.

Bosnia-Hertsegovinaan päästiin.

Viimein saavuimme Mostariin. Meille jaettiin kaupungin kartta, mutta toki olin ladannut puhelimeen valmiiksi kartan jo kotona. Bussin jätimme korkean kirkontornin vieressä olevalle bussiparkkipaikalle, josta oli pieni kävelymatka vanhaankaupunkiin. Kaupunki vaikutti nopeasti katsottuna vähän ränsistyneemmältä kuin Kroatian vastaavat paikat. Asuintalojen seinustoja koristeli luodinreiät, ja siellä täällä näkyi pommituksissa tuhoutuneiden rakennusten raunioita. Ihmiset olivat myös köyhempiä; kerjäläisistä varoiteltiin - osa saattoi katsoa oikeudekseen kerjätä rahat suoraan turistien taskuista.

Asuntojen seiniä koristivat luodinreiät.
Eikä raunioita viitsitty tietenkään purkaa.

Meillä oli peräti kolme opasta mukana; oma oppaamme, yksi paikallisopas Kroatiasta ja nyt joukkoomme liittyi vielä Mostarin paikallisopas. Kävelimme heidän perässään vanhaankaupunkiin; kaupunki ei vaikuttanut todellakaan mitenkään suurelta, vaikka täällä yli 100 000 asukasta olikin. Tavallisesti täällä sisämaan vuorten välisellä tasangolla oli keskikesällä päivisin +40 asteen lämpötiloja, mutta edellisyön ukkosmyrsky oli ulottunut tänne saakka ja jäähdyttänyt ilman miellyttäväksi. Myräkkä oli tainnut olla melkoinen, sillä kaikkialla oli irronneita puiden oksia ja muuta tuulen heittelemää rojua.

Mostarin päänähtävyys oli ehdottomasti Stari Most -niminen kivinen kaarisilta, joka ylitti Neretvajoen yhdistäen kaupungin muslimien ja kroaattien alueet toisiinsa. Sillan rakennutti 1500-luvun puolessa välissä turkkilainen Mimar Hajrudin, ja se oli ensimmäinen kivisilta joka ylitti Neretvajoen. Rakennustyöt kestivät yhdeksän vuotta, ja arkkitehdin paine kasvoi siihen luokkaan, että Hajrudin uhattiin mestata jos silta ei kestäisikään. Sen ajan stressi ja tulospalkkio ajoivat lopulta horjuvan itseluottamuksen omaavan Hajrudin maanpakoon, mutta turhaan; 29-metrinen silta kesti aina vuoteen 1993 asti, kunnes marraskuussa kroaattiarmeija sillan symboliarvon vuoksi päätti tykittää sillan tuusan nuuskaksi. Mummoni oli aikoinaan kävellyt sitä alkuperäistä siltaa pitkin, mutta me pääsimme dallailemaan vasta v. 2004 avatulle uudelle Stari Mostille. Se oli rakennettu alkuperäisen sillan mukaisesti; ensiksi oli harkittu nostettavan joen pohjasta vanhan sillan osat, mutta operaatio oli osoittautunut liian vaikeaksi - joskin joitakin alkuperäisia osia oli myös käytetty. Rakennuskustannukset olivat olleet 15 miljoonaa euroa, mutta varsinaiset sillanavajaisbileet olivat kustantaneet 10 miljoonaa. Bileet olivat poikineet jonkinlaisen skandaalin, sillä kukaan ei ollut muistanut kutsua itse sillanrakentajia mukaan juhlimaan.

Helkkaristi oli sillalla kyllä turisteja, eritoten japanilaisia. Vain eteenpäin tunkemalla pääsi eteenpäin, ja silta oli epätasainen johtuen kaarimuodosta, joten piti katsella vielä jalkoihinkin, ettei kompastunut ja tullut tallotuksi hengiltä. Meininki muistutti aasialaista metrotunnelia. Opas koitti asioita kertoilla, mutta ympärillä oli niin paljon hälinää ja häiriötekijää, ettei oikein pystynyt tähän keskittymään.

Mostarin silta.

Silta yli synkän virran.
Sillalla oli ryysistä.

Turkkilaisella puolella menimme moskeijaan. Se vaikutti minusta enemmänkin turistinähtävyydeltä, mutta täytyy tunnustaa, etten oikein tiedä miltä moskeijan "pitäisi" näyttää, vaikka on tullut muutamissa käytyäkin. Tänne pääsi verhoamattomat naisetkin, vai liekö bosnialaiset sitten niitä maltillisia? Jokin kerjäläisperhe pyöri lapsineen ympärillämme, joten piti keskittyä myös heihin, ettei repusta ja taskusta lähtisi tavarat kulkemaan. Näimme faijan kanssa vessan, ja ajattelimme molemmat, että kyllähän nyt moskeijan vessan täytyy siisti olla, semminkin kun siellä oli parikin groupieeriä rahaa ovella pyytämässä. Mitä vielä. Tuli mieleen vitsi lapsuudesta, jossa aprikoitiin tilannetta, mikäli kaverilla olisi lasipää: Näkisi miten kusi virtaa ja paska tekee patoja. Se konkretisoitui täällä, ja tarpeet piti hoitaa ns. pitkällä kaarella vessan ovenkynnykseltä saakka. Tähtäämistä helpotti pytyttömyys, täällä oli vain reikä lattiassa.

