torstai 21. helmikuuta 2013

241# Sekalaista

Euroopassa ollaan päästy kevääseen, ja se tarkoittaa futiksessa Mestarien liigan kevätkierroksia. Mutta taipuuko "mestarit" mestareiden vai mestarien? Kumpaakin variaatiota näkyy, jopa virallisissa instasseissa käytettävän. Virallinen on tässä tapauksessa sellaiset kuten Yle tai Wikipedia. Mä sanoisin kyllä "mestarien".

***

Mä en ole koskaan kehdannut valittaa ravintolassa ruoasta. Yleensäkin tuntuu siltä, että tarjoilijat kysyvät muodon vuoksi, maistuiko ruoka - ja odottavat suomalaiseen tapaan vastausta "joo", vaikka se olisi ollut pahaakin.

Mutta tässä mennäviikolla eräs kauppakeskuksen keskinkertainen ravintola alitti itsensä siihen malliin, ettei sitä voinut enää olla huomioimattakaan. Kyseinen ravintola ei ole mikään superketju, mutta löytyy muualtakin, ja ruoka on ollut ok. Eikä sitä voinut ihan halvaksikaan sanoa. Meidän takana olleet asiakkaat jopa kehuivat annoksiaan, mutta meidän molempien ruoka oli palanut osin syömäkelvottomaksi. Liha vielä meni, mutta muuten ruoka oli täysin piloilla ja lisäksi olut maistui aivan hirveälle, sen huomasi ensimmäiseksi.

Joten piti valittaa. Kyllä hävetti, mutta toisaalta tarjoilija näki palaneet kamppeet itsekin. Jos mä olisin ollut kokki, niin en olisi kehdannut sellaista ruokaa eteenpäin lähettää. Mutta oletti tietenkin, että jemmaamalla smetanaa päälle niin tuo menisi läpi.

Ei mennyt.

Saatiin me sitten alennusta, mutta ärtymystä oli kenties havaittavissa myyjänkin osalta. Emme tietenkään enää jatkossa kyseiseen ravinteliin mene, ja tuskin meidänkään läsnäoloa siellä kauheasti vaaditaan.

Seuraavana päivänä laitoin myös työmaaruokan palautelaatikkoon viestin, että nyt loppuu se yltiöpäinen curryn, sienten ja lämpimien ananaksien kanssa pelailu. Minustahan on tullut varsinainen ruokakriitikko. Tai ehkä mä olen katsonut liikaa Gordon Ramseyta.

***

Omituinen kokemus seurasi toistaan. Oli taas se aika kun piti mennä leikkoomaan tukkaa silmiltä. On tulossa häät, ja sellaisessa pitää olla edustava. Joten parturiin siis.

Mä olen aina pelännyt että joudun miesparturille. Mä olen siltä osin uhannut kohtaloani, ja käynyt sitkeästi eräässä parturissa jossa tiedän miespartureita olevan. Sinänsä jos ajatellaan globaalisti, niin maailmalla varmaan suurin osa partureista on äijiä. Mutta nyt ollaan Suomessa.

Tällä kertaa sitten napsahti, ja jouduin miesparturille. Ei mikään kaikkein heteroin tapaus. Ja pigmenttivärin perusteella kaveri kuului kääntöpiirien väliin. Ja kaiken huipuksi se ilmoitti alkajaisiksi lontoon kielellä, että mun on parasta osata englantia, hän ei puhu nimittäin yhtään suomea.

Veti kyllä hiljaiseksi. Mä olen ennenkin joutunut operoimaan Suomessa englanniksi, kun palveluammattilainen ei osaa suomea sanaakaan. Mitä tapahtuisikaan, jos mä menisin esimerkiksi Italiaan palveluduuniin ja julistaisin, etten puhu kieltänne ollenkaan vaan esim. pelkkää suomea ja joten kuten englantia?

