torstai 31. elokuuta 2017

538# Montenegro

21.7.2017, Friday, +32, Partly cloudy, Kotor, Montenegro


Retki Montenegroon.

Nukuin taas vähän huonosti, kun takaraivossa jyskytti aikainen herätys. Kävin yöllä vessassa ja juuri ennen kylppärin oven avaamista mulle tuli tunne, että nyt kun räpsäytän valot päälle niin täällä on varmaan torakka vastassa. Ja kun sen tein, niin tottahan siellä olikin pitkulainen elikko vastassa. Olin aluksi niin typertynyt etten meinannut uskoa näkyä todeksi. Havahduttuani hain sitten äkkiä kengän jolla koputtelin elikkoa takaraivosta, nakkasin sen vessanpynttyyn ja kusta päälle. Saipahan opetuksen.

Klo 6.30 oli pakko nousta väsymyksestä huolimatta ja laittaa päivän retkikamat kasaan. Tänään oli retki Kroatian etelänaapuriin, Euroopan toiseksi nuorimpaan valtioon, Montenegroon. Lähtö bussipysäkiltä oli jo klo 7.10. Aamiaissali avattiin vasta seitsemältä, ja pysäkille oli kymmenen minuutin kävelymatka, joten aamiaiseksi oli tänään purkillinen Pringles-sipsejä ja vettä.

Bussi tuli etuajassa, ja täyttyi retkiläisistä jo meidän pysäkiltä. Vähän ärsytti kun opas ei kertonut päivän ohjelmaa missään vaiheessa. Ajoimme aamuauringossa ohi Dubrovnikin keskustan kohti etelää. Maisemat olivat edelleen hienoja. Uutisista olimme lukeneet alueella riehuneen viime aikoina paljon metsäpaloja, ja rinteissä näytti savuavan vieläkin. Teiden varsille oli myös ripoteltu varoitusmerkkejä villisioista, enpä ollut sellaistakaan merkkiä ennen nähnyt.

Dubrovnik aamun kajossa.
Metsäpalot riehuivat.

Matka rajalle kesti n. 45 minuuttia. Täällä oli vielä kunnon rajatarkastukset, eikä mitään läpiajelua. Jonoa ei ollut paljoakaan, mutta silti rajan ylitykseen kului lähes kaksi tuntia. Meitä ennen oli vain yksi bussi, ja silti aikaa kului noin tuhottomasti. Joskus busseja saattaa olla jonossa jopa 25 kpl, en tiedä miten siellä hännillä päästään ikinä sitten rajan yli? Passit kerättiin ensin Kroatian rajalla, sitten oli kolmisen kilometriä rajavyöhyksettä ("ei kenenkään maata") ja sitten vielä uudelleen Montenegron puolella. Sinänsä vähän ihmettelin mitä järkeä passintarkastuksessa edes oli, koska niitä ei näytetty henkilökohtaisesti kenellekään? Jos vain olisi ollut voimassaoleva passi niin rajan yli olisi päässyt kuka vain kenen tahansa passilla.

Rajan yli päästyämme pysähdyimme heti Lukoil-bensa-asemalle. Tavallisuudesta poiketen miesten vessaan sai jonottaa pitkään, koska vain yksi vessoista oli toiminnassa. Aikaa jäi kuitenkin vielä pahahkojen croissanttien syömiseen. Mobiilidataa ei näillä main hirveästi kannattanut käyttää, sillä se maksoi ennätykselliset 12,49€/Mt - kalliimpi kuin esimerkiksi Malediiveillä!

Tauon aikana bussimme oli täyttynyt ampiaisista ja niissä riitti tapettavaa koko päiväksi. Mulle tuli uni aika nopeasti; bussin hurina ja oppaan puhuminen mikrofoniin on minulle sellainen yhdistelmä, että uni tulee aina, joten maisemat jäivät tässä kohdin hieman hämäriksi. Kotorin lahden yli meni kuitenkin lossireitti (tällä säästimme 50 kilometrin ajamisen), joten siinä hieman piristyi. Ohitimme Tivat-nimisen kylän, jonka erikoisuus oli sinne rakennettu kansainvälinen lentokenttä. Koneita näkyi sinne laskeutuvankin kovaa tahtia, joten ilmeisesti matkustajia piisasi.

Lossi.
Matkustajalaiva toi lisää turisteja.

