keskiviikko 31. toukokuuta 2017

523# Luettua & katsottua, 8

1. Debbie Ford: Rohkeus - voita pelkosi ja vahvista itseluottamustasi (kirja)


Alkuun tätä vielä luki joten kuten, vaikka kaikenlaiset soturi-jutut alkoikin jo kohtalaisesti ärsyttämään. Kaavailin jopa arvosanaa 2/5, mutta loppua kohden kirja huononi niin uskomattoman kehnoksi, ettei tästä voi antaa kuin 1/5. Täydellistä ajanhukkaa. Ensiksi oli joku rohkeuden soturi-mielikuvan luonti. Ei soturi ole sen rohkeampi kuin kukaan mukaan, hän on vain koulutettu suorittamaan tietyt käskyt kyseenalaistamatta. Sitten vedettiin joku jumala-juttu seuraavaks kehiin. Ja viimeiseksi feminismi. Ja jenkkipaskalla höystettynä. Ja miksei missään voitu kertoa, että tämä on suunnattu pelkästään naisille? Tosin, mä en voi suositella tätä kenellekään muuta kuin sytykettä tarvitseville.



2. Miika Nousiainen: Juurihoito (kirja)




















Kirja alkoi ihan mukavasti ja tykkäsin alkuun kirjoitustyylistäkin, ja varmasti kirjailija oli tehnyt teoksen eteen jonkin verran selvitystyöstä hammaslääketieteestä. Aihe oli myös kiinnostava, näin niin kuin hammaslääkäripelkoiselle. Mutta sitten tarinaan tunki ovista ja ikkunoista sellaista mokuscheissea, että huhhuh. Erikoista, että kirjailija taitaa itse velloa ennakkoluulojensa vankina kuvaillessaan sisarusparven huonoiten menestynyttä jäsentä alkoholia kittaavana, tupakahtuhkaa ympärilleen levittävänä ja kiroilevana, sivistymättömänä "persuna". Annan tästä 1/5 ja lupauksen, etten lue koskaan enää Miika Nousiaisen tuotantoa.



3. Frédéric Dard: Mies Nurmikolla (kirja)





















Tämä kirja kuului Tallen kirjahaasteeseen (Nappaa Kampin suutarin vaihtokirjahyllystä kirja ja lue se), joten siinäpä syy omituiseen valintaani. Tuskin muuten olisin tällaiseen koskaan päätynyt. Kampin suutarin etsimiseen meni melkeinpä enempi aikaa kuin kirjan lukemiseen. En hirveästi jaksanut valkata, joten tein valintani puhtaasti sivumäärän perusteella (160 s.). Yksinkertainen juoni ranskalaisesta miehestä joka rakastui varattuun skotlantilaisnaiseen ja joutui ukotetuksi.  Kirja yllätti positiivisesti, jännä tarina miehestä joka rakastui varattuun naiseen ja joutui kiipeliin. Pluspisteitä hauskasti kuvailevasta kerrontatyylistä 4½/5.



4.
Jérôme Salle: Jacques - Elämä merellä (elokuva)





















Lapsena tuli usein viikonloppuisin katseltua telkkarista pipopäisen Jacques Cousteau'n edesottamuksia maailman merillä, mutta muuten mies on jäänyt hieman mysteeriksi. Meidän piti alunperin mennä Pp:n kanssa katsomaan Lion-elokuvaa, mutta aikataulullisista syistä joudimme skippaamaan tuon ja menemään katsomaan Jacques'ta. Lion olisi ollut varmasti parempi, mutta kyllä tämänkin katsoi nukahtamatta, mutta mielikuva sympaattisesta merikarhusta vähän kyllä karisi. 3½/5.



5. Zach Braff - Going in style (elokuva)





















Joululahjaksi saatuja leffalippuja oli vielä jäljellä, emmekä päässeet edelleenkään Lion-elokuvaan, niin piti mennä katsomaan jenkkikomediamoskaa, jonka tiesin jo etukäteen surkeaksi. Tarina kertoi kolmesta eläkeläisukkelista, jotka päättivät tehdä pankkiryöstön kun muuten ei hillot riittäneet. Mutta kun ei naurata jutut niin ei naurata. Positiivista oli ne elokuvan tarjoamat puolitoista tuntia unta näin unettomuuden keskellä. Se vähä mitäitse elokuvasta näin, ei ollut kuin 1½/5 -kamaa.



6. Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe (kirja)





















Paksu teos, mutta lyhyitä lukuja ja helppolukuista tekstiä. Kirjailija oli väkertänyt teostaan kymmenisen vuotta ja kirjaa oli hehkutettu etukäteen kyllästymiseen asti. Toiseen maailmansotaan liittyvä kirja oli kuitenkin hyvä ja vastasi odotuksia. Kirjan kaksi päähenkilöä olivat vielä lapsia josta en niin hirveästi välitä, mutta silti kirja koukutti. 4½/5 ja lukusuositus irtoaa tästä.



