perjantai 31. elokuuta 2012

198# Jorinia, osa 3

Koko ajanhan saa lukea lehdistä kaikenlaisista sairaista hepuista - mieleltään sairaista. On tuhopolttajia, raiskaajia, ryöstäjiä, rosmoja, pahoinpitelijöitä, pedofiilejä, tappajia jne jos jonninlaista. Ne ovat niin yleisiä, että niistä on tullut osa "normaalia" yhteiskuntarakennetta. Silti aina välillä joku pystyy yllättämään poikkeuksellisella raakuudellaan.

Eilen saatiin lukea, miten itähesalainen isä oli muijansa kanssa kiduttanut 8-vuotiaan tyttärensä hengiltä. Jotenkin pisti mietittymään sekin juttu. Miten kukaan voi pystyä edes tuollaiseen? Eikö ihmisluonnossa ole minkäänlaista inhimillisyyden jäännettä enää tuossa vaiheessa? Ja pahoinpitely oli ollut säännöllistä ja sitä oli jatkunut pitkään. Ja miten tämä sekopää löytää vielä samalla mielenlaadulla varustetun naisystävän, jonka kanssa ovat tätä kidutushommaa puuhanneet?

Varmaan tuntuu kamalalta myös niistä sossutyöntekijöistä, jotka päättivät antaa vanhemmille vielä yhden mahdollisuuden ja palauttivat huostaanotetun likan takaisin kotiin, vaikka lapsi ei itse olisi sitä halunnut ja hänessä oli aiemminkin pahoinpitelyjen merkkejä näkynyt. En mä silti niitä tuomitse; kyllä mäkin töppään duunissa, mutta harvemmin silloin kukaan joutuu hengellään maksamaan. Virhearviointeja sattuu, mutta eikö tuon lapsen ja vanhempien hyvinvointia olisi voinut seurata jotenkin mallia suurennuslasi?

Ja pahimmalta tuntuu tietenkin sen lapsen puolesta. Viimeisen illan kidutus oli kestänyt ilmeisesti 4-6 tuntia ennen kuin lapsi oli hengiltä tukehtunut - isä oli käynyt välillä tupakilla ja palattuaan pahoinpitelemään lastansa oli löytänyt hänet hengettömänä. Miten paljon tuskaa, kipua ja pelkoa sen lapsen on pitänyt lyhyen elämänsä aikana kokemaan. Eikä hän tule koskaan kokemaan mitään oikeudenmukaista hyvitystä asiasta; hänen maailmankuvansa ei tule yhtään paremmaksi vaikka mitä tehtäisiin.


Noh,                                                                                       

Noh, kevyempiin aiheisiin.

Keskiviikkona palattuani hammaslääkäristä kaikki oli muutaman tunnin ok, mutta kun puudutus lopulta katosi, niin särky hyökkäsi muutamassa kymmenessä sekunnissa tuskalliselle tasolle. Pari buranaa naamaan, ja vähän helpotti ja sain syödäksenikin. Leuka tuntui kyllä olevan niin jumissa, ettei suu auennut kuin neljänneksen normaalista. Paremmalta se silti tuntui kuin aikoihin. Keilauskin meni ok, taisin jopa voittaa.

Tarkkaa peliähän se oli antibioottien kanssa kun niitä pitää kahdeksan tunnin välein ottaa ja parin tunnin päästä ruokailusta ja puoli tuntia ennen ruokailua jne. Vaikutuksen huomasin seuraavana päivänä lähinnä siitä, että pakki meni täysin sekaisin ja kusi on mustaa kuin yö. Lisäksi pötsi pitää sellaista meteliä että äitinikin sen kuuli monen metrin päähän. Taas yksi hyvä syy unettomuuteen - mahan pitämä mekkala.