Saavuimme lopulta Budva-nimiseen kaupunkiin. Se oli jo vähän isompi paikka kuin ne mitä matkalla olimme nähneet. Täällä oli vähän vastaavantyyppinen vanhakaupunki muurien sisällä kuin Dubrovnikissäkin, mutta se oli tuhoutunut vuonna 1979 rajussa maanjäristyksessä. Talot oli kuitenkin entisöity ennalleen. Asutusta Budvassa oli ollut jo 2500 vuoden ajan - ihan kunnioittava ikä kaupungille! Erikoisuutena mainittakoon, että James Bond ja Casino Royal oli kuvattu täällä.

Aikaa kaupunkiin tutustumiseen oli jätetty vain 45 minuuttia, joka ei ollut yhtään mitään siihen nähden, että bussikaan ei pystynyt kovin lähelle vanhaakaupunkia ajamaan, vaan jätti meidät melkoisen kävelymatkan päähän. Olisi ollut kiva tutustua vanhaankaupunkiin, se vaikutti pintaraapaisulla paremmalta kuin Dubrovnikin, mutta toisaalta mun piti saada ostettua postikortti Pp:lle, kirjoittaa se ja etsiä posti ja käydä ostamassa merkit, ja toisaalta faijan teki mieli päiväolutta, joten siihenpä tuo aika käytännöllisesti kului. Puoli tuntia lisää aikaa olisi jo riittänyt, mutta kun ei niin ei. Tämä oli retkenjärjestäjältä huonosti laadittu homma.

Budvan vanhakaupunki jäi vähälle huomiolle.
Budvassa kävi kansainvälisiä esiintyjiä.

Jatkoimme sitten bussilla vuoristoteille. Maisemat olivat mahtavat, ja lisäjännitystä toi serpentiinitielle järjestetyt tietyöt. Tie oli kapea kuin mikä ja bussi tuntui täyttävän myös vastaantulevien kaistan. Välillä tuli tietysti kuorma-auto vastaan ja sitten peruutettiin ja peippailtiin. Taitavia kuskeja, ei voi muuta sanoa.

Budva vuorilta.
Tietyöt haittasivat kulkua.

Retkeemme kuului ns. kevyt kenttälounas 1095 metrin korkeudessa olevassa tienvarsikippolassa. Se käsitti kuivan leivän ja ilmakuivatun kinkun (en ole juuri sen ystävä), juustoviipale oli ja palanpainikkeeksi olutta. Täällä korkealla oli vähän viileämpää kuin alhaalla merentasolla, joten siinä mielessä oli ihan kiva istuskella ja jotain pureksia, vaikkei ruuasta nyt voi enempää kuin 2/5 antaakaan. Pikarillinen paikallista brenkkua (loza?) tarjottiin myös pieni fingerporillinen. Opas varoitteli pahasta mausta, mutta ei se minusta hullumpaa ollut.

Lounasta vedettiin naamariin täällä.

Aloimme laskeutumaan bussilla kohti Kotorin lahtea, joskin matkalla oli vielä 25 mutkainen serpentiinitie. Tiukoissa mutkissa bussista otti pohja kiinni eikä se mahtunut kääntymään ykkösellä, vaan piti välillä peruutellakin. Tämä tie oli rakennettu jo Itävalta-Unkarin aikoihin 1800-luvulla. Tarinan mukaan kyseinen tieinsinööri oli ihastunut johonkin kuningattareen, jonka vuoksi teki tiehen ylimääräisen M-kirjaimen muotoisen mutkan kuningattaren nimen mukaan. Tämän näki ylhäältä vuorelta.

Kotor vuorilta.
M-mutka.

Saavuimme seuraavaksi Kotorin kaupunkiin, täällä meille annettiin kaksi tuntia aikaa. Olisi ollut hyvä, jos täältä olisi saanut siirrettyä puoli tuntia Budvaan, mutta mennään niillä mitä annetaan. Jälleen kerran täältä löytyi niin ikään vanhakaupunki, jossa jaksoimmekin kävellä jonkin aikaa. Hauskaa oli, että kaupunki tituleerasi itseään kissekaupungiksi, ja ylläpiti niiden hyvinvointia huolehtimalla näistä. Vettäkin satoi kolmisen pisaraa, mutta oli silti aika kuuma. Kävimme kerran oluella ja kerran kahvilla, loppuajan hengailimme ilmastoidussa ostarissa, jossa oli vieläpä ilmaiset vessatkin.