7. Paula Hawkins - Nainen junassa (kirja)





















Nykyäänhän aina toitotetaan, miten miestenkin pitäisi lukea naisten kirjoittamia kirjoja. Päätin kokeilla kun joku oli tätä kirjaa hehkuttanut. Ei nyt mikään maailman paras kirja - ensi alkuun jopa todella tylsä jännitysromaaniksi - mutta kyllä sen nyt kerran luki, vaikkakin juoppo päähenkilö matkusti junalla mielestäni vähän turhankin paljon. 3/5.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

522# Glims

27.5.2017, Saturday, +12, Mostly cloudy, Espoo


Glims, Espoo.

Meidän oli varmaan jo parin vuoden ajan pitänyt käydä Pp:n kanssa Espoon Glimsissä. En oikeastaan edes muista minkä vuoksi, mutta aiheeseen liittymä muistutus on pyörinyt puhelimessani ikuisuuden. Mikään talvikohde tuo ei ole, ja toisekseen aukiolojen vuoksi arkena vähän hankalasti tavoitettavissa oleva paikka, joten siksi tämän bongaaminen oli lykkääntynyt näinkin kauaksi. Toukokuinen lauantai sopi tähän hommaan kerrankin kuin nyrkki nenään, joten päätimme käydä katsastamassa tuon viimein alta pois. Kyseessä on siis Espoon kaupunginmuseon ylläpitämä vanha maatila Bembölessä, heti siinä Jorvin sairaalan vieressä.

Talomuseo Glims.
Päärakennus.

Paikka löytyi helposti, joskin navigaattoria käyttämällä, osoitteesta Glimsintie 1. Parkkipaikalla oli tilaa, muutamia autoja täällä sentään oli. Kävelimme päärakennukseen, josta ostimme liput, 4€ / aikuinen. Virkailija jakoi alueesta piirretyn kartan, joskin suomenkieliset painokset olivat jo loppuneet, joten kielivalikoimissa olivat vain englanti ja ruotsi. Päärakennus oli melko pieni, sellainen vanhanajan rakennus. Siellä oli jonkinlainen muutaman huoneen maatilaeläinnäyttely, joka nyt ei ihmeitä tarjonnut.

Alueen kartta.



Sen jälkeen siirryimme piharakennukseen, joka taisi olla sekin 1800-luvun tönöjä. Sellainen vanha puutalo, jossa dunkkasi karseasti homeelle. Voi vain kuvitella miten kylmiä luukkuja tällaiset asuinsijat ovat olleet pari sataa vuotta sitten. Sisustus oli vanhan ajan mööpeleitä, aika pelkistettyjä. Sänky oli sellainen minikokoinen, jossa mahtui kääpiö koisimaan korkeintaan sikiöasennossa. Sitten oli vain pöytää ja jonkinlaista kippoa ja kappoa. Liekkö olleet asukkaat sitten lestadiolaisia tms, kun ei näkynyt telkkaria huoneen nurkassa ja onkohan ollut 4g-verkkoakaan?

Residenssi.
Entisaikojen mööpeleitä.
Pullo pöytään ja kortit esiin.

Pihan toisella puolen oli jonkinlainen liiteri, jossa oli entisajan työkaluja, myllynkivi ja muuta sellaista, joita nykyajan ihmiset eivät osaisi käsitellä. Jotain pientä näprättävää ja koottavaa siellä olisi ollut lapsenmielisille.

Jatkoimme eteäpäin ja saavuimme kahvilaan. Ennen muunnoin oli säädös, jonka mukaan kievarissa oli oltava vähintään kahta eri viinaa sekä olutta, mutta ilmeisesti tämä pykälä oli rauennut, sillä kippolassa ei tarjottu miestä väkevämpää, eikä sitä totta puhuakseni olisi nyt niin tässä vaiheessa kaivannutkaan. Aamukaffet olivat jääneet väliin, joten sen korjaamiseen oli kuitenkin oiva tilaisuus. Pp otti laihahkon pussikaakaon. Joimme juomat ulkona ja ihmettelimme pihalla kirmaavia kakaroita. Taivas oli vetäytymässä pilveen, olisi voinut olla lämpimämpikin keli.

Kahvila.

Katsastimme sitten vielä "milk roomin" - ei sitä nyt navetaksi voinut kutsua kun ei ollut tilaa lehmille, mutta jonkinlainen maidon käsittely- ja säilytyslaitos se lieni? Täytyy tunnustaa, etten ole ihan perillä näistä toukohousujen meiningeistä yms agraarihommista, mulle riittää kunhan saa kaupasta paketissa jauhelihaa ja kahviin blandista. Kana-aitaus oli vielä tyhjillään jonkun säädöksen takia, kuulemma vasta 1.6. alkaen sai tuoda kanaset ns. ulkoruokintaan. Tulipaloriskin vuoksi hieman pidemmälle pihapiiriin oli bygätty riihi, jossa entisaikaan säilytettiin viljaa. Nyt oli tönö tyhjillään.