Minareetti.

Moskeijaa sisältä.

Mostarin sillan molemmat puolet täyttivät turistikaupat, joissa olimme nähneet postikortteja myytävän. Mostarin paikallisopas kertoi meille, että postimerkkejä löytyi sillan läheltä olevasta punaisesta Fortuna Tourist service-rakennuksen alakerrasta. Siellä olisi saanut myös rahaa vaihdetuksi, jos olisi nähnyt sellaisen tarpeelliseksi. Meillä oli nyt ilahduttavan monta tuntia aikaa tutustua omin päin kaupunkiin, joten kävelimme hieman, kävimme hakemassa postikortit ja -merkit ja menimme sitten oluelle muslimien puolelle baariin. Täältä löytyi toimiva wifi, joskin puhelin piti antaa baarimikolle joka näpytteli siihen verkon salasanan. Tilasimme Sarajevska-nimistä bosnialaista olutta. Kolme olutta ja vissy maksoivat vain 9 mk, eli 4,5€, aika halpa verrattuna Kroatian hintoihin, varsinkin kun baari oli kävelykadulla keskeisellä paikalla. Mä olin saanut vaihdettua Suomessa 20 mk:n setelin, joten maksoimme sillä.

Bosnian rahhoo.

Kävelimme vielä hetken turkkilaisella puolella, muttemme löytäneet mitään ihmeellistä, jos nyt ei keskustassa olevaa hautausmaata sellaiseksi lasketa. Klo 13 minareeteista alkoi tulemaan uskonvalistusta, se tuntui oudolta. Silta oli edelleen yhtä täynnä jengiä kuin aiemminkin. Kaiteella olevat nuoret miehet keräsivät rahaa pottiinsa; kun heillä oli 25€ kasassa, joku uskalikko hyppäsi 20 metriä korkealta sillalta alas jokeen. Joki ei ollut kuin 10-14 asteista, eikä syvyyttä ollut vuodenajasta riippuen kuin 4-8 metriä (kesäisin matalampi), joten hullun hommaahan tuollainen on. Varsinkin kun täällä järjestettiin joskus kilpailuja, kuka pystyi tekemään näyttävimmän makopritsin, eli hypyn veteen maha edellä.

Pieni muslimien hautausmaa.
Penkki oli nähnyt parempiakin aikoja.

Alkoi hiukomaan, joten etsimme ruokapaikkaa. Ensimmäinen vaikutti puolityhjältä, mutta tarjoilija käännytti meidät ovelta, mukamas varauksia tulossa. Ei me minusta niin huonosti oltu pukeuduttu, mutta ehkäpä naamamme eivät häntä miellyttäneet. Kroaattien puolella kippoloita oli jo mistä valita, saimme hyvät paikat ravintolan terassilta, josta näki vieressä lipuvan joen ja sillalta alas hyppäävät uskalikot. Jättiläismäinen vihreänvärinen heinäsirkka puri mutsia niskaan ja pelästytti pahanpäiväisesti, sehän oli kuin Raamatusta. Ruuaksi tilasimme kaikki ćevapit, kun opas oli sitä vahvasti suositellut. Juomaksi paikallista Mostarsko-merkkistä olutta. Ruuissa kesti melko kauan, annokset olivat valtavankokoiset ja pahanmakuiset. Iso ja kuiva pita-leivän kaltainen viritys, jonka sisään tungettu kuivia kärtsänneitä lihapötköjä ja pari lusikallista kaalisalaattia mukaan. Hintakaan ei tosin päätä huimannut, ruuat, oluet ja tipit yhteensä 25€.

Kuiva leipä ja mitä lie pökäleitä, 2/5.

Lounastettuamme kävelimme hetken vielä kroaattien puolella. Turistirihkamaliikkeitä oli tälläkin puolella pilvin pimein. Koitin etsiä jotain tuliaisia, mutten löytänyt juuri mitään lavantelituoksuista pussia lukuunottamatta. Hetken harkitsin sellaisen Bosnia-Hertzegovina-turistipaidan ostamista, mutta jätin hankkimatta kaupan hälinän takia. Se ehkä vähän harmitti, onhan B-H vähän sellainen omalaatuisempi turistikohde verrattuna vaikkapa Teneriffaan.

Kuolinilmoituksia lyhtypylväässä.

Hostellikin olisi löytynyt.