Kotorin vanhakaupunki vallihaudan takaa.
Ilmeisesti täällä eivät olleet riesana lokit vaan noidat?
Mikä lie pitkäkoipi.
Kapeita katuja.
Kissepatsas kissekaupungissa.
Ostari.

Ajoimme takaisin Kroatian rajalle Kotorinlahden rantoja pitkin. Edessämme oli pahaksi onneksi Italian rekisterissä oleva bussi, joka oli täynnä Kosovon albaaneja. Niillä on sen verran huono maine salakuljetuksen yms kusetuksen suhteen, että niin matkustajat kuin heidän bussikin ratsattiin tarkkaan, ja aikaa kului jälleen puolitoista tuntia. Olisi mennyt kauemminkin, mutta pääsimme ohittamaan toisen retkibussin pikkupojan kusihädän takia, joten siinä mielessä kävi tuuri (raja-asemalla oli vessat, mutta ne olivat kuulemma niin hurjassa kunnossa, ettei edes Intiassa ole sellaista nähty). Kuten mennessäkin, bussiin tuli taas jostain ampiaisia ja sain niistä muutaman hengiltä.

Rajamuodollisuuksista selvisimme klo 20 mennessä, ja siitä vielä kolmen vartin ajo takaisin hotellille, joten tunnin verran retki venyi suunnitellusta. Näimme kuitenkin palkinnoksi jälleen hienon auringonlaskun, ja vuorenrinteillä roihuavat metsäpalot hämärän jo tultua.

Aurinko laski taas tänäkin iltana.

Hotellille heittämään päivän retkikamat, ja sitten vastapäätä olevaan Marianno-ravintolaan, jonka olimme katsoneet valmiiksi tämän illan ruokapaikaksi. Se vaikutti kalliilta, eikä meille meinannut ensin löytyä kunnolista pöytääkään, mutta tarjoilijat järjestivät meille sitten sisätiloista pöydän (eikä sillä nyt väliä ollut koska ulkoa oli näkymä parkkipaikalle). Ruoka oli erinomainen, 5/5. Otimme kaikki lammasta; mude nyt ei niin siitä perustanut mutta hän ei tykkää lampaasta muutenkaan, mutta minun mielestä oli erinomainen, niin pehmeä ja hyvänmakuinen liha ettei toista ole. Perunat olivat vallan loistavat, tomaatit kaltattuja. Tarjoilijat pokkuroivat sopivasti. Laskuksi tuli 760 kunaa eli päälle satasen euroina, joten kallistahan se oli taas. Mutta kippolasuositus lähtee täältä, eli jos Dubrovnikista etsii hyvää ruokapaikkaa huonolla näkymällä, niin Marianno on must.

Hotellilla sitten suihkua ja semmosta. Raskas oli ollut päivä, joten ei kauheasti jaksanut sen ihmeempiä enää puuhata.

Fiini ravinteli.
Yksinkertainen annos, mutta ah niin loistava.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

537# Dubrovnik, 2

20.7.2017, Thursday, +28, Clear, Dubrovnik

Heräsin ensimmäisen kerran klo 4.52. Päätä vähän kivisti, ilmeisesti oli tullut otettua illalla yksi liikaa. Nukuin vielä klo 7.30 asti eikä olo ei ollut juuri parempi. Sen verran jo ajatus kuitenkin juoksi, että huomasin etten ollut siirtänyt kännykän herätyskelloa Kroatian aikaan, joten sain vielä tunnin lisää nukkumisaikaa. Unosten jälkeen testaamaan erikoinen suihkukaappi, ja sitten porukoiden kanssa aamiaiselle. Se oli samanlaista moskaa kuin se aina tuppaa näissä hotelleissa olemaan, mutta mainittakoon, että kahvi oli erityisen pahaa, nakit liian suolaisia, pekoni syömäkelvotonta. Mutta sai sillä nyt pahimman näläntunteen taas siirrettyä tuonemmaksi.

Suihkusukkula.