Torstai sujui ihan ok muuten, nappeja napatessa. Yritin illalla harjata kipeää puolta hampaista, mutta se vihloi niin kipeästi että hyvä ettei jalat pettänyt alta. Ehkä mä jätän sen vielä toistaiseksi väliin... muutenkin tuntui ajoittain sellaisia pienempiä vihlaisuja esim. kävellessä tai kumartaessa. Vähän pisti huolettamaan, onko siellä sittenkään paranemisprosessi täysillä menossa tai onko joku muukin hammas paskana.
Perjantain vastaisena yönä heräsin kuitenkin taas puoli neljän kieppeillä särkyyn. Puoli suuta särki. Leukaa, eri hampaita, poskea, ikeniä. Otin vahvempaa kipulääkettä, mutta en kokenut siitä minkäänlaista apua. Ne ovat kolmiolääkkeitä, mutta taidan olla niille immuuni, eivät saa edes päätä sekaisin... Loppuyö sujui torkahdellessa, vitutti jos joudun taas hammaslääkärille. Ja viikonloppu tulossa, niin se vaikeutaa asiaa entisestään.

dddddddddddddddddddddddddddddddddddddd

Pilttuussa pienessä seisovi tamma
kauan on ollut orhitta
Ilta jo pimeneepi
yöksi jo yleneepi
ei sitä orhia tullutkaan

Kaukaa kuuluu kavion kapse
siellä se orhi on
muiren vierairen tammojen kanssa
käynyt on karkelohon

keskiviikko 29. elokuuta 2012

197# Hammaslääkärissä, osa 3

Tiistaina kului päivän mittaan pari buranaa. Kävin sitten saunassa, jolloin suu tuntui jopa normaalilta, kunnes kymmenen kieppeillä särky iski jumalattomalla voimalla.Nappasin Burtsun, kymmenen minsan päästä toisen. Kipu säteili kuin hevosenkenkä, alaleuasta nielun kautta yläleukaan, ja ikeniä kutitti edestäpäin. Lisäks tuntui hankalalta aukoa suuta. Yritin kipeällä hampaalla purra pehmeää hernettä, mutta äkillinen kipu vei melkein jalat alta.

Buranat vaikuttivat, menin masentuneena nukkumaan.

Sain nukuttua koko seuraavan yön. Pahin särky oli poissa aamulla herätessä, mutta olin satavarma että se kyllä palaa, kunhan hammas siitä herää. Palasihan se, mutta ei niin voimakkaana kuin aiemmin. Mutta se vika oli siellä. Oli aivan turha yrittää kusettaa itseään. Varsinkin jos kumarruin ottamaan lattialta jotain pää alaspäin, niin hyvä ettei silmissä pimentynyt. Ei normaali.

Aamupäivällä oli duunissa kiirusta, mutta ruokiksella soitin hammaslääkäriin ja sain iloikseni ajan parin tunnin päähän. Kävin ostamassa kaupasta lihaperunasosetta, jonka pystyi taas imeskelemään huiviin.

Mitään en oikein saanut duunissa aikaan, en pystynyt mihinkään keskittymään. Siltikin mietin, olisiko hammaslääkärille meno turhaa, koska olin pystynyt koko päivän sinnittelemään ilman särkylääkettä? Ehkä se oli pelko - silläkin on kummasti kipua lieventävä vaikutus. Ja siks toisekseen, kun aina väitetään että jos pelottavan asian kohtaa niin pelosta pääsee eroon. Miksi olen silti joka kerta lähes paniikissa mennessäni hammaslääkäriin?

Eniveis, pakkohan se oli mennä. Mulla oli taas eri lääkäri. Nuori naishammaslääkäri. Ystävällisen oloinen, ei ollenkaan ilkeä. Oli perehtynyt jopa tapaukseeni niin hyvin, ettei tarvinut juuri selitellä mitään. Kurkkasi suuhun ja sanoi heti, että ihan hyvä että tulin käymään (tietysti, saahan siitä hammaslääkäri taas nyhdettyä 162€)

Kummasti selkä hikosi taas siinä penkissä, vaikka olinkin mielestäni rennompi kuin pitkiin aikoihin. Puudutuskaan ei tuntunut kovin pahalle, vaikka aluksi olin varma että sekin sattuu kun piikkiä pistää turvonneelle ja tulehtuneelle ikenelle.

