torstai 5. maaliskuuta 2015

382# Vietnam, 4

26.1.2015, +31 Partly cloudy, Ho Chi Minh city, Vietnam

(bongatut eläimet: kuningaskalastaja)

Tuonne siis.

Herätys 6.45. Heräsin jo lähes pari tuntia aiemmin kuumuuteen, joten oli pakko kytkeä ilmastointilaite päälle. Juuri kun nukahdin niin herätyskello soi. Raadollista.

Aamiainen naamariin. Mä olen vasta yhden munakkaan syönyt, enkä syönyt sellaista nyttenkään. Eikö niissä juuri se vaara piile, meinaanpa vatsataudin vaara?

Huoneessa kamat kasaan, kävin sitten tekemässä check outin ja maksamassa edellisillan pyykkimaksun ( lähes puoli miljoonaa dongia maksoi). Sen jälkeen bussiin ja matka kohti Ho Chi Minhiä alkoi.

Ajoimme alkajaisiksi puolitoista tuntia ja saavuimme Vinh Long -nimiseen kylään, jossa poistuimme busseista ja teimme ensin 45 minuutin veneretken joella ja sitten vielä puolen tunnin minijokireissun soutuveneellä, keskellä viidakkoa, paikallisen naisen soutaessa. Se oli hieno, ja totta munassa mä olin jättänyt kameran bussiin (tässä vaiheessa luulin sen olleen vielä hukassakin), joten kuvia ei tästä syystä juuri blogattavaksikaan ole. Veneisiin mahtui neljä turistia ja meidän mukanamme oli pariskunta, jonka miespuolisen version oli mahdotonta pitää suutansa kiinni puolta sekuntia kauempaa, se vähän latisti tunnelmaa. Näimme kuningaskalastajan, se oli hieno.

Joella taas.

Nyt haiskahtaa vahvasti kyllä turismille.
Mökki metsän siimeksessä.
Ja taas kylä jonka nimeä ei tunnu kukaan tietävän.

Jatkoimme sitten reilun tunnin verran bussissa, mä nukahdin. Kävimme lounastamassa 7 lajin lounaan keskellä ei mitään. Ruuat olivat erittäin kummallisia; mä luulin että osa niistä käärittiin muovipussiin mutta sen ilmeisesti pystyi syömään, ainakin jos ymmärsin oikein. Ja jos en ymmärtänyt niin tuleepahan ainakin paska siistissä paketissa.


Kohta on kupu ravittu.
Lounaskala.

Bussimatkaa oli vielä 70 kilsaa jäljellä, tästä eteen päin oli ensimmäinen moottoritie, ja bussi kurvailikin liki satasta, vauhti tuntui hurjalta kun ollaan totuttu normaaliin valtatiehen, jota pystyi yleensä ajamaan noin kolmeakymppiä. Liikennesäännöt olivat toki niin vietnamilaisia kuin olla ja saattoi. Kaupunkialueelle päästyämme saimme ensikosketukset ruuhkasta ja mielisairaasta moottoripyörien määrästä. Hotellimme oli aivan keskustassa.

Hotellin fasadi oli siisti ala-auloineen ja pukutyypit olivat vastassa ja aukomassa ovia, mutta huone oli pettymys. Mun huone oli tokassa kerroksessa, liikenteen meteli oli tietysti kova kun keskustassa oltiin, mutta huoneessa haisi mielestäni jalkahielle ja homeelle, ja suihkutilakin näytti olevan nuhjuinen. Siinä mielessä pettymys kun eräs matkaryhmäläisemme on aiemmin hotellissa ollut ja kehunut sitä jo viimeiset pari viikkoa. PE:n huone oli vitoskerroksessa, mutta se ei ollut yhtään sen siistimpi.

Kävimme hieman kävelemässä ja uhmaamassa kohtaloamme. Tien ylittäminen on todellakin hengenvarallista puuhaa. Jalkakäytävät on tukittu kaikenlaisella muulla kamppeella + niissäkin ajelee mopoja joten turvassa ei ole missään. Käytiin kaljalla, katselimme ihmismenoa, torjuimme kymmenkunta kaupustelijaa. Kello oli tulossa jo kuusi, mutta kuuma oli ulkona vieläkin.