Lähdimme sitten tarkastelemaan hotellin ympäristöä auringonvalossa. Vierestä kulki kävelykatu nimetään Šetalište kralja Zvonimira, sen varrella oli kahviloita ja ravintoloita. Tähän aikaan aamusta kaikki kippolat olivat kuitenkin kiinni, ja muutenkin oli meininki hiljaista. Kadunvarrella oli paljon pieniä ständejä, joissa veneretkiukottajat vasta valmistautuivat päivän myyntityöhön. Koitimme etsiä kauppaa, muttemme löytäneet kuin pienen kioskin. Ostin vesipullon, jonka maksoin 50 kunan setelillä. Sain vain 7 kunaa takaisin, mutta aloin sitten ihmettelemään, miten se vesipullo niin kallis pystyi olemaan (lähes 7€). Ukon estoista huolimatta palasin valittamaan ja naismyyjä pahoitteli asiaa ja löi käteen vielä 30 kunaa lisää. Uskomatonta; ensimmäinen ostos täällä ja heti yritettiin kusettaa. Näemmä saa olla tarkkana kuin porkkana.

Hotellin fasadi.

Opas oli käymässä hotellissamme puoli kymmeneltä. Meidän piti mennä häntä tapaamaan, sillä olimme varanneet etukäteen netin kautta pari ekskursiota naapurimaihin ja tätä varten piti käydä kuvauttamassa passit. Porukat olivat kuitenkin munanneet safetyboxin kanssa, eivätkä saaneet sitä enää auki, vaan joutuivat soittamaan respaan ja pyytämään jonkun sen avaamaan - passit kun olivat siellä säilössä. Minä menin tapaamaan opasta oman passini kanssa. Hotellilla oli kuitenkin paljolti muitakin opasta tapaamaan tulleita, joten porukatkin ennättivät paikalle passiensa kanssa ja saimme asiamme hoidettua.

Palasimme huoneeseen hakemaan vähän päiväkamoja, ja lähdimme sitten katsomaan jos osaisimme ottaa bussin vanhaankaupunkiin. Bussipysäkki oli kävelykadun päässä. Pysäkillä oli pieni lippukioski (auki yleensä klo 7-14), josta saimme ostettua kertaliput valmiiksi. Ne maksoivat á 12 kunaa, kuskilta ostettuna 15 kunaa. Lippuja olisi pystynyt ostamaan etukäteen enemmänkin, ja ne leimattiin bussin etuosassa leimauslaitteessa kuvapuoli alaspäin. Bussi numero 6 tulikin nopeasti, mutta pysäkiltä ryykäsi jo ennestään täynnä olevaan bussiin niin paljon väkeä sisään, ettemme mahtuneet ensimmäiseen bussiin. Onneksi seuraava tuli jo hetken päästä.

Lippuja sai bussipysäkin yhteydessä olevasta kiskasta.
Dösätsetti.

Matka päätepysäkille vanhankaupungin portille (Pilen portti) kesti ehkä reilut kymmenen minuuttia. Väkeä oli tolkuttomasti. Opas oli varoitellut, että tänään Dubrovnikiin oli tullut isoja matkustajalaivoja, ja niiden mukana 10 000 lisäturistia tungeksimaan vanhankaupungin ahtaille kujille, ja sen kyllä huomasi. Vanhakaupunki oli muurien sisällä, joten eksymään siellä ei päässyt vaikka ensi alkuun pienet kujat vaikuttivatkin vähän sokkeloisilta. Muurien päälle olisi päässyt kiipeämään ja kävelemään, mutta tästä olisi pitänyt pulittaa 150 kunaa / aikuinen (yli 20€). Tuo oli mielestämme ryöstöä, käsittämätöntä että sitä joutuu kaikesta maksamaankin. Mitäs jos Suomenlinnakin alkaisi kiskomaan turisteilta tuollaisia rahoja? Jätimme siis periaatteesta väliin. Myös kaikenmaailman Games of Thrones -kierroksen ukottajia oli pilvin pimein, mutta kun emme ole sarjan faneja niin eipä tehnyt mieli sellaisellekaan osallistua. Mutta ilmeisesti sarjaa oli täällä kuvattu kun siitä niin paljon kohkattiin.

Vanhankaupungin muurta.
Stradun-pääkatu täyttyi ihmisistä.
Kirkko.
Sataman vierustaa.