Pihapiiri.

Pihapiirissä oli vielä suljettu kaivo, jonka toimintamalli ei meille aivan auennut. Muistan kuitenkin jo 80-luvun maitopurkeista nähneeni vastaavan laitoksen ja miettinyt asiaa jo silloin. Sitten oli vielä hevostalli ylisineen ja karsinoineen ja jonkinlainen infopläjäys kehruulaitteista ja -tekniikoista.

Kaivohomma. Mitenhän tuo pitkä vipuvarsi oikein toimii?
Ylisillä olevia kehruukamoja.

Pihapiirissä oli aitaus, jossa käyskenteli kolme koinsyömää lammasta. Nämäkin aterioivat ruohoa sen verran kaukana ihmisistä, ettei niitä päässyt lähempää näkemään, saati paijaamaan. Tien toisella puolen oli romutettu isohko keinu, siitä oli enää pöllit jäljellä. Vieressä oli kivistä tehty labyrintti, joka oli jäänyt sekin ajan syömähampaiden uhriksi. Kauempana pihapiiristä oli vielä Tilkki-Vihtorin mökki. Ei hajuakaan mikä sellainen oli. Pieni punainen ja jo ränsistynyt tupa huonosti hoidetulla piha-alueella. Sisään olisi päässyt klo 13-15 välisenä aikana, mutta emme jaksaneet jäädä tuota odottamaan. Jäi vähän mysteeriksi mikä funktio tällä oli aiemmin ollut tai minkälainen ukko kyseessä.

Koinsyömiä lammaksia.
Tilkki-Vihtorin maja.

Kyllähän tämän Glims-kierroksen nyt otti ulkoilun kannalta mutta ei mikään viiden tähden nähtävyys. Vähän jopa floppasi ja odotin ennakkoon enemmän. Jonkinlaisena lammasfanina suurin pettymys oli elikoiden vähyydessä. Kokonaisarvosana sellainen 2/5.

Bonuskuvana kebabbilasta hakemani lounas, joka oli myös 2/5.

tiistai 23. toukokuuta 2017

521# Kanada, 5

18.4.2017, Tuesday, +8, Scattered clouds, Toronto, Canada

Nukuin raskaan päivän päätteeksi melko mukavasti ja heräsin vasta viideltä. Pari-kolme tuntia meni ihmetellessä, surffatessa ja suihkussa käydessä. Mä olen mestari olemaan tekemättä mitään. Osa ihmettelyajasta meni yön aikana oven alta työnnetyssä $500 laskusta. Mikä helkkari sellainen mahtoi olla?

Puoli yhdeksältä lähdimme etsimään aamiaispaikkaa hotellin ulkopuolelta. Ensiksi kävimme kuitenkin respassa hommaamassa taksikyydin illaksi hotellilta lentokentälle, oli nimittäin taas kotiinpaluun aika.

Aamiaispaikka löytyi melko vaivattomasti 10 minuutin etsimisen jälkeen. Ei ollut ihan helppo tilata kun myyjä puhui niin hiljaa ja musiikki soi niin kovaa. Esitti kaikenmaailman lisäkysymyksiä, joihin en olisi osannut vastata edes suomeksi, kuten vaikkapa "kuinka haluatte munanne". Lopulta saimme tilauksen sisään ja jonkunlaisen määritelmän munan kovuudesta myyjälle ilmaistua. Hintakin oli vain neljäsosan hotellin aamiaisen hinnasta (n. $26 tippeineen & veroineen) ja ihan täyttävä setti eikä makukaan ollut paha, joten annetaan nyt 3/5.

Edellispäivänä kuulin oppaan puhuvan Toronton maanalaisesta kaupungista. Maan alle oli kuulemma tehty 30 kilometriä käytäviä, jossa oli kauppoja ja ravinteleita sun muita. Mikä helkkari sellainen oli, ja miksei opaskirjoissa tai missään oltu asiasta mainittu mitään? Ja miten sinne pääsi sisään, sitä ei tuntunut Googlekaan kertovan. Aamiaispaikasta lähdettyämme näimme eräät huomaamattomat portaat, jossa oli "PATH"-kyltti ja täältä oli yksi lukuisista ovista maanalaiseen ostoskeskukseen. Sisäänkäynnit olivat melko huomaamattomia, ja monista pilvenpiirtäjistä oli PATH:iin kulkuyhteys. Sisällä pääsi varmasti helposti eksymään, vaikka opasteita olikin runsaan mitoin. Emme ehtineet kävellä kuin 100 metriä, kun ukko ilmoitti aineenvaihduntansa lähteneen käyntiin ja piti päästä kiireen vilkkaa takaisin hotellille.




