tiistai 27. kesäkuuta 2017

526# Isosaari

25.6.2017, Sunday, +15, Partly cloudy, Isosaari, Finland



Hesan edustalla on saari, se Isosaari on.

Siitä on melkein 20 vuotta kun Zim armeijan kävi. Uskomatonta. Ensinnäkin se, että kaltaiseni vätys on käynyt armeijan mutta toiseki myös ajan nopea kuluminen. En ollut todellakaan mikään armeija-orientoitunut persoona tuohon aikaan enkä voi sanoa tykäneeni inttitouhuista muutenkaan (mikä voisikaan olla lähempänä kommunismia kuin armeija?). Näin vuosia painajaisia kyseisestä paikasta. Muistan ne musertuneet tunnelmat kun lyhyet viikonloppulomat olivat ohi ja joutui vetämään kurkkusalaattikledjut taas niskaan ja lähteä saareen värjöttelemään. Niin, saareen. Nimestään huolimatta pieni saari Helsingin edustalla. Isosaaressa oli tuohon aikaan varusmiehiä 200-300 välillä. Kuuluin kesän saapumiserään ja saari oli sen verran spesiaalipaikka, että sieltä pääsi vain pahimmat rikolliset ja huumeniekat puolen vuoden suoritusajalla; muut joutuivat palvelemaan 9 tai 12 kk:ta. Onneksi mä pääsin sentään 9 kuukaudella. Ja paikka oli muutenkin "epäreilu", kuten armeijassa aina kaikki tuppaa olemaan. Saareen pääsi kolme kertaa päivässä, viimeisen kerran neljän viiden maissa iltapäivällä - ellei myrsky sitten estänyt laivankulun. Ei siis mitään keskiviikkoisia iltalomia koskaan. Lisäksi saaressa piti olla aina miehitys, joten tuskin liioittelen muistellessani, että keskimäärin joka toinen viikonloppu oli kiinni. Kuten nyt esimerkiksi joulunkin. Ihan pullamössöä on tämä nykyinen meininki.

Muistan kun tulin saareen ensimmäistä kertaa. Muistan kun lähdin sieltä viimeisen kerran. Tuohon aikaan en tuntenut minkäänlaista haikeuden tunnetta, pelkästään tyytyväisyyttä siitä että pääsin armeijasta veks. Luulin tuohon aikaan jopa saaneeni saaristosta tarpeekseni. Odottelin kauhulla tulevia kertausharjoituskutsuja, mutta onnekseni vältyin niistäkin toisin kuin tupakaverini. Ehkä mä olin niin noheva jannu, että opin kaiken tarvittavan kerrasta. Mutta huomaan nykyisin ajautuvani nostalgian pyörteisiin tuon tuostakin, ja loppujen lopuksi tämä tuulinen armeijasaarikin kullittui mielessäni. Itse asiassa, koitin jo vuosia sitten päästä työn takia kyseiselle saarelle takaisin, mutta keikkaa ei siihen malliin puskenut, että olisin tuonne vielä silloin päässyt.

Kunnes tänä kesänä saari avattiin viimeinkin yleisölle. Mietin jo viikkoja etukäteen miltä saari mahtoi näyttää, koitin muistella paikkoja mahdollisimman tarkasti. Ihmeen helposti muistot palasivatkin; toki 9 kuukautta on pitkä aika mittailla pientä kalliosaarta ja kaarteet tulevat äkkiä tutuksi. Mutta 20 vuotta... sekin on pitkä siivu elämästäni. Siinä ajassa ehtii tapahtua kaikenlaista, ja unohtua vielä enemmän. Ja miten paikka on muuttunut? Onko rakennuksia poistettu ja uusia tehty lisää? Saari oli ollut pois armeijan käytöstä yli viisi vuotta, ja todennäköisesti luonto oli ottanut saaresta jo niskalenkin. Sellainen käy yllättävän nopeasti.