Löysimme kahvilan ja kävimme kaljalla. Tarjolla oli Pan-olutta, se oli mielestäni pahempaa kuin edellisillan Ožujsko. Listalla olisi ollut myös pivocool, mutta onneksi tarjoilija varoitti etukäteen sen olevan alkoholitonta. Virkistyttyämme kävelimme vielä hetkisen, mutta seuraavaksi alkoi hiukomaan joten poikkesimme lounaalle. Otimme mutsin kanssa spaghetti bologneset, faija päätyi omeletiin. Ihan kohtalainen ruoka, olisin tosin kaivannut hieman juustoraastetta päälle + annos oli lisäksi aika pienikokoinen.

Puluset.
Kisut otti päikkäreitä.
Hmm...
Vanhankaupungin kujia.

Palasimme sitten takaisin muurien ulkopuolelle bussipysäkille. Emme löytäneet lipunmyyntikioskia, vaikka sellainenkin täällä piti olla, mutta ostimme liput suoraan kuskilta. Yleensä suositeltiin, että piti olla tasaraha (15 kunaa), mutta kyllä tuo meille antoi 5 kunaa takaisin. Bussissa oli sattumalta myös nuori suomalaisnainen, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanasen. Bussi pakattiin jälleen täyteen ihmisiä. Se ajoi eri reittiä kuin tullessa, hieman eksyimme ja matkustimme vahingossa yhden pysäkin liian kauaksi. Kuski poltteli röökiä bussin sisällä matkustajat kyydissään, se tuntui nykyaikana vähän erikoiselta.

Hetki huilattiin hotellilla ja lähdimme sitten kävellen tutkimaan hotellin lähitienoota, lähinnä etsimään oliko hotellin lähettyvillä uimakelposta rantaa. Hotellilta oli esitteen mukaan rantaan vain 100 metriä, mutta ranta oli laitettu remonttiin. Sen olisi pitänyt valmistua kesäkuussa, mutta eipä yllättänyt ketään kun ei valmistunutkaan luvatussa aikataulussa. Nyt oli heinäkuu ja työntekijät lähteneet lomalle. Kiersimme Babin Kukin niemekettä rantaa pitkin, se oli nätti polku kyllä mutta vähän hieman pitkä, ja mutsilla alkoi mennä kuumassa talsiminen tunteisiin. Löysimme lopulta rannan, joka ei vaikuttanut kovin hääppöseltä, eikä ollut missään nimessä Cobacabanan ranta jota etsimme - toki nimi antoi meille ehkä vähän turhan mahtipontisen kuvan. Faija toisaalta muisteli rannan olevan nimetty Penelopeksi.

Babin Kukia kiertävä polku.
Kippola.
Auringonottopaikkoja oli jonkun verran, mutta uimapaikat olivat kortilla.

Palasimme takaisin joskin lepuutimme hetken jalkojamme puiston penkillä ihaillen Adrianmeren tarjoamaa näkymää. Pääsimme taas kävelykadulle ja poikkesimme ensimmäiseen kahvilaan. Tilaukset menivät poskelleen; faija esim. koitti tilata jääkahvia, jossa ei ole sokeria. Sitä ei ollut mutta tarjoilija suositteli vastaavaa tuotetta, joka oli jonkinlainen sokeripirtelö. Eipä ollut muutenkaan menestys.

Kahvituokion jälkeen löysimme jonkinlaisen rannankin; se oli täynnä jalkapallon kokoisia kiviä ja täynnä myös ihmisiä. Rappusia pitkin pääsi veteen mutta silti kolisi polvet isoihin kiviin. Eikä mulla ollut sellaisia uimakenkiä, ne ovat aivan must näillä rannoilla, ilman ei pärjää. Lisäksi merisiileistä oli varoiteltu taajaan. Sain kuitenkin uitua ja mittasin meriveden lämpötilaksi +25,5 astetta. Ja se itse asiassa jopa tuntui lämpimämmälle. Porukat vartioivat kamojani sillä välin kahvilassa.

Palatessamme hotelliin löysimme pienen marketin tapaisen kaupan. Se oli todella ruisku, yksi surkeimmista kaupoista jota olen koskaan nähnyt. Ja kallis kuin mikä. Saimme kuitenkin ostettua hieman juotavaa ja pikkupurtavaa aamuksi; seuraavana päivänä olisi lähtö retkelle niin aikaisin, ettemme ehtisi syömään hotellin aamiaista, vaan murkinapuolesta piti vastata itse.

Palasimme hotelliin, jossa otin suihkun. Puolitoista tuntia oli lepoaikaa joten kyllä siinä ehti henkilökohtaisen huollon tehdä. Netti oli edelleen surkea.