Hotellilla laitoin hieman kamoja kasaan. Check out oli vielä laitettu tuntia aikaisemmaksi kello yhdeksitoista. Hieman ennen täyttä aikaa menimme respaan, teimme check outin ja valitimme 500 taalan laskusta. Respa kuittasi sen ok:lla, mutta emme saaneet asiasta mitään kuittia. Toivottavasti nyt ei mene kuitenkin esim. Visan puolelta tuo maksu, koska olimme joutuneet jättämään luottokorttitiedot tullessamme respaan. Aamiaislaskun maksoimme. Varmistimme vielä lentokenttäkuljetuksen viideksi ja veimme sitten matkalaukkumme säilöön.

Kävelimme ensin pienen matkan Yonge streetiä järvelle päin ja menimme jääkiekkomuseeon. Täällä säilöttiin Stanley cup -pokaalia, joten pitihän sellainen käydä bongaamassa. Sisäänpääsyn löytäminen oli vähän vaikeaa, piti mennä ostariin ja siellä maanalaiseen kerrokseen. Sisään maksoi $18 aikuinen ja $15 seniori. Tässä vaiheessa sain kännykkääni duunista tekstiviestin, jossa käskettiin ilmottautua aamulla pääkonttorille. Sellainen tietää meidän firmassa potkuja. Laitoin viestiä takaisinpäin, etten pääse tulemaan kun olen toisella puolen maailmaa. Viesti isolta kiholta kuului, että esimieheni tiedottaa asiasta sitten myöhemmin (ja myöhemmin tosiaankin varmistui, että seitsemän vuoden työsuhde loppui. Hieno veto ilmoittaa asiasta tekstarilla - joskin myöhemmin lähetettiin himaan joku virallinen lappu). Koska homma tuli melko puskista, niin tunnelmat meni piloille enkä pysty kuvailemaan sitä ahdistuksen määrää joka tästä aiheutui. Onneksi tämä tuli vasta lähtöpäivänä, eikä koko loma mennyt piloille. Museoon en kuitenkaan pystynyt keskittymään tämän enempää. Stanley cup -pokaali kuitenkin nähtiin, ja sitä pääsi koskettamaankin. Muita ihmisiä näin tiistaiaamuna ei paikalla ollut kuin kourallinen. Hienoja simulaattoreita siellä oli myös, mm. semmoinen jossa olisi saanut olla itse maalivahtina ja torjua rangaistuslaukauksia, sekä joku lämäriautomaatti. Puolen tunnin leffa olisi ollut katsottavana myös, mutta emme jaksaneet odotella sen alkua.

Museon fasadi oli synkähkö.
Patsaita museon edessä.
Viimein löytyi sisäänkäynti.
Simulaattori.
Vähän eksoottisempia maajoukkuepaitoja.
Stanley cup-pokaali.

Museon jälkeen kiertelimme hetken aikaa PATH:n maanalaisilla käytävillä. Menimme käymään pubissa kaljalla. Aurinko paistoi, mutta oli kylmä keli ja jäätävä tuuli. Muutamassa kirkossa käytiin, pitihän nyt kanadalainen kirkkokin nähdä. Kävelimme melko pitkään, koitimme etsiä lounaspaikkaa, mutta emme sitten keksineet muuta kuin hotellimme lähellä olevan irkkupubin, jossa olimme aiemminkin käyneet oluella. Otin fish & chipsin, se oli melko pahaa, 2/5, huonoimpia mitä olen koskaan syönyt. Lisäksi vitutti tietysti se työjuttu niin etten pystynyt järkytykseltäni edelleenkään ajattelemaan mitään muuta.

Kirkko.
Vähän vanhaakin seassa.
Kaupunkimaisemaa.

Ajan tappamista oli koko iltapäivä. Menimme St. Lawrencen kauppahalliin, se oli ihan ok. Ihmeen eurooppalainen meininki. Kävelimme sitten vielä hetken PATH:ssa, menimme sen jälkeen hotellille drinksuille ja odottamaan, että kello tulisi viisi. Haimme kamat ja faija antoi 5$ tippiä; laukkupoika innostui ja kiitteli vuolaasti ja kävi vielä saattamassa meidät autolle. Iso musta auto ja kuski, semmoinen iso jenkkimaasturi eikä mikään tavan taksi. Hiukan oli ruuhkaa, mutta olimme niin paljon etuajassa, että paniikkia ei ehtinyt tulemaan. Kentälle meno kesti ehkä noin 40 minuuttia. Maksoi $60 + tippi $10.

Kauppahalli.
Mansi- ja mustikoita.
Kyljys poikineen.
Vinouma whiskey-lasissa.

Lentokentällä sekoilimme aluksi kun emme meinanneet löytää lähtöselvitystiskiä. Kyselimme sitten virkailijalta, joka neuvoi oikealle sektorille ja katsomaan oikeita monitoreja. Löysimme sitten check innin ja baggage dropin. Jo jonossa näimme yhden naisen kahden vaikeasti autistisen lapsen kanssa, tulossa samalle lennolle kanssamme. Lapset hytkyivät, huojuivat ja kiljuivat jo nyt; ei olisi hauskaa istua sellaisen perheen edessä, voi sitä penkkien potkiskelun määrää. Sääliksi kävi kyllä vähän äitiäkin, kun oli sellaiset lapset saanut.