Juhannusviikonloppu tuntui hyvältä ajankohdalta lähteä saarivisiitille, sillä eiköhän hesalaiset olleet suurimmalti osin landella jussia viettämässä, ja jäljelle jäänyttä substanssia ei todennäköisesti ns. kiinnosta. Sää nyt olisi voinut olla ehkä hitusen parempi, mutta ei onneksi satanut. Tuuli oli navakahkoa, ja se saikin merimatkasta sopivan pomppuisen; laivoja lähti kerran tunnissa, ja matka kesti suuntaansa 40 minuuttia. Paatti lähti Kauppatorilta, läheltä Suomenlinnan lauttaa, kyltit olivat näkyvät joten sen kyllä löysi helposti. Lippuja suositeltiin ostamaan etukäteen, mutta olimme katsoneet nettisivuilta varauksia ja todenneet ettei kauheasti vierailijoita sunnuntaille ollut, joten ostimme liput vasta veneestä. Käteinen kelpasi, mutta olisipa tuon varmaan saanut kortillakin. Hinta oli 15€ / aikuinen, sisälsi meno-paluun. Lippu piti säästää, se kysyttiin vielä takaisin tullessa. Opastetun saarikierroksen saisi lisämaksusta (14€ / naama) myös, mutta me skippasimme sen, halusimme liikkua omaan tahtiin. Hyvin mahtui veneeseen myös koirat ja lastenvaunutkin, mutta kyllä aika sissi olisi pitänyt olla jos olisi veneen katolla ollut koko matkan; jotkut sitä kyllä yrittivät mutta laskeutuivat kajuuttaan matkan edetessä. Santahaminan väylältä ulostultaessa aallot paiskoivat venettä mutta hienosti päästiin perille. Kenkälaatikon kokoinen vessa oli (jäi tosin testaamatta) sekä baari josta olisi saanut virvokkeita ja ehkä brenkkuakin (jäi testaamatta).

Laiturin löysi helposti Suomenlinnan lautan naapurista.

Kajava vei perille huolimatta tyrskyistä.
Laivan pieni baaritiski.
Melko pieni kajuutta.
Sinne jäi Helsinki.
Venematkan aikana jaettiin saaren kartta.

Heti laiturille saavuttua tutut muistot palasivat mieleen; laiturialueen väijykoppi vaikutti ränsistyneeltä ja melko matalalta. Sielläkin tuli aikoinaan hengailtua melkoiset tovit vierailijoita vastaanottaessa ja kirjatessa ja veneitä kiinnittäessä. Nyt oveen oli naulattu vaneri ja portaatkin poistettu.

Laiturialueen puoleinen lahti oli tuulensuojassa.

Tietä jatkoimme 150 metriä eteenpäin, ja saavuimme upseerikerholle. Tämä oli minulle uutta, en muistanut koko rakennusta. Ehkä se johtui siitä kun minulla ei ollut koskaan tänne asiaa. Nyt oli nikkaroitu hieno puinen terassikin; sisällä myytiin juomaa ja jonkin verran ruokaakin. Jos tuli omalla veneellä ja aikoi saarella vierailla, tänne piti ilmeisesti tulla ilmottautumaan, samoin kuin telttailessakin. Vessat löytyivät täältä myös, toiset vessat olivat ruokalarakennuksen yhteydessä.

Päätimme tsekata upseerikerhon antimet vasta lähtiessä, kun aikaa jäisi kuitenkin venekyydin odottamiseen. Nyt suunnistimme eteenpäin. Isosaaren 9-reikäinen golfkenttä jäi rannan tuntumaan. Pelikenttä oli hoidetun oloinen, muistan lukeneeni jostain että tänne tehdään maanantaisin peliretkiäkin, mutta hanhilaumat olivat kakkintaneet nurmialueet täyteen, greenejä kaihtamatta. Tulimme sairastuvan kohdille, jossa tie haaraantuu kolmeen suuntaan. Tuttu rakennus toi muistot mieleen; ensi päivinä armeijan harmaissa sai tuta tehokkuuden rokotusten muodossa. Kerralla iskettiin neljä piikkiä, kaksi perseeseen ja kumpaankin käteen. Ei paljoa kerrottu mitä ainetta ruiskutettiin. Ja sitten toisella kertaa sairastuttuani johin kauheaan kuumetautiin koisasin täällä viikon päivät. Silloin oli alokaskauden paskamaisimmat päivät pitkine täyspakkausmarsseineen ja mä nukuin viikon autuaasti. Nyt rakennus oli autio, ruoho ja puuntaimet olivat kovaa kyytiä kasvamassa.

Sairastupa.