Kello 19 jälkeen lähdimme porukoiden kanssa etsimään uudelleen kauppaa. Löysimme jo kyltin Tommy-hipermarketiin, mutta emme siitä huolimattakaan löytäneet itse kauppaa. Muutama hyvältä vaikuttava ravintola tuli sen sijaan vastaan, laitoimme ne muistiin tulevien iltojen varalle. Erikoista oli, että ravintoissa oli paljolti myös naisukottajia; yleensähän ne on niitä lipeviä, vanhemman puoleisia "hello, my friend"-ukkoja. Täksi illaksi olimme jo päättäneet mennä Konavoka-nimiseen kippolaan. Yläkerta vaikutti viihtyisältä, siitä näki hienosti kävelykadulle. Tarjoilija oli vähän veemäisen oloinen, mutta sapuska ei ollut hullumpaa; valitsin lammaspihvin. Ranskalaisiin olisi voinut hieman ripotella enempi suolaa. Jälkkäriksi otin Irish coffeen, se oli vähän liian mieto, mutta Kroatiassa taisi olla paukun koko vain 3cl. Kokonaisuudesta voi 4/5 jo antaa. Mutsi oli valinnut ruuaksensa kanaa, faija ćevapčićin - joka oli jonkinlaista pitkulaista jauhelihatankoa - sitten vielä litra viiniä ja parit kahvit. Hinnaksi tuli hiukan päälle 600 kunaa, eli n. 90€. Olimme tullessamme ensimmäiset asiakkaat, joten se vähän huolestutti - se kun ei ole yleensä mikään kovin hyvä ravintolan merkki - mutta lähtiessämme ravintola oli jo aivan täynnä.

Alkupalaa.
Lammaspihvit.

Hotellin piha kuhisi jälleen kissejä. Yksi oli kiivennyt puuhunkin, toinen leikki kepillä. Joku piti niistä varmaan huolen ja antoi niille ruokaa, mutta kannattaisi varmaan välillä joku niistä leikkauttaakin, sen verran melkoisesti niitä meinaan oli. Ilta kului tv:tä katsellessa ja nettiä kirotessa.

Mau.

tiistai 22. elokuuta 2017

536# Dubrovnik, 1

19.7.2017, Wednesday, +27, Clear, Dubrovnik, Croatia



Adrianmeren äärelle.

Kesäloma jatkui ja matkailu niin ikään. Meillä oli porukoiden kanssa buukattu Aurinkomatkoilta perusturre-reissu Kroatiaan, Dubrovnikiin. Hotelliksi olimme valinneet Grand Hotel Parkin. Minulle reissu Kroatiaan oli ensimmäinen, eli maabongausta pukkasi, mutta porukat olivat olleet yhdeksän vuotta sitten jo täällä, jopa aivan samassa hotellissa. Lähtö oli vasta iltapäivällä, puoli viiden maissa, joten siitä heti miinusta. Minusta nämä lomalähdöt pitäisi toteuttaa jo heti aamusta, muuten menee se yksi päivä ikään kuin hukkaan. Koska Kroatia ei ole Schengen-maa, jouduimme lähtemään samasta siivestä Aasian lentojen kanssa. Lentomme lähti portilta L50, joten pääsimme ainakin kentän uudelle puolelle, jossa en ollut aiemmin käynytkään. Aasialaisia matkustajia olikin kenttä täynnä, koska nuo lennot niin ikään lähtivät näihin samoihin aikoihin.

Kapukin jo valmistelee lähtöä.

Lento kesti vain kolmisen tuntia ja tuntui muutenkin menevän nopeasti, joskin shampanja ja GT varmaan auttoivat ajan kulumisessa. Dubrovnikin päässä tarkistettiin myös passit, mutta ei ihmeemmin jonoa. Matkalaukut tulivat niin ikään ajoissa. Opas oli vastassa ja ohjasi meidät bussiin. Ihmetystä hieman herätti se, että opas pulisi muutaman minuutin latteuksia mikrofoniin ennen kuin bussi lähti, eikä opas tullut edes bussiin mukaan. Ajattelin ensin, että ehkäpä oppaita oli vain pari ja ne menivät toisiin busseihin, mutta ilmeisesti oppaat menettelivät näin kaikkien bussien kohdalla, ja ajoivat sitten autolla itse matkalaisten perässä. Joku helkkarin mainosbuffa soitettiin nauhalta. Härskiksi on mennyt touhu Aurinkomatkoillakin.