Check in meni kuitenkin suht sukkelaan ja pääsimme matkalaukuista ainakin eroon. Turvatarkastukseenkaan ei ollut juuri jonoa. Faija joutui pyyhkäisytarkastukseen kahteenkin eri kertaan. Minullakin hälytin hälytti, vaikka olin tyhjännyt taskut. Jouduin röntgenskanneriin. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja pääsin jatkamaan matkaa. Eniten ihmetytti se, ettei passeja kysytty poislähtiessä ollenkaan, ei isketty leimaa tms. Olisi luullut, että Kanada on tällaisissa asioissa tarkka, turistiviisumillahan olisi voinut lolleroida maassa näköjään ties miten pitkään.

Ostimme faijan kanssa brenkkua tax free -myymälästä. Maksun jälkeen myyjä sieppasi viinaputelin, sinetöi sen muovikassiin, antoi jollekin jätkälle joka kantoi viinakassin sellaisen sähköauton takakonttiin ja kaasutti tiehensä. Mitä helkkaria? Myyjä sanoi, että brenkut vietiin portille c30, ja meillä oli kymmenen minuuttia aikaa käydä hakemassa viinat sieltä. Mikä järki tässä nyt oli? Eipä auttanut kuin kävellä sitten c-siipeen ja portille 30. Siipeen saapuessa kysyttiin boarding passit, mutta varsinaiselle kauppa-alueelle olisi päässyt vielä palaamaankin halutessaan. C-siivessä viinakassimme roikkuivatkin narikassa ja saimme ne kuittia vastaan lunastettua. Oli pakko kysyä virkailijalta sitten, mikä idea tässä nyt oli: johtui kuulemma siitä, ettei Kanadan sisäisille lennoille viinaa myyty, pelkästään ulkomaan matkailijoille ja boarding passien sijaan asiaa kontrolloitiin tällä tavalla. Joku verojuttu siis. Kaikenlaista sitä onkin.

Tämän jälkeen menimme baariin. Se oli valtavan kokoinen, mutta ei ainuttakaan asiakasta. Jokaisen pöydän luona nökötti ipad; ilmeisesti tuollainen on sitten riittävän tehokas karkoittamaan kaikki asiakkaat. Menimme huhuilemaan baariin silti, jospa vaikka tiskiltä saisi tilattua jotakin ihmiseltä. Eipä saanut mutta joku tarjoilintapainen siihen tuli opastamaan laitteen käytössä. Käyttöliittymä oli kuitenkin looginen ja sitä osasi käyttää helposti eikä tilauksen tekeminen ollut vaikeaa (toisin kuin Japanissa missä laite suolsi pelkkää japaniaa) ja saimme tilaukset tehtyä ja maksettua niin ikään automaattiin. Tilasimme jopa toisen kierroksen. Vähän oli outoa antaa tippiä, vaikka ei ollut tarjoilijaa vielä nähnytkään (opastajaa lukuun ottamatta). Juomat tuli kuitenkin pöytään nopeasti.

Baarissa oli mistä paikkansa valita.
Automaatilla.

Puoli yhdeksän kieppeillä pääsimme koneeseen. Paikkamme olivat akuankka-tyyliin rivillä 13. Autistilapset olivat vikalla rivillä, joten niistä ei ollut häiriöksi, mutta takanani oli jälleen kuolonplunssassa koriseva ukkeli. Toivottavasti ei tartu tällä kertaa. Mutsi valitteli kun keskipaikka oli niin ahdas että kyynärnojat hinkkasivat kylkiä. Faijan ja mun mielestä tilaa oli kosolti ja mietimme miksi pitää syödä niin helkkaristi ettei lentokoneen penkkiin mahdu. Mutsi valitti lentoemännälle joka painoi käsinojien alta jotain nappia ja sai siirrettyä nojia sivuttaissuunnassa niin, että tilaa tuli keskipaikalle enempi, mutta faijan ja mun tila väheni. Eipä oltu tiedetty, että käsinojia saa siirrettyä sivuttainkin, vai liekkö ominaisuus vain Icleandairin lentokoneissa.

Kone pääsi matkaan seitsemän minuuttia myöhässä, mutta rullasi kiitoradoilla ainakin 40 minuuttia ennen kuin pääsi ilmaan. Jostain syystä valoja ei sytytetty koneessa, mutta tarjoilijavaunu kävi silti. Tilasimme faijan kanssa whiskeytä, mutta emme saaneet niitä puteleita auki, piti kutsua lentoemo apuun. Eipä saanut hänkään mutta kävi vaihtamassa putelit toisiin. Muuten lento sujui tavalliseen tapaan; paska haisi ja oli kuuma kuin saunassa ja takana ollut ukko jatkoi yskimistään niin ettei nukkumisesta tullut mitään. Mä olin ikkunapaikalla ja Grönlannin paikkeilla näin ikkunasta eri hienoja revontulia lentokoneen yläpuolella.