Jatkoimme bussille päin ja päätimme käydä tsekkaamassa parkkipaikan lähellä olevan kirkon ja 107 metriä korkean kirkontornin. Se oli katolinen kirkko, ja hyvin vaatimaton, ei tarjonnut meille mitään elämyksiä. Kirkontorni taisi olla rakennettu vasta sodan jälkeen, ja ylös pääsi käymään (pääsymaksu 3€ / 6mk / 24 kunaa). Hissi vei melkein ylös saakka, mutta käveltävääkin jäi vielä 150 rappusta, joka kävi hieman kunnon päälle sekin. Maisemat ylhäältä kohtalaiset, näki joka suuntaan, mutta esimerkiksi joki ja Stari Most-silta ei täältä erottunut.

Kirkontorni.
Varoituskyltti kirkonkelloista tornin sisällä.

Mostar kirkontornista nähtynä.

Meillä oli vielä hetki aikaa ennen bussin lähtöä, joten ukko kävi vielä viereisessä baarissa. Itse käytin tilaisuuden netissä surffaamiseen ja vessassa käymiseen. Klo 15 aloitimme paluumatkan, joka oli identtinen tulomatkan kanssa, joskin päinvastaisessa järjestyksessä. Rajanylitykset sujuivat varsin mallikkaasti. Neumissa pysähdyimme jälleen samaan kahvilaan / supermarketiin, kuin aamulla tullessakin. Mulla oli vielä se kympin seteli, joten päätin tuhlata sen kauppaan. Kaupassa oli niin naurettavat hinnat, etten meinannut saada tuota huimaa 5€:n arvoista summaa kulumaan, mutta ostin sitten kassillisen kaljaa. Sekin piti olla tuontiolutta, sillä paikalliset bisset olivat puoli-ilmaisia. Muistan jostain kuulleeni, että osasyy halpoihin hintoihin oli 7% alv; sekin oli ollut aiemmin nolla, ja paikalliset olivat kauhistuneet viime aikojen hintojen noususta. Paikallisten keskituloista en tiedä, mutta kyllähän maa vaikutti selvästi köyhemmältä kuin naapurimaa Kroatia; talot olivat rähjäisempiä, autot olivat rähjäisempiä, ihmiset olivat rähjäisempiä. Tiedä sitten mikä oli syynä, mutta tietysti jo maantieteellinen sijainti saattoi vaikuttaa melkoisesti asioihin. Bosnialla oli merenrantaa vain 20 kilometriä, kun Kroatialla iso siivu Adrianmeren rantakaistaleesta. Turismiakin on helpompi sellaisessa pyörittää, kuin autiossa metsä- ja vuoristomaisemassa. Ja miten erilaisilta nämä käymäni entisen Jugoslavian maat (Kroatia, Montenegro, Bosnia-Hertsegovina ja aiemmin bongaamani Slovenia) lopulta vaikuttivatkaan.

Kaikenlaista oli tarjolla nakeista lanssiin, perkele.

Takaisin Dubrovnikissä olimme klo 18.30, lähes aikataulun mukaisesti siis. Pidimme tunnin tauon, en tosin ehtinyt tekemään muuta kuin juomaan pari kaljaa. Lähdimme kävelemään ja etsimään illallispaikkaa; arvuuttelimme tuleeko ukkonen vai ei. Päädyimme sitten samaan ravintolavalintaan kuin perjantainakin, eli Mariannoon. Oli pakko tsekata, oliko aikaisempi onnistuminen vahinko. Ei ollut, vaan ruoka oli jälleen 5/5, aivan poskettoman hyvää ja sopivasti pokkurointia henkilökunnan osalta. Tarjoilija muisti jopa ruoka- ja juomavalintamme viime kerrasta. Joten jos ei muuta syytä keksi Dubrovnikiin tulla, niin tässä yksi.

Illallisravintolaa etsimässä.
Ja Mariannoon päädyttiin, 5/5.

Ruuan jälkeen nettisurffaamaan cafe Antikaan toviksi, hotellille palasin joskus yhdeksän jälkeen. Suihku teki sen verran terää, että päätin vielä istuskella hetken parvekkeella. Naapuriparvekkeella oli kaksi englantilaista naista ja koitin salakuunnella heidän arkipäiväisiä keskustelujaan. Lähtiessäni nukkumaan onnistuin pudottamaan juomalasin parvekkeen lattialle, joka posahti miljooniksi pieniksi sirpaleiksi. Ette kuulkaa tiedäkään miten lasi voi hajota pieneksi silpuksi. Englantilaiset naapuritkin huolestuivat ja kysyivät paukauksesta "are you okay in there?" ja jouduin paljastamaan itseni, ja että olin kuunnellut heitä heidän tietämättään.

2 kommenttia:

  1. Neumissa kerran oltiin spontaanisti yota kun vasahdettiin matkalla Dubrovnikiin. Ne rajatkin tuli ihan puskista, en ollut huomannut kartasta sita. Neum oli hiukan outo. Huoneistohotellissa olimme varmaan ainoat asiakkaat. Ravintolassa oli porukka aanekkaita amerikkalaisia sotilaita. Heidan lahdella ankkurissa olevaa sotalaivaa myos ihailtiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kyläpahanen kyseessä tosiaan joo.

      Poista