Sain kuitenkin tukan leikottua. Tai no, äijä pyöritti mun päätä kuusi minuuttia sylissään. Normaalisti tukanleikkuu on kestänyt lähemmäs puoli tuntia. Nyt tosiaan huomasin kännykän kellostani, että puolen Cooperin testin verran piti penkissä vanheta kun tukka oli valmis. Mun mielestä se äijä vaan kampas tukan, mutta himassa huomasin että oli se ehkä aavistuksen verran lyhentynyt. Ei niin paljon kun olisin halunnut, nyt joudun käymään parturissa uudelleen aiemmin mitä olin suunnitellut, mutta tyhjää parempi tämäkin. Eikä välttämättä edes mikään kaikkein huonoin parturikokemus.

Mutta selvisipähän tuostakin. Ja suvaitsevaisuuspinnani nousi kohisten.

tiistai 19. helmikuuta 2013

240# Helikopterissa

Minulla oli viime viikolla kunnia päästä erään yritysjuhlan vuoksi helikopterilennolle.

Koko homma tuli yllätyksenä, joskin mä nyt jotain sen tyyppistä ohjelmanumeroa hieman ehkä ounastelinkin. Olisin muuten veikannut ehkä kuumailmapallolentoa, mutta vuodenajasta johtuen tiesin sellaisen mahdottomaksi.

Perjantai-iltapäivällä minut tultiin hakemaan duunista Kirkkonummelle. Loistavaa palvelua sano. Ajettiin Hirsalantielle, ja ohitettiin siellä täällä näkyviä jylhiä omakotitaloja. Kieltämättä tässä kohdin ajatukset olivat Tuntematonta sotilasta lainatakseni "mihin sitä sit ollenka lähretä? Vissi helvetti ast?". Varsinkin siinä vaiheessa kun kurvattiin jonkin omakotitalon pihaan. Se näytti aivan tavalliselta maalaistalon pihalta. Sillä erotuksella, että siellä oli liikennekyltti jossa mainittiin helikopterin kääntöpaikasta.

Vähän aikaa ihmeteltiin pihalla, kun missään ei näkynyt ketään. Viimein joku nainen kurvasi autollaan pihaan. Kertoi, että itse lentäjää - ja kopteria - pitäisi vähän aikaa odotella. Kutsui sitten taloon peremmälle. Hörppästiin siinä naisen tarjoamat kaljat ja ihmeteltiin kahta pientä koiraa, jotka keskittyivät pyörimään lähinnä omistajien jaloissa.

Oltiin jo vähän huolissamme, ehtisikö ilta pimetä ennen kuin lento pääsisi alkamaan, mutta tulihan se lentäjä koptereineen paikalle lopulta. Helikopterin sammuttaminen ei ollut kannattavaa jäähtymisajoista jne riippuen joten siirtyminen vehkeeseen oli mallia vauhdikas. Lumi pölisi ympärillä.

Kopteriin mahtui 5 matkustajaa + kuski. Meteli oli kovaa, joten siellä istuttiin kuulosuojaimet päässä. Tai sellainen kuulokemikrofoniyhdistelmä se oli, joka aktivoitui puheesta niin että siellä pystyi juttelemaan, eikä meteli vaivannut. Nahkapenkit olivat upottavat, eikä sisällä tarvinnut palella.

Se nousi ilmaan lähes huomaamattomasti. Olin ajatellut että meno olisi töyssyistä, mutta mitä vielä. Oltiin ilmassa ennen kuin ehti kissaa sanoa.

Ei ollut onneksi niin nuhjuinen sää kuin viime aikoina on ollut. Pilvinen toki, mutta näkyvyyttä riitti ihan hienosti. Kirkkaalla kelillä sieltä olisi näkynyt Tallinnaan, nyt ei ollut sellaisesta vaaraa.