Islanti aamunkoitteessa.

Islantia kohden päivä alkoikin jo sarastamaan. Laskeuduimme noin klo 6.30 paikkeilla. Tunti oli vaihtoaikaa kuten mennessäkin. Töistä tuli edelleen huonoja uutisia ja aiheutti minulle puolittaisen shokkitilan ja muistikuvat palautuvat vasta jossain vaiheessa toista lentoa. Tilasin limsan ja sipsejä, joita en pystynyt syömään. Laskeuduimme lopulta kylmälle mutta aurinkoiselle Helsinki-Vantaalle joskus yhden jälkeen iltapäivällä. Lentokoneen etuovea ei saatu auki, joten kesti helkkarin pitkään ennen kuin saatiin portaat takaovelle ja pääsimme sitä kautta sivuovelle josta raput nousemalla edelleen takaisin "tuubiin". Laukut olivat jo tulleet ja sitten ei muuta kuin taksilla kotiin ja reissu oli taputeltu.

* * * * 

Huonot uutiset droppasivat tunnelmaa, mutta jos sitä ei lasketa niin Kanada oli ihan kelpo kohde. Todennäköisesti meininki eri kaupunkien välillä on erilainen, mutta Torontosta jäi ihan hyvät fiilikset. Turvallisuuden tunne oli läsnä koko ajan, joten siitä plussaa. Miinusta oikuttelevasta säästä, ravintoloiden vähyydestä, kalleudesta - ja siitä, että verot eivät sisälly hintoihin & tippikulttuuri on muutenkin pyltsystä. Järjestelyt toimivat (kuten mm. hotelli, kuljetukset, lennot, järjestetty Niagaran retki) niin kuin oli luvattu, ja ukotustakaan ei ollut niin paljoa kuin olin etukäteen pelännyt. Retki Niagaralle oli ehdottomasti parasta. Ehkä vähän liioittelen, mutta annan yleisarvosanaksi 4/5.

maanantai 15. toukokuuta 2017

520# Kanada, 4

17.4.2017, Monday, +15, Clear, Niagara-on-the-lake, Canada

Rajamaille.

Heräsin jälleen kolmelta ja valvoin kuuteen saakka. Sen jälkeen näin noin kolme varttia painajaiaisa ennen kuin kello herätti. Suihkun kautta aamiaiselle. Eri henkilökunta kuin aikaisempina aamuina. Valikoima oli hieman parempi, mutta myös maksoi enemmän; veroineen ja tippeineen lähes satasen. Järkky hinta aamiaiselle, maksaa enemmän kuin illallinen. Tarjoilijana oli vanhempi rouva, kyseli mistä ollaan kotoisin. Ensimmäinen joka tiesi Suomen, sanoi käyneensä seitsemän kertaa Tampereella, hänellä asui joku kaveri siellä. Osasi hieman suomeakin. Hämmästyttävää.

Kävimme hieman haistelemassa ulkoilmaa, ei ollut kuin +5 astetta, mutta aurinko paistoi taivaan täydeltä. Huoneeseen palattuamme pakkasin nopeasti kamat joita ajattelin tarvitsevan päivän retken aikana; tänäänhän meillä oli ohjelmassa kokopäiväretki Niagaran kuuluisille putouksille. Retken olimme buukanneet hotellin kautta täältä.

Kymmentä vaille yhdeksän painelimme hotellin ala-aulaan. Meidän hotellista oli putouksille muitakin lähtijöitä. Shuttle bus tuli meidät noutamaan, ajelutti ensin tunnin verran kylillä josta keräsimme hotelleilta muutamia muita retkeilijöitä. Mua alkoi jo tässä välissä kusettamaan niin ettei mitään rajaa. Lopulta shuttle bus kurvasi Dundas squarelle, jossa maksoimme koppiin retkimaksun, noin $70 / naama + verot. Meiltä kysyttiin, otammeko liput myös Hornbloweriin; emme tienneet vielä tässä vaiheessa mikä se on, joten emme ottaneet (Hornblower on Kanadan puolelta tehty venematka putouksille).

Dundas square toimi lähtöpaikkana.

Bussissa meille oli varattu paikat eturivistä, koska porukat olivat senioireita. Mun vieressä istui joku saksalainen nainen. Ryhmän koko oli 48 henkilöä. Meidän lisäksi oli vanhempi ruotsalaispari, muutama tyyppi italiasta ja loput taisi olla USA:sta ja Etelä-Amerikasta. Jotkut eivät osanneet englantia sanaakaan, mutta oppaana & bussikuskina toimiva sählärinoloinen superextroverttiukkeli Alex vaihtoi näpsäkästi espanjaksi.