Käännyimme oikealle kasarmille päin. Saunarakennus tuli vastaan, muistan siinäkin käyneeni muutaman kerran, ja muutaman kerran uimassakin, kerran jopa kaasunaamari päällä. Laituri oli vielä samanlainen kuin silloinkin; lautoja kasattu kivien päälle. Vesi oli melko kirkasta Suomenlahdeksi. Meillä oli vesilämpömittari mukana, ja saimme lukemiksi 14 astetta. Ei mitään kovin polttavaa.

Isosaaren Riviera.
Ei ollut merivesi lämmöllä pilattu.

Palasimme tielle ja jatkoimme eteenpäin kohti kasarmia. Muistan matkan melko tarkasti; jopa pienen pienen ylämäen, joka oli kuitenkin niin raskas etten jaksanut ajaa sitä armeijan polkupyörällä. Eräs kaverini kertoi kun joutui ajamaan intissä pyörällä Hämeenlinnasta Tampereelle ja takaisin. Mä ajoin koko armeijaurani aikana pyörällä yhteensä reilut 500 metriä, siitäkin osan taluttamalla.

Saavuimme kasarmin pihaan. Muistin rakennuksen muodon oikein, ja mitä löytyi mistäkin siivestä, mutta olisin veikannut rakennusta keltaiseksi. Se oli ennemmin harmaa, tai sitten maalipinta oli rapistunut. Piha oli aikoinaan tasainen asfalttikenttä, nyt routa oli pistänyt sen mutkalle ja kuopalle, ruoho oli alkanut kasvamaan halkeamista. Kasarmi oli rakennettu 50-luvulla, mutta nyt se näytti ruumiilta, aavemaiselta. Muistan elävästi aamuiset lipunnostot ja nuhtelutilaisuudet ja muut ilmoitusasiat, lukemattomat pihamaalle järjestäytymiset ja petivaatteiden tuuletukset keskiviikkoisin. Muistan, miten ensi kertaa tähän pihaan tultuamme jouduimme heti varustarkastukseen, ja miten kukaan ei tiennyt niiden inttikledjujen nimiä. Muistan aseen purkamis- ja kasaamiskoulutuksen, sanla-laiteiden koulutuksen ja "Karvakolmioksi"-nimetyn nurmialueen kiertämisen kurinpidollisista syistä.

Sisälle kasarmiin ei enää pettymyksekseni päässyt. Olisi ollut kiva nähdä ne kolme eri huonetta jossa täällä aikoinani majailin, vessat ja suihkut. Olen kyllä nähnyt ne myöhemmin Youtubessa, mutta eihän se sama tietenkään ole. Vaikka kassu oli ensi alkuun ankea kuin vankila, niin myöhemmin viikon metsässä rämpimisen jälkeen talvella oppi tätäkin mörskää arvostamaan.



Kasarmi. Tässä tönössä tuli vietettyä 9 kuukautta.

Kasarmin sivulla ollut lieriömäinen hökötys oli vielä paikoillaan; en ymmärtänyt sen tarkoitusta silloin enkä ymmärtänyt sen tarkoitusta nyt. Röökikatos oli melkein ennallaan, mutta muistelin sitä suuremmaksi, tai ehkäpä osa siitä oli purettu. Muutenkin ruoho ja puunversot olivat kasvaneet niin, ettei sinne katokseen enää päässyt. Olisin halunnut käydä katsomassa löytyisikö vielä palkista merkintäni jäljellä olevista päivistä, mutta Isosaaressa on jumalattoman suuri punkkikanta enkä halunut hakea täältä mukaani turisteja mantereelle vietäväksi.

Vanha röökipaikka.

Kävelimme ruokalaan, joka näytti uudemmalta ja parempikuntoiselta kuin kasarmirakennus, mutta muistaakseni tämä oli rakennettu jo 1930-luvulla. Tuulikaappiin asti pääsi menemään, siinä oli vessat miehille ja naisille, käytimme nämä kummatkin. Sisäoven ikkunasta näki ruokasaliin; kyllä se tutulle näytti, mutta muistan tämän yllättävän huonosti siihen nähden, että täällä tuli murkinoitua kuitenkin satoja kertoja.

Ruokala.