Lennettiin ensin Porkkalanniemen yläpuolella. Lentäjä esitti meille julkkisten hulppeita kesämökkejä. Siellä oli Räikkösten, Selänteen ja muutamien yritysjohtajien mökkejä. Vaikeahan niistä oli mitään sanoa siltä korkeudelta - lennettiin noin 200 metrin korkeudessa. Muutenkin maisema oli varsin talvinen, luminen ja jäinen.

Sitten lennettiin kohti Hesaa. Ohitettiin Espoo, sitten Lauttasaari ja saavuttiin Jätkäsaaren kieppeille. Siitä Länsisataman ohi yli Vironlaivojen, sitten Kaivariin ja edelleen Katajanokalle asti. Nähtiin Kauppatori, Pressan linna ja Tuomiokirkko. Siinä vaiheessa kun lennettiin Rautatieaseman yläpuolella junaraiteiden yllä, oli jotenkin niin epärealistinen tunne. Katsella sitä perjantai-iltapäivän menoa lintuvinkkelistä.

Kierrettiin vielä Seurasaaren ja Kuusisaaren kautta takaisin Espooseen ja siitä edelleen takaisin lähtöpaikkaan.

Ihan hieno kokemus oli, kun en ollut aikaisemmin helikopterilentoa tehnyt. Ajantaju tuolla reissulla meni, eikä tullut huomattua katsottua kellosta kauanko sitä ilmassa pörrättiin. Kone lenteli noin 170 km/h, joten kyllähän siinä tietysti eteäpäin mentiin, mutta oli reittikin suht pitkä.

Ja tasaista oli meno. Lentäjä sanoi, että kesällä hyppyytystä on enemmän, etenkin kylmän meren päällä, kun ilmavirrat ovat erilaisia. Näin jäiden aikaan kyyti on tasaisempaa. Oksennuspussukkaa ei siis tarvittu.







maanantai 11. helmikuuta 2013

239# Tamago

Mulla on duunin puolesta älypuhelin. Onhan se kätevä nettisurffauksessa ja tekstiviestit kirjoittaa näppärästi. Ja olen tullut sinuiksi jopa kosketusnäytön kanssa. Sinällänsä mitään softia en sen kautta pyöritä; kyllä sitten datahommia varten pitää olla datavehje. Sen verran vanhanaikainen minä olen.

Luin tässä yksi päivä lehdestä älypuhelimiin ladattavasta pelistä. Tamago-munapelistä. No joo, kyllä mä oon joskus ladannut itselleni Angry Birdsin, mutten mä ole sitä jaksanut pelata. Mutta Tamago-munapeli... Idea on yksinkertainen: ruudulla on kananmuna, jota täytyy sormella kopauttaa miljoona kertaa. Munan yllä pyörii laskuri, jossa indikoidaan jäljellä olevien kopautusten määrä.

Voi helvetti että se on tylsää. Sitä on vaikea tajuta, kuinka paljon on miljoona kopautusta. Se vastaa miljoonaa hiiren klikkausta. Mä voin kertoa, että se on paljon. Olen katsellut televisiota, ollut palavereissä, naputellut junissa ja metroissa ja silti olen saanut vasta 110 000 kopautusta tehdyksi. Jäljellä on vielä
890 000 kopautusta. Se peli ei lopu koskaan.

Ja mitä järkeä siinä sitten on? No onhan siinä. Se harjoittaa jälleen itsekuria. Se on täydellinen peli siihen. Se ei vaadi taitoa eikä osaamista, vaan pitkäjänteisyyttä.

Olen markkinoinut peliä kovasti eri ihmisille. Vastaukset voidaan jakaa

1) ei kiinnosta, koko idea on täysin typerä
2) kokeilin pari tuhatta kertaa, koko idea on täysin typerä
3) Katoin youtubesta mitä tapahtuu kun tuon pelaa läpi.

Käsittämätöntä suhtautumista, kun kerrankin pystyisi helpolla kehittämään itseään.

Peli on tietysti kehitetty Japanissa, jossa se on nauttinut jonninlaista suosiotakin. Kuinkas muuten. Suomessa tuota pelannevat lähinnä yläasteikäiset penskat.