Ollaan saavuttu Saigoniin.Vai Ho Chi Minhiin?

Otin hotellissa suihkun ja surffasin hieman netissä, ja kello vartin yli seitsemän lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Meillä oli yksi paikka mielessämme, jota opas oli kehunut. Jo alueen löytäminen oli hankalaa, teitä piti ylittää aivan riittävästi ja kaiken huipuksi kaupunkiin oli alettu rakentamaan metroa, joten kokonaisia kortteleita oli suljettu, mutta sitäkään ei voitu kävelijöille sanoa ennen kuin oli kävellyt 500 metriä turhaan, ja lopulta menimme puomien yli ja harhailimme rakennustyömaalla raksamiesten kanssa, jotka toki olivat vielä hommissa (ja olivat myös takaisin tullessa vaikka kello oli jo 22). Ruokapaikkaa emme löytäneet vaikka sahasimme edes takaisin ja ihan läheltä (tajusimme googlettaa osoitteen vasta myöhemmin). Tyydyimme sitten hätäratkaisuun, kun hermot olivat menneet väsymyksestä, kuumuudesta, huorantuputtelijoista, ranskanleivän kokoisista rotista ja kusihädästä.


Jumppatuokio.

Vietnam House oli kuitenkin hyvätasoinen ravintola, siellä oli elävä pianisti ja pöytäliinat ja ruoka melkeinpä parasta mitä tähän mennessä saaneet. Toki se oli hieman kallis, mutta ei meidän kukkaroita nyt vielä saanut nurin. Syönnin jälkeen palailimme hotellille päin, ylitimme jälleen rakennustyömaan ja etsimme baaria jossa olisi voinut vielä iltakaljat hörppäistä, mutta ei löytynyt kuin kahviloita, ruokaravintoloita ja bordelleita. Baarit olisivat ilmeisesti olleet reppureissaaja-alueella Pham Ngu Lao'ssa (District 1), jossa kävimme aiemmin päivällä, mutta emme jaksaneet mennä sinne saakka enää uudelleen. Haimme sen sijaan pussikaljaa kaupasta, joka oli täynnä suomalaisia (puhuimme jotain suomeksi ja koko kauppa kääntyi meitä katsomaan, onneksi emme möläyttäneet mitään kovin typerää ilmoille). Poikkesimme myös iltamarketti-alueella, jossa oli t-paitoja jollaisia olin halunnut. Laatuhan oli aivan täyttä sekundaa, vaikka tietysti myyjä muuta väitti. Mä en oikein tiedä mitä siellä sen kopissa oli loppujen lopuksi myynnissä, koska myyjä sai houkuteltua minut takahuoneiseen koska sieltä löytyi kuulemma kokoani. Tarttui mua kädestä ja vei perseelleen. Kyseli kuinka paljon tienaan ja olenko mä naimisissa ja vastattuani kielteisesti ja se ihmetteli syytä. Siitä olis varmaan lähtenyt 28-vuotias daami tuliaisiks Suomeen, mut mitäs minä Pp:tä vaihtamaan :) Ja toisaalta, yhtä hyvin eukko olisi voinut mennä naimisiin kukkaroni kanssa.  Ja kyllähän mä tiesin että mua kusetettiin, mutta mun oli vaan päästävä pois sieltä kopista. En koe tinkimistä luonnolliseksi ja kaiken huipuksi kaksi likaista kerjäläistä tarttuivat mua käsivarsista rahankerjuun toivossa. Ei mikään nautinnollinen shoppailutapahtuma.

Hotellilla nautin vielä oluen rauhoittuakseni päivän härdelleistä.

2 kommenttia:

  1. Ovela taktiikka myyjättärellä! Harmi etten muinoin itse keksinyt samaa, nythän se on myöhäistä jo ... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan se vähän epäeettinen tyyli :)

      Poista