Viimein pääsimme matkaan, ja Torontosta oli 1,5 tunnin matka Niagaralle moottoritietä pitkin. Ontario-järvi seurasi vasemmalla puolella, se oli pinta-alaltaan lähes Israelin kokoinen lammikko. Oikealla puolella oli rumia teollisuuskaupunkeja. Kusihätä jatkui tietysti kauheana. Opas kertoili mikkiin nippelitietoa Kanadasta, selkeä puhe oli kyllä kaverilla. Ilmeisen kylmää ja kallista oli Kanadassa asustella joten yhteneväiset tunnelmat Suomen kanssa. Melko oikeistolaista näkökantaa herralta tuli noin muuten.

Ensimmäiseksi pysähdyimme viinitilalle Niagaran lähelle, jota opiskelijat ylläpitivät. Oli omituista, että viini oli saatu täällä kasvamaan, sillä talvella pakkasta saattoi olla 30 astetta. Kevät ei ollut vielä hirveästi edennyt, ei ollut lehtiä puissa eikä pensaissa, ruoho sentään vähän vihersi ja oli lämpimämpi kuin olin osannut kuvitella. Aurinkokin paistoi pilvettömältä taivaalta. Meidät ohjattiin takapihalle, jossa nainen kertoili viineistä, ja meille maistatettiin muutamia. Ice wine oli alueen erikoisuus; mun makuun se oli aivan liian makeaa, enkä tykännyt niistä viineistä muutenkaan. Emme ostaneet mitään viinimyymälästä, mutta pääsipähän viimeinkin vessaan. Oppaalta sen sijaan hankimme Hornblower-liput, jotka maksoivat $26 / naama.

Viinitila.
Viiniviljelykset.

Jatkoimme pienen matkaa eteenpäin saapuen Niagaran putouksille (olin luullut tähän asti Niagaran lausuttavan 'naigera' mutta lausuntatapa oli ennemminkin 'naiagra', vähän kuten Viagra). Opas jakoi meille laivaliput. Alas laiturille oli käytävä ja hissimatka, ihmisiä oli jonkun verran mutta olin varautunut suurempaan ryysikseen. Veneitä meni putouksille puolen tunnin välein. Kertakäyttösadetakit jaettiin, joten ilmeisen märkää puuhaa putouksen katsominen tulisi olemaan, toki veneessä oli ankeahko sisätilakin, eli ei nyt tarvinnut täysin märjäksi itseänsä kastella. Vene meni ihan putousten viereen; putouksista nouseva vesisumu  vastasi kosteudeltaan kaatosadetta. Pakenimme veneen sisätiloihin, kuvaaminenkin oli mahdotonta. Veneretki kesti noin 20 minuuttia. Todella hienot oli kyllä putoukset, en ole nähnyt ikinä mitään tällaista. 5/5 tulee niin että heilahtaa.

Bussikuskioppaamme Hornblower-lippuja ostamassa.
Kuin teuraalle menossa.
Hurjalta näytti koski.

Vesisumua edessä.
Lasketaanko tämä Jenkeissä käynniksi?

Laivan tultua takaisin laiturialueelle menimme vessaan. Se oli virhe, koska sieltä päästyämme jono takaisin hisseille oli kasvanut jättiläismäiseksi. Laiturialueella oli kyllä joku kahvila kertakäyttötuoleineen, mutta se ei kauheasti innostanut, joten jäimme jonottamaan poispääsyä toivoen, että ylempänä kylillä olisi joku lounaspaikka. Varmaan puolisen tuntia meni aikaa hukkaan siinä jonotellessa.

Putoukset ja laivalaituri.
Tuhansia lintuja syömässä tuhansia koskessa kuolleita kaloja.
Silta yli synkän virran, Ameriikkaan.

Kanadan puoleinen Niagara Falls ei tarjonnut ihmeitä muuten kuin näköalojen suhteen. Kaupunki oli melko pieni ja toi eittämättä mieleen jonkinlaisen miniversion Las Vegasista. Löysimme jonkinlaisen dinerin, josta tilasimme foot long-hodarit. Luulimme tätä mainoskikaksi, mutta tuote oli tosiaan jalanpituinen hodari, eihän sellaista saanut syödyksi erkkikään. Makukaan ei ollut hääppöinen, ehkä 2/5. Tilasimme pitcherin olutta, se oli halvempi kuin kolme tuoppia. Alkoi tulla jo kiire takaisin bussille, joten sekin vähän stressasi ruokahetkeä.

Niagara Falls, Ontario, Canada.

Kymmentä vaille kolme jatkoimme taas eteenpäin. Teimme ensin vielä pienen kierroksen bussilla putousten vieressä, ennen kuin jatkoimme pienen matkaa eteenpäin turistimyymäläalueelle. Pari pakollista tuliaista tuli ostettua ja postikortit ja -merkit.

Niagara-joessa vesi virtasi 50 km/h vaikkei olisi uskonut.