Nuorissa on tulevaisuus.

perjantai 8. helmikuuta 2013

238# Viina

Mä olen monesti miettinyt, millainen maailma olisi jos ei viinaa siihen olisi keksitty? Noh, ihminen on tietysti aina ollut omiaan keksimään kaikkea mielen arkiasioista ja ahdistuksista poistavia myrkkyjä. Jos ei olisi viinaksia, niin olisi jotain muuta.

Mun mielestä viina on pahasta (mm-kay?). Mä olettaisin, että meillä olisi parempi maailma, jos ei viinaa olisi. Mitä se on muuta kuin aiheuttamaan ongelmia. No joo, jotkut tietysti uskottelevat osaavansa viinankäytön. Mutta en mä sitä tarkoita. Kuitenkaan kaikki eivät sitä osaa, jolloin siitä aiheutuu suorasti tai epäsuorasti meille ongelmia. Kännikalat terrorisoivat kadulla ja kotona. Ja se mitä ei ole ollut olemassa, niin miten sitä osaisi kaivatakaan?

***

Juon toisinaan itsekin. Minulla on muutama kaveri, eikä meitä yhdistä oikein mikään muu kuin viinanjuonti. Ei heitä muuten tule tavattua muuta kuin kaljallakäymisen merkeissä. Siksipä esimerkiksi Pp:n kanssa on niin kivaa, kun ei tarvitse sen brenkun kanssa puleerata. Oli mulla sen kanssa sitten hauskaa tai ärsyttävää tai väsynyttä, niin tuntemukset ovat aitoja eivätkä viinasten aiheuttamia, eikä tarvitse aina istua kaljamuin kanssa.

Mä en edes tykkää viinaksista enää. Se aiheuttaa minulle poikkeuksetta huonon olon fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti. 95% ajasta jonka viettää alkoholin vaikutuksen alaisena on huonoa. Noh, tietysti se 5% painottuu eri lailla. Kyllä mäkin tykkään juoda shamppanjat tai lähtökaljat, joka entisestään kohottaa kattoon noussutta tunnelmaa. Mutta noin niin kuin kokonaisuutta tarkastellessa, jääkö siitä tosiaan "voitolle"? Epäilen.

***

Meidän isä juo viinaa. Hän juo sitä joka päivä. Hän on juonut sitä joka päivä hyvin pitkään. Muistelisin, että hän on edellisen kerran viettänyt selvän päivän 6 vuotta sitten kun joutui sairaalaan kolmeksi päiväksi. Lääkäri ihmetteli potilaansa poikkeuksellista oirehdintaa tajuten niitä tuskin vieroitusoireiksi / krapulaksi. Kyllä me käytiin isää sairaalassa katsomassa - ja ihmetteli, eikö meille todellakaan tullut mieleen tuoda hänelle viinaputelia lasarettiin.

Itsensä tuhoaminen on riittävän ikävää seurattavaa kenelle tahansa läheiselle, mutta yleensä tuo ei jää siihen. Juopon käytös muita ihmisiä kohtaan ei ole kaikkein joviaaleinta. Mä olen ihmetellytkin, miten esimerkiksi mutsi kestää sellaista. Toisaalta, enpä mäkään ole asiasta mitään sanonut. Ennen kuin tällä viikolla. Tällä viikolla tuli mitta täyteen sitä ainaista örinää, arvostelua ja vittuilua. Ja yksinkertaisesti vaan hermot menivät ja räjähdin.

Seuraavan päivän aamuna laitoin äkkiä mielipiteeni tekstarilla isälle, ennen kuin hän ehtisi juomaan itsensä uudelleen humalaiseksi. Toivottavasti viesti meni perille. En mä odota liikoja. Viina on juopolle yhtä tärkeää kuin hengitysilma, ja menee aina kaiken muun edelle. Jos juopolle nalkuttaa, niin parhaimmassa tapauksessa siitä saa korkeintaan piilojuopon. Halu muutokseen lähtee itsestä, eikä siihen ole muilla sanomista. Mutta tahdoinkin tehdä vain tiettäväksi, mitä hän muille käytöksellään aiheuttaa ja etten hyväksy sellaista. Saas nyt nähdä.

***

Mä en pysty olemaan riidoissa kenenkään kanssa. Saatan ärsyyntyä nopeasti ja sanoa vittumaiseen sävyyn, mutta vaikka olisinkin oikeassa niin riitatilanne stressaa minua niin, että annan mieluummin periksi.

***

Eilen taas töistä kotiin tullessa näin kadulla vastaan tulevan miehen, joka hoippui kännissä. Sen huomasi heti. Aloin tekemään väistöliikettä tien oikealle reunalle, mutta äijä kääntyi kurssillaan kohti. Pakkohan sen oli avata monttunsa:

- Hei herrasmies...
- Mä en oikeesti jaksa nyt!!

Mitä sillä olisi voinut olla asiaa? Mä olen tehnyt raskaan työpäivän, enkä jaksa mitään ventovieraan känniläisen juttuja, joka on koko päivän saanut dokata. Mitä hänellä olisi minulle sellaista asiaa tarjottavanaan, joka kiinnostaisi minua? Haluaisinko antaa hänelle jonkin rahan tai tupakan, vai mitä lienee vailla? Ei... Mä en todellakaan jaksa.

***

Kannabis - miten tuo nyt sitten suomalaisittain kirjoitetaankaan - haluttaisiin joidenkin osalta laillistaa. Onko meidän kansamme päihteiden käyttö niin hyvällä tasolla, että tässä voidaan ottaa lisää päihteitä markkinoille? Kun kuulemma viina aiheuttaa ne ongelmat, ja kannabiksen polttelijat ovat lungia porukkaa? Ok, sitten pää taas pois perseestä. Jos ihminen käyttää kannabista, hän käyttää myös muitakin päihteitä, on päihteiden käyttäjä. Ei sellaista tyyppiä olekkaan, joka joi ennen viinaa mutta nykyään on luopunut viinasta ja sekoittaa päänsä vain kannabiksella koska siitä tulee iisimmät sävärit? Ei, vaan kannabista sauhuteltaisiin rinnalla, ja hörhöjä saataisiin lisää moninkertaisesti piristämään meidän veronmaksajien metromatkoja.

***

Se olis tänään kuulkaa perjantai. 11 tunnin työpäivän jälkeen meillä on semmoinen vapaamuotoisempi tilaisuus. Eiköhän siellä tule viinaa juotua.

perjantai 1. helmikuuta 2013

237# Kurinpalautuskuukausi, osa 6

Loppukiri laihikselle.

Ajattelin ensin, että olin niin demotivoitunut etten jaksa tehdä tynkäviikolla mitään. Tiistaina lähdin kuitenkin töiden jälkeen lampsimaan kotia kohti. Kyllä vitutti, mutta sain matkan tehtyä. Sitten vielä kaupan kautta porukoille. Kyllä siitä 11 kilsan lenkki tuli.

Keskiviikkona oli mieletön lumi-, räntä-, jäätynyt vesi-, vesi-, mikä tahansa pyry nyt olikaan, mutta aivan helvetillinen sellainen. Ja niin kova tuuli. Kävelin silti himaan, tuntui että naama oli vereslihalla kun tuuli ja sade sitä Kulosaaren sillalla piiskasi. Autoista lensi paskaa nilkoille, polvista alaspäin olin aivan ruskeana. Jalkojen alla liukasteli vesisohjo. Mun kesti varmasti puoli tuntia kauemmin talsia kuin tavallisesti, loppumatkasta hoipuin uupumuksesta kuin humalainen baarista kotiin. Olin täysin läpimärkä, ulkopuolelta vesisateen ansiosta ja sisäpuolelta voimakkaan hiestymisen vuoksi. 10 kilsaa tuossa kelissä tuntui kaksinkertaiselta matkalta. En muista koska olen viimeksi ollut niin väsynyt fyysisesti kuin tuon jälkeen.

Torstaina sain loppuvaihteen päälle, sillä ajatuksella että se on viimeinen talsinta vähään aikaan. Kävelin kotiin ja sieltä porukoille. Se perinteinen 11 kilsaa. Jalat olivat vetkulia.

Mä olen kävellyt jumalattomasti tässä tammikuun aikana. Varmasti yli 200 kilometriä lenkkeinä, sitten toki vielä normikävelyt päälle. Sellainen jo kuluttaa about 10 000 kaloria. En tiedä vaikuttaako olosuhteet lisää - perustuvatko nuo kulutusarviot kesäkelille? Meinaan on ihan leluhomma kävellä tuo kesällä kuin talvella.

Mä olen kävellyt pakkasessa, mä olen kävellyt vesisateessa, mä olen kävellyt lumipyryssä, mä olen kävellyt räntäsateessa, mä olen kävellyt loskassa, mä olen kävellyt lumessa, mä olen kävellyt jäällä, mä olen kävellyt jäällä jonka päällä on vettä. Mä olen kävellyt pimeässä, epätoivossa, väsyneenä, nälkäisenä, kylmissäni ja ennen kaikkea mielipuolisessa vitutuksessa.

Sen lisäksi vielä pientä settiä päälle. Punnerruksia, vatsalihasliikkeitä, sen semmoista.

Yrittänyt syödä terveellisesti ja vähemmän. Pois sipsit, karkit ja brenkku.

Laskeskelin, että tuhannen kalorin päivävajeella tässä on viime päivät vedetty. Ja muutenkin olen pitänyt huolta, että olen kuluttanut enemmän kuin hankkinut, muutamaa päivää lukuunottamatta, jolloin en ole ehtinyt liikuntasuoritteita vetää läpi.

Tulos oli ollut hyvää viime sunnuntaihin saakka. Ja koska tässä oli tosiaan loppukiri, niin elättelin toiveita, että saan vielä kilon pois. Tai edes sen 0,7 kg, jotta saisi 5 kg yhteispudotusta.

Ja kuinkas sitten kävikään? Mun naamalleni on kustu. En meinannut todellakaan uskoa sitä, että olin lihonut viimeisen 4 päivän vaikana 0,6 kg.

Mä olen aina mielessäni naureskellut laihdutusohjelmien tyypeille, jotka kuinka yrittävät vakuuttaa että he tekevät kaikkensa mutta eivät silti laihdu. Ajattelin, että he vedättävät.

Vaan taisin saada opetuksen. Silti, mä olen niin masentunut tästä suorituksesta, en todellakaan koe ansainneeni tällaista tulosta. Kuukauden yhteispudotus siis vain -3,7 kg. Viime vuonna pudotin sentään likemmäs 6 kg. Ehkä mun täytyy ensi vuonna lukea laihdutusohjeet naistenlehdestä - joita olen aina mielessäni naureskellut.

Tipattomuus onnistui kyllä. Loppujen lopuksi ihmeen hyvin. Siinä sentään viime vuonna epäonnistuttiin. Tämä taisi olla vasta toinen kerta, kun tuo koko kuukausi menee alkotta. Propsit siitä.

Tulevana viikonloppuna piti palkita itsensä sipseillä ja oluella, vaan tiedä sitten onko aihetta näillä tuloksilla juhlaan. Itse asiassa, tekisi mieli melkein rangaista itseäni onnettomasta tuloksesta jatkokuukaudella, mutta semmoinen varmaan herättäisi jonkinlaisen pakkomielteen ja kun tässä elämässä ei juuri ilonaiheita ole niin miksi hankaloittaa sitä vielä entisestään panttaamalla itseltään herkullisia elintasorenkaan kasvatusainesosia.