Matkaevästä lennolle.

Bussi kiersi vielä helkkaristi lähikyliä ennen kuin ajoi reilun parinkymmenen kilometrin matkan kentältä Dubrovnikiin. Matka kesti toista tuntia. Aurinko laski ja maisemat oli kyllä 5/5. Viimein pääsimme hotellille, check inissä ei mennyt onneksi kauaa aikaa. Saimme huoneet toisesta kerroksesta, näköala tietysti parkkipaikalle, vaikka kysyinkin merinäköalasta ja kattohuoneistosta. Muuten oli siisti hotelli ja huone. Heitimme kamat sisään ja kysyimme respasta lähintä illallispaikkaa, koska oli jo pimeää eikä oiken ollut käryä missä olisi ollut mitäkin. Menimme sitten hotellin viereiseen kippolaan.

Auringonlasku.
Maisemat 5/5.

Ilma oli lämmin ja ulkona tarkeni syödä. Olin lukenut jostain, että Kroatiassa kannattaa kokeilla kalaruokia, joten otin sea bassin ja muutaman kaljan kyytipojaksi. Eipä ollut hääppöinen safka, 1/5. Sideorderit piti tilata vielä erikseen, eikä siltikään nälkä lähtenyt. Lisäksi oli vielä tolkuttoman kallis, joten ei mikään hyvä ensikokemus ruokapuolesta. Toinen pettymys seurasi hotellihuoneen WiFi:stä joka oli käyttökelvoton. Vähän ilahdutti kuitenkin hotellin piha-alueella pyörivä iso kisselauma.

Huone oli siisti.

Näkymä parvekkeelta.
Ruuasta 1/5. Maistuis varmaan sullekin?

lauantai 19. elokuuta 2017

535# Kalorikas lihalaatikko

Näin elokuun kieppeillä jotkut tuntuvat ihan tosissaan viettävän rapukekkereitä, mutta mie kun en noista rapuloista ja krapuloista nyt niin perusta, niin tehdäänpä tänään kokkikornerissa tällästä äijämättöä. Harkitsin annokselle jopa nimeä Vegaanin painajainen mutta ehkä sellainen olisi vähän jo liioittelua. Tätä ruokaa en ole ennen tehnytkään, ja kun minun kokkaustaidoista on kyse niin voi tuloksena olla taas sikojen ruokaa. Myönnettäköön, että vähän käytin Roizuvlogzin ohjeita apuna. Mutta pidemmittä puheitta, nostetaanpas kisse pöydälle jne.

Ainekset tänään:
400 gr jauhe lihhoo
1ps tacomaustetta
500 gr pussi valmisperuna-sipulisekoitusta (joo tälläsen vois tehdä itsekin, mutta laiskuus yms)
Amerikan pekonia
2 isoa sipulia
2 pkt kermaa
2 chiliä
1 ps mozzarellajuustoraastetta
1 pkt salaattijuustokuutioita
mausteita, esim: valkosipulijauhe, pippurisekoitus, jauhelihamauste
voita ja öljyä paistamiseen
vettä

Tämänlaisia kamppeita on tällä kertaa tarttunut kaupasta mukaan.

Aloitan paistamalla jauhelihan. Minulla on naudan jauhelihaa, mutta eipä kai sillä väliä. Kun jauheliha on ruskistunut, lisään vajaan desilitran vettä ja sekoitan taco-jauheen. Minusta se haisee hielle, mutta maku on ok. Viisi minuuttia seos porisee pannulla hiljaksiin, aloitan samalla pilkkomaan sipuleita. Tällä kertaa osui kohdalle hieman tylsä veitsi, mutta ei voi mitään. Ambulanssin numero kannattaa silti pitää puhelimen pikavalinnoissa mukana.

Homma käyntiin jauhelihan paistolla ja tacoseoksen teolla.

Pilkon myös chilit. En tiedä kauanko ne ovat olleet jääkaapissa, vaikuttavat nahistuneilta, mutta ei kai chili voi vanhaksikaan mennä? Pekonin pilkkominen pieneksi onkin sitten vaikein homma tänään. Ei mennyt sen leikkeleminen niin kuin Strömsössä, sillä pekoni ei silppuuntunut pieneksi vaan meni lähinnä mössöksi. Mutta syytän siitä sitä veistä. Muutenkin pekoniin koskeminen käsillä on jotenkin iljettävää.