Sitten ajoimme näköalareittiä pitkin Niagara-on-the-lake -nimiseen pikkukaupunkiin. Bussi piti jättää vähän kauemmaksi parkkiin, sillä raskailla ajoneuvoilla keskustaan ajo oli jostain syystä kielletty. Täältä olisi päässyt shuttle bussilla kylille, mutta matka ei ollut kuin maksimissaan puoli kilometriä, joten kävelimme tuon luikauksella. Kaupunki - tai no, kyläksi minä tuota kutsuisin jopa Suomen mittapuun mukaan - oli sellainen tyypillinen pikkukaupunkin kuten joskus amerikkalaisissa tv-sarjoissa näkee. Vietimme täällä aikaa tunnin verran; kävelimme edes takaisin niitä kaupungin kahta katua. Mitään erikoista tämä ei tarjonnut, mutta oli ihan mielenkiintoista nähdä. Asunnot olivat omakotitaloja, hulppeita ja hienoja. Asuinkustannukset olivat täällä paljon halvempia kuin Torontossa, jossa suurin osa ihmisistä joutui käymään töissä. Väki oli keskiluokkalaista, mutta täällä sai nauttia omakotitalosta ja tilasta ja rauhasta. Kaupunki oli järven rannalla, vastarannalla näkyi udun seasta Toronton pilvenpiirtäjät. Tietä pitkin sinne oli kuitenkin matkaa 120 km.

Niagara-on-the-Lake.

Keskiluokkainen omakotitalo.
Puisto järven rannalla.
Kyllä siellä Toronto näkyy kun oikein pinnistää.
Kirkkokin oli.
Unelias oli meininki.

Puoli kuudelta lähdimme kotimatkalle. Kuski lupasi olla puhumatta mikkiin, jotta ihmiset saivat levätä, mutta hänen oli kuitenkin mahdotonta pitää turpaansa tukossa puoltatoista tuntia, joten jouduin etupenkkiläisenä small talkkaamaan paluumatkan ajan. Kova lätkäfani tuntui ukko olevan; mä olen enempi futismiehiä joten olin vähän vaikeuksissa aiheesta kun hän tuntui tietävän suomalaiset lätkäpelaajat kuin omat taskunsa. Nyt hän tuntui erityisen tohkeissaan kun NHL:n playoffit olivat alkaneet ja Toronto Maple Leafs kamppaili jatkoonpääsystä Washington Capitalsin kanssa.

Bussissa riitti päivän mittaan istumista.

Motarilla ajaessa kuskin radiopuhelin kuitenkin ilmoitti olemassaolostaan; toinen bussi oli lauennut ja tehnyt stopin motarin varrella olevalle huoltoasemalle. Bussissamme oli tilaa seitsemälle henkilölle, joten kävimme poimimassa onnekkaat valitut kyytiimme. Motarilla oli myös kolari, mutta onneksi autot oli saatu siirrettyä eikä mitään kovin pahaa ruuhkaa syntynyt. Lisäksi oli pääsiäismaanantai, joten tietä käyttävien työläisten määrä oli muutenkin melko vähäinen. Positiivisena yllätyksenä bussi laskeutui kaupunkiin Yonge streetin rampista, joten pystyimme jäämään pois hotellimme edustalla, ilman tunnin shuttle bus-kierrosta. Kello oli silti jo puoli kahdeksan ennen kuin pääsimme hotellihuoneeseen asti.

Lepäsimme puoli tuntia ja lähdimme sitten etsimään illallisravintolaa. Muistelin bussikuskin kertoneen, että Torontossa oli 8000 ravintolaa, mutta en huomannut kysyä missä ne oikein piileskelivät. Päädyimme sitten riitelyn jälkeen Tony's Deli -nimiseen italoravinteliin. Tarjoilijakin oli vähän tyly, mutta jäimme kuitenkin koska ravintolan tunnelma oli rauhallinen ja näytti jopa meneillään olevaa Maple Leafsin matsiakin. Mietin tilaisinko Branzinoa (sea bass) vai spaghetin lihapullilla. Tyydyin jälkimmäiseen, ukko otti sea bassin. Mude tilasi pitzen. Pari tuoppia meni olutta ja tilkka viiniä. Ruoka oli oikein hyvä, mutta faija kehui kalansa maasta taivaisiin vaikka ankarampaa ruokakriitikkoa saa hakemalla hakea. 150 taalaa maksoi koko setti yhteensä.

Junttiruokaa illalliseksi. Mutta hyvää.

Ulkona oli jääkylmä, lämpötila liki nollassa ja tuuli suoraan pohjoisnavalta. Kaupunki oli lätkämatsin vuoksi täpinöissään; Toronto oli 1-3 tappiolla, mutta nousi tasoihin ja lopulta jatkoajalla voittoon. Hieno juttu sinänsä mutta autot soitteli kadulla ajaessa torviaan siihen malliin, että nukahtaminen puolen yön kieppeillä oli jonkinlainen ihme.