Jatkoimme tietä eteenpäin saaren keskiosiin, poiketen länsireunalla olevalle ampumaradalle. Aikaisemmin synkeä metsä reunusti tietä, mutta puut oli jostain syystä hakattu muutamia vuosia sitten pois, tilalla oli enempi hakkuuaukiota muistuttava niittykasvien valtaama alue. Mutta täällä tuoksui Isosaari; juuri sellainen Suomenlahden rantapaikkojen tuoksu, jota en ollut haistanut vuosiin, ja jonka hajua en edes muistanut. Vain Vuosaaren Uutelassa olin tähän joskus törmännyt. Rauhallista oli, ihmisiä ei näkynyt.

Ampumaradan viereen oli rakennettu kota, ennen siinä oli vain avonainen nuotiopaikka, jossa osa porukasta talvisin värjötteli odottelemassa vuoroaan räiskintäpaikalle. Ampumakatos oli juuri sellainen kuin muistin sen olevankin. Tuntui niin omituiselta ajatella minun olleen täällä joskus rynkky kädessä ammuskelemassa. Se oli aivan kuin edellisessä elämässä. Ampumarata oli lisäksi kasvanut jo täyteen toista metriä korkeita puita, joten täällä ei olisi pystynyt enää ammuskelemaan. Maalitaulut olivat kauan sitten kadonneet, todennäköisesti maakin oli käännetty ympäri, ettei hylsyjä kukaan löytäisi. Ampumaradan vierestä pääsi poikkeamaan rantakiville. Merenkäynti oli vieläkin voimakasta. Muistan kulkeneeni tälläkin rannalla joskus aiemmin, en vain keksinyt syytä miksi.

Ampumapaikan katos. Tuossa sitä pötköteltiin ja lasetettiin.
Ampumarata oli kasvanut täyteen puita. Ei sillä että se vaikuttaisi ampumatulokseeni.
Varoituskyltistä ei enää selvää saanut.

Palasimme takaisin tielle, joka kiersi saren keskiosaa. Metsä oli hakattu ympäriltä pois ja tie näytti vieraalta. Aamulenkkimme kulki tästä näin, joten tie oli sinänsä kuljettu moneen kertaan mutta yhtään tutulta se ei näyttänyt. Tässä oli myös vapaussoden punaisten muistomerkki, en muista sellaistakaan ennen nähneeni.

Punaisten muistomerkki.

Tulimme suoralle tieosuudelle, joka johti laivalaiturista saaren eteläosaan. Koska saarella ei ollut mitään urheilukentän tapaistakaan, juoksimme tällä suoralla Cooperin testit. Menimme etelää kohti Rikaman merivalvonta-asemaa. Muistan jopa keskusteluja joita olin käynyt armeijakavereiden kanssa joskus tiettynä päivänä tietyssä kohdassa. Ihmeellistä, miten jotkut asiat vain piirtyvät muistiin ja palautuvat myöhemmin, vaikken ole niitä tänä aikana yhtään muistellut - eivätkä ne ole olleet edes mitenkään tärkeitä. Yksittäisiä tapahtumia.

Saaren eteläinen niemenkärki oli aidattu eikä sinne saanut mennä. Myös merivalvontatorni ympäristöineen kuului tähän. Se nyt oli tietysti vähän harmi, sillä se oli tuttu paikka minulle. Olisi ollut kiva käydä katsomassa, vieläkö täältä näki Helsingin kasuunille asti näinkin kirkkaana päivänä. Valvonta-aseman lähettyvillä oli kasematti, kävimme kurkkaamassa avonaisesta ovesta sisään. Isosaaressa oli vastaavia bunkkerihökötyksiä paljon ja näistä en pystynyt enää sanomaan, missä oli tullut vietettyä öitä ja mitkä olivat vain yhden huoneen mittaisia.

Osa saaresta oli edelleen aidattu.

Merivalvonta-asema.
Vanha tulenjohtoasema.
Tykkiä ja kasemattia.

Lähdimme palaamaan takaisin laivalaiturille päin. Kävimme vielä tsekkaamassa vanhan venäläisen kasarmin kivijalan, se oli tuhoutunut jo hyvän aikaa sitten, eikä siitä ollut jäljellä kuin muutama rappunen. Edessä oli sulkeiskenttä, jossa pelasimme joskus futistakin. Tätä paikkaa en unohda, tuli tutuksi etenkin alokasaikana. Nyt tämä oli leirintäalueella, tänne sai tulla telttailemaan ja olla yötäkin maksua vastaan, ilmottautuminen vaadittiin erikseen. Yksi telttakunta täällä olikin, ja grillailivat kaasugrillillä makkariaan.