Pekonisiipaleet.
No tää meni kyllä pjersseelleen.

Vähän floppaa myös paistinpannuvalintani. Jostain syystä päädyn pienempään pannuun, ja koska en ole pilpponut sipuleitakaan kovin pieneksi (valehtelin itselleni ettei suurikokoisemmat sipulipalat haittaa), paistinpannu on kukkuroillaan. Chilit ja pekonit sekaan ja katsotaanpa millainen käry kämppään saadaankaan. Suljen varoiksi ovet ja laitan liesituulettimen täysille.

Pannulle paistumaan.

Naksautan myös uunin päälle, ja lämmöt 200 asteeseen keskitasolla. Pekoni-sipuli-chili-sekoituksen paistaminen tuntuu kestävän ikuisuuden, ja päätän jossain vaiheessa, että nyt saa riittää. Otan uunivuoan ja mietin pitäisiköhän sitä voidella jotenkin, mutta päätän jättää sen jostain syystä ohjelmanumerosta pois. Levitän reilut puoli pussia peruna-sipuli-sekoitusta vuoan pohjalle, päälle jauhelihan, lisään purkillisen salaattijuustokuutioita ja sekoitan huolellisesti. Sitten kaadan pekoni-sipuli-chili-seoksen ja sekoitan jälleen. Lorautan hetken mielijohteesta mukaan muutaman pisaran Tabascoa. Sen jälkeen tyhjennän loput peruna-sipuli-sekoituksesta vuokaan, kaikki mahtuvat mukaan juuri nätisti. Lisään mozzarellajuustoraasteen, sekoitan jälleen ja sitten vielä maustan randomilla valitsemillani mausteilla. Tacomauste jauhelihassa varmaan huolehtii pääsääntöisesti mausteisuudesta, joten aika maltilla lisäsin lisämausteita sekaan. Ehkäpä valkosipulijauhetta laitan vähän reippaammin, melkeinpä kaduttaa kun en pilkkonut ehtoja valkosipuleita sekaan. Kyllä sellaista pitäisi aina olla ruuassa mukana, etenkin jos äiäsafkaa valmistaa. Sen jälkeen lorautan vielä kaksi purkkia kermaa. Ei aavistustakaan onko se liikaa vai liian vähän.

Kerroksittain vuokaan.

Uuni on kypsä joten nakkaan koko komeuden lämmittelemään. Muistan laittaa myös uunipellin alle siltä varalta, että ruoka kiehuu yli. En muista montako kertaa olen joutunut uunin pesemään kun olen ahneuksissani valmistanut liian suuren annoksen ruokaa sillä seurauksella, että uunin puolella ruoka kuohui yli. Ei ole mikään kiva homma. Aikaa uunitukselle on mahdotonta sanoa, mutta epäilisin sen olevan tunnin luokkaa? Laitan munakellon soimaan puolen tunnin päästä, katsotaanpa miltä ruoka näyttää silloin. Ainakin ruokaa voi siinä vaiheessa hieman sekoitella. Jos pinta näyttää kärtsäävän liikaa, niin vuoan päälle voi laittaa folion, kuten itse tein noin 48 minuutin jälkeen.

Puolen tunnin jälkeen.

Tunnin kuluttua nostin ruuan uunista pois; olisi voinut olla vielä vähän aikaa. Kannattaa antaa ruuan vetäytyä ja jäähtyä kunnolla. Itsellä hiukoi jo siihen malliin, että en malttanut enää olla korkkaamatta vuokaa. Vähän jopa jännitti ensipuraisu, mutta rohkeasti rokan syö. Rasvainen ja mausteinen se ruoka oli mutta ei nyt kovin paha. Otin jopa lisää. Pekonia en erottanut ruuasta enää ollenkaan, en tiedä mihin se hävisi. Kaupan perunasalaatti sopi annokseen myös, ja Hartwallin Vichyä kyytipojaksi. Annan 3½/5 vaikka itse sanonkin. Ja riittoisahan tämä ruoka on, tästä riittää kaloreita vaikka pienelle afrikkalaiselle kylälle.

Avot! Valmista tuli.
Ja ei kun syömään kera perunasalaatin ja vissyn.

Maistuisi varmaan sullekin.