Poraus tuntui kestävän ikuisuuden, ajattelin että miten siellä voi olla enää mitään porattavaakaan. Ei se silti onneksi sattunut. Sen jälkeen mä en tiedä mitä siellä tehtiin, mutta sitä mätää koitettiin poistaa puristamalla ja jotain kanavia avaamalla. Se ei enää tuntunut niin kovin mukavalle, ja välillä pisteli kyllä ihan tarpeeksi.

Kolme varttia siinä meni, lopuksi sitä hammasta lääkittiin ja paikattiin. Tällä kertaa sai kotiinviemisiäkin; pari 30 kpl:n antibioottikuuria ja paria eri särkylääkettä. Vähän pisti huolettamaan, kun hammaslääkäri sanoi, että sitä tulee sitten särkemään pari päivää jahka puudutus katoaa :|

Niin ja mikä järkyttävintä niin viinaa ei saa juua. Tulee kuulemma antabusreaktio. Tämäkin vielä kaiken pahan lisäksi... Kävin hakemassa lääkkeet, parempihan se on niiden syöminen aloittaa heti niin toivottavasti joskus loppuvatkin.

Illalla olisi tarkoitus mennä ystävien kanssa ravintolaan ja keilaamaan. Pöytä on varattuna ja kaikkea. Toivottavasti siellä on liemiruokaakin.

tiistai 28. elokuuta 2012

196# Hammaslääkärissa, osa 2

Buranaa tosiaan kului päivän mittaan. Neljää tuntia ilman ei pystynyt olemaan, ja siltikin tuntui kun olisi koivuhalolla hakattu leukaperiä. Välillä elo tuntui mahdottomalta. Mä kuolisin tähän.

Duunipäivä kului matelemalla, sitten porukoille lohduteltavaksi. Mutsi olikin hankkinut sitkeää lihaa jota yritin hieman imeskellä. Kirosin mielessäni sitä sossulääkäriä. Miten saatanan huono se olikaan.

Vähän aikaa siinä soffalla makoilin, toivoin vain pääseväni äkkiä hammaslääkärin tuoliin porattavaksi.

Seitsemältä lähdin kohti hammaslääkäriä, en osannut enää edes pelätä. Särystä oli vaan pakko päästä eroon ja äkkiä. Mä olin jo fyysisesti huonovointinen koko jutusta.

Hammaslekuri oli myöhässä vartin verran, mutta se sallittakoon. Ukko oli jostain päin aasiaa nimestä päätellen, mutta pigmenttitaso ei ollut matalimmasta päästä. Mutta heti tuli jotenkin sellainen huojentunut olo, päin vastoin kuin aiemmasta sossulekurista. Vähän se puhui hoono soomi, mutta ymmärsin kaiken ja se ymmärsi mua, niin ei sillä sen väliä.

Äijä vaikutti pätevältä; otti heti aluksi röntgen-kuvan, analysoi huolella ja selitti mitä aikoo tehdä. Voi jessus että se hammas särki siinä hammaslääkärin tuolissa maatessakin ennen toimenpiteitä. Puudutti sitten kunnolla, otteet olivat jämäkät ja määrätietoiset ja hetken tunsin tukehtuvani. Hän avasi hampaan, ja kertoi sen olevan mätää täynnä. Varmaan hän sitä putsasi, aloitti juurihoidon - joka kieltämättä on epämiellyttävää - lääkitsi sitä ja iski väliaikaisen paikan. Tähän meni ehkä 40 minuuttia. Sen jälkeen selitti huolellisesti jatkotoimista. Parin viikon päästä uudelleen.

Hyvää duunia mielestäni. Toki oli puoli päätä puuduksissa, mutta pitkästä aikaa oli särytön olo, ja se nosti fiilikset kattoon. Teki mieli kiittää äijää erityisesti siitä... ja henkeni pelastamisesta. Raksi seinään, että koin mamustakin olevan ensimmäistä kertaa jotain konkreettista hyötyä. Itse asiassa hän ei pelkästään auttanut minua hampaani kanssa, vaan palautti myös uskoni koko edustamaansa kansaansa kohtaan.