Menimme vielä tsekkaamaan saaren itäosaa, tänne kun en ollut aikoinani juuri mennyt. Sääasema täällä oli siihen aikaan, mutta niemennokassa oli myös torpedoasema - tämä oli yleisöltä jälleen kiellettyä aluetta. Vanha ja ränsistynyt koulu lahosi metsänreunassa. Pääskyset keräilivät niittykasvien pauloihin joutuneita ötököitä. Oikealla puolella kohosi korkea tutka-asema, en muista tällaista nähneeni armeija-aikanani. Englantilaisen George Quinellin hauta oli täällä; tarun mukaan äijän pää irtosi tykinkuulan osumasta. Muuten täällä ei ollut paljoa näkemistä; ihan hienot kalliot ja muistan eräässä merenlahdessa joskus kastuneeni kaulaa myöten vedenylitysrastilla, sekä yhtenä  lämpimänä päivänä tykkisulkeiset (meitä oli 10 hengen porukka, ja jokaiselle paikalle oli oma tehtävänsä. Meitä poistutettiin ja juoksutettiin muotoon, ja jos joku sekoili tai unohti oman paikkansa tehtävän, koko porukka laitettiin juoksemaan sakkokierros ja mokaajan vieruskaverit saivat vielä 25 kiloa painavan työkalun mukaan).

"MITÄ?!?!"
Englantilaisen hauta.

Palasimme upseerikerholle. Laiva oli juuri mennyt ja seuraavaan oli liki tunnin odotus, joten kävimme hakemassa tuopilliset kultaista nestettä. Pilvet olivat kaikonneet eikä tuuli osunut tähän kohtaan, joten oli mukava istua auringossa ja katsella merimaisemaa. Tietysti sillä seurauksella että lärvi paloi. Vessassa oli kyllä aivan helvetillinen haju mutta muuten paikka oli siisti. Jotkut tilasivat ihan hyvän näköisiä hampurilaisiakin. Tunti kului nopeasti istuskellessa. Nyt täällä toimi puhelimetkin, toista se oli silloin vuonna miekka ja kirves.

Upseerikerhon terassilla.

Paluulaivat lähtivät aina 20 yli, joten suuntasimme ajoissa laiturille. Sopivasti vene tulikin ja toi vielä muutamia ihmisiä saarelle. Me olimme täällä lähemmäs neljä tuntia ja matkustajia oli nyt enemmän kuin tullessa. Kyllä tämä voi olla suosittu vierailukohde ns. normiviikonloppuna, jos vielä säät suosivat. Paluumatka oli alkupuolelta yhtä töyssyinen kuin tullessakin, mutta hengissä selvittiin ja ihan vielä aikataulun mukaisesti.

Arvosanaa on vaikea antaa; tulin vähän surulliseksi kun näin kaiken niin rapistuneen ja miten luonto oli ottanut vallan. Se on ilmiselvästi merkki omasta vanhuudesta. Ja miten ennen tätä saarta inhosinkaan, mutta nyt tuntui hyvältä käydä täällä vielä kerran, vieläpä Pp:n kanssa. Tuskin olisin osannut silloin kuvitella itseäni käymään täällä lähes 20 vuoden kuluttua. Se harmitti, kun ei kasarmille päässyt (eikä toisaalta tykkeihinkään), joten siitä tuli pientä miinusta, mutta muuten vastasi odotuksia, upseerikerho oli jopa plussaa. Annan tästä 4½/5, mutta jos en olisi täällä armeija-aikaani viettänyt niin en tiedä mitä tämä reissu olisi minulle antanut. Joten vedän melkoisesti kotiinpäin, myönnän sen, sentimentaalinen kun olen. Tämä retki toi paljon muistoja.

2 kommenttia:

  1. Israelissa armeija pojilla lahes 3 vuotta, joten vahalla paasit kumminkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös siellä joudu naisetkin armeijaan? Puhumattakaan pohjoiskoreasta, jossa intti kestää 10 vuotta. Huhhuh.

      Poista