Marraskuu on sujunut jo puoleen väliin. Unettavana, kuolleena, harmaana. Ja onneksi lumettomana.
Näin tänään miehen, joka odotti ratikkapysäkillä tyynesti kulkuneuvoaan. Shortseissa. Hatunnoston arvoinen suoritus, marraskuun puoliväli sentään. Tosin onhan lämpöäkin ollut tässä parhaimmillaan melkein kymmenen astetta. Kesätakilla on tarennut oikein hyvin, ei tarvitse edes vetoketjua sulkea. Mutta tänään duunipalaverin alkajaisiksi voivoteltiin, miten masentavaa ulkona on. Kuulemma sellainen kolmen, neljän asteen pakkanen lumella olisi hienoa. Mä en edelleenkään ymmärrä, miten pystyin hillitsemään itseni ja olla sanomatta sanaakaan.
Duunissakin ollut tylsää. Ei sinänsä kamalaa. Mutta paras työkaverini lähtee pois, se kyllä masentaa.
Vapaa-aikoina olen harrastanut keilausta ja japania. Kummassakin olen umpisurkea, ja toiset niin paljon minua parempia. Mutta niinhän se menee aina. Juoksin tai kävelin, niin aena hävittiin. Mutta tässä tapauksessa sillä ei ole väliä, mä tykkään noista kahdesta harrastuksesta enkä välitä muiden saavutuksista mitään. Joskus mä melkein vajoan epätoivoon niin koitan miettiä miten huono mä olin alottaessani, ja siihen nähden olen toivottavasti edistynyt ja kehittynyt, ja kuin salaa itseltäni nostanut rimaa sen suhteen, mikä on tämän päivän hyvä suoritus ja mikä huono.
Kävin muuten eilen slummissa, illalla. Jessus muo pelotti, vaikka oli auto, ja autolta matkaa keilahallille 30 metriä. Mä en tajua miten kukaan uskaltaa siellä asua, saatikka liikkua julkisilla.
Juuri noin. Ei tarvitse aina vilkuilla muiden suorituksia vaan voi nauttia siitä tekemisestä itsestään - ja korkeintaan (välillä) kilpailla vähän itsensä kanssa.
VastaaPoistaJa joo, harmaata on. Tunnustettakoon tosin että minä kuulun lumi-ihmisiin, tosin muutama senttikin riittää ainakin näin alkuun. Keväämmälle sitten tilauksessa on vähän enemmän lunta, auringonpaisteisia hiihtolenkkejä varten :)