Pää oli pitkään puuduksissa. Nälätti, mutta koska en tuntenut mitään niin en uskaltanut oikein mitään syödäkään etten söisi kieltäni. Tyydyin imeskelemään metwurstia.

Juuri kun olin menossa nukkumaan puudutus lakkasi ja yllättävästi kuin kesäinen ukkoskuuro särky valtasi koko leukaperän. Nappasin suoraan pari buranaa - arvelen vatsani tästä kiittävän - ja yritin käydä nukkumaan. Pitkään pyörittyäni kipu ilmeisesti hellitti sen verran että nukahdin.

Aamulla olo oli ihan siedettävä, joskin pelon sekaisesti odotin koska särky taas palaisi. Parin valveillaolotunnin jälkeen oli pakko hakeutua taas buranapaketille. Siltikin, kymmenen tuntia edellisestä joten ehkä tässä on eteenpäin menty. Saa nähdä. Toivoisin vain niin kovin, että särky johtui siitä krenaamisesta ja menisi ohi itsestään, ja sitten parin viikon päästä voisin hakeutua parantuneena jatkohoitoon.

Katsotaanpa siis, koska kolmas postaus aiheesta tulee.

maanantai 27. elokuuta 2012

195# Hammaslääkärissä, osa 1.

Vaikka en aina olekaan samoilla linjoilla kun Partis ja Polgis, niin saavat kyllä sympatiani ihan täysin, vilpittömästi. He elävät kivun täyttämää elämää. Mä myönnän olevani vauva, mitä kivunsietoon tulee. En kestä sitä ollenkaan.

Toivottavasti he eivät saa hepulia, ja ärsyynny, kun kerron hammassärystäni. En ymmärrä, miten niin pieni asia voi tuottaa ihmiselimistöön niin paljon kipua ja särkyä. Olen huonovointinen; mä olen varma, että hammas on päättänyt tappaa minut - tosin en tiedä mitä se itse kuvittelee siitä hyötyvänsä kun kerran symbioosissa tässä olisi tarkoitus niinku elellä.

Se alkoi torstaina, lievänä. Neljä päivää sitten. Tai viisi. Riippuu laskentatavasta. Klaarasin homman buranalla.

Perjantaina sitä jomotti jo hieman enemmän, mutta napsin päivän mittaan lisää buranaa. Illalla purskuttelin suutani viskillä ja ginillä, nielaisua unohtamatta. Jo muutaman napakan paukun jälkeen hammaskipu oli hävinnyt. Hahaa. Zim 1 - hammas 0.

Sillä pärjättiinkin hyvin lauantai-iltaan, kunnes särky palasi ryminä takaisin. Nyt hammas tuntui olevan tosissaan. Lisää särkylääkettä naamariin. Hyväksyn tosiasian, että tähän ei auta muu kuin peloista pahimman kohtaaminen; hammaslääkäri.

Saan nukuttua, mutta herään viideltä aamuyöllä kipuun. Käyn purskuttelemassa suuta whiskyllä ja ginillä - tällä kertaa en edes nieleksi (kuinkahan paljon pervoja tämäkin lause tuo blogilleni :D). Se auttoi sen verran, että sain vielä pari tuntia nukutuksi.

En saanut mitään aikaiseksi koko sunnuntaina ikkunanpesua lukuun ottamatta, mutta muuten meni säristellessä. Lähdin sitten porukoille. Söin lihapullia, jonka jälkeen totesin, että on aika lähteä katsomaan mitä veromarkoilla saa. Soitin kunnalliseen päivystykseen. Sieltä sanottiin, että "seuraava ilmoittautumisaika alkaa tunnin kuluttua". Jaahas, kuulostaa byrokraattiselta.

Lähdin sinne eniveis, vaikka olisi ollut Puulin peli telkassa. Ensin piti jonottaa tosiaan ilmoittautumaan, sen jälkeen erikseen vastaanotolle. Arvioitu jonottamisaika oli 1-3 tuntia, mahdolliset lapsipotilaat menevät etusijalle.

Odotussali sinänsä oli aika lailla apinatarha. Tietäähän sen millasta sakkia siellä oli, mutta näinä aikoina pitää olla varovainen ettei tule sitä vihapuhetta. Noh, 1,5 tuntia siinä meni ootellessa, tuli hiirenkorvalliset MB ja Kodin kuvalehti siinä selattua ja mitä nyt puhelimella netissä surffailin. Ja vieressä köhinyt kakaralauma luultavasti tartutti minuun jonkun ebolan.

Yllättävää kyllä, olin melko rauhallinen. Yleensä mä olen ollut pakokauhun vallassa. Ja siis käytän nimen omaan yksityisiä; tuolloin ei ole odottamisia liiemmin, ja pystyn ajoittamaan vierailuni niin, etten joudu kauaa odotussalissa istumaan, koska se paikka on karmiva. Kuin helvetin esikartano. Kuulla ne kaikki äänet ja haistaa ne hajut. Ilma on niin sakeana pelosta, että sitä voisi leikata veitsellä.

Viimein pääsen sisään. Jes: mieslääkäri, kerrankin. Meidän isä aina sanoo, että ukoilla on niin paksut sormet, että on helvettiä olla sellaisen käsittelyssä. Mulla ei ole koskaan ollut mieshammaslääkäriä (vai oliko, armeijassa?), vaan aina nainen, ja olen ajatellut, että mieslääkärit on hellävaraisempia. Naiset kestävät kipua, ja ne eivät osaa suhtautua miesten herkkänahkaisuuteen vaadittavalla tavalla.

Koska en osannut paikallistaa särkyä, niin ukko naputteli ja koputteli ja käski puremaan yhteen. Oletimme (molemmat), että syyllinen löytyi. Ukko tykitti puudutukset, krapsi hammasta ja porasi hiukan, iski paikan ja totesi että lasku tulee himaan, eikä edellytä jatkotoimia. Olin häkeltynyt nopeudesta (20 minuuttia) ja helppoudesta, ja lähdin hämmentyneenä ulos.

Mutta jo hississä tunsin jomotuksen alkavan. Outoa. Puudutus päällänsä ja särkee, miten se on mahdollista?

Ulkona satoi kaatamalla ja olin t-paidassa, joten piti tilata taksi ja palasin porukoille. Hammasta särki jo tolkuttomasti. Kävin pesemässä tukkani, ja hammassärkyi yltyi. Se oli pahempi kuin mennessä hammaslääkäriin. Mitä helkkaria mulle on menty tekemään.

Faija oli kännispäissään katkaissut muutaman kerran luunsa, joten sillä oli jäänyt jotain sellaisia vahvoja särkylääkkeitä ja tarjoili minullekin niitä. Enhän mä semmosia mielelläni ottaisi, mutta nyt ne tekivät kauppansa. Otin niitä ensin yhden, myöhemmin toisen. Eivät ne juuri auttaneet, leuassa jyskytti.

Koitin mennä nukkumaan mutta tiesin sen toivottomaksi. Otin vielä buranaa, vaikka faijan lääkkeissä sanottiin, ettei kannata sekotella särkylääkkeitä keskenään.

Kummallista kyllä, nukahdin muutamaksi tunniksi. Näin katkonaista ja outoa unta. Mutta lasketaan se uneksi silti. Heräsin puoli viiden aikaan, jyske oli palautunut. Otin lisää Buranaa, vaikka olin jo huolissani mitä vatsani mahtaa asiasta tuumia. Hetken päästä onnistuin nukahtamaan jälleen hetkiseksi, ja seuraavan kerran särky herätti vasta lähempänä kellonsoittoa. Hyvin klaarattu.

Duunissa tuntui ensin ihan siedettävältä. Kaikki sanoivat, että se on semmosta normaalia paikkauksen jälkeistä särkyä. Outoa. Ei mulla ole ennen semmosta ollut. Olin varautunut, että hammas avataan, puhdistetaan, lääkitään, ja laitetaan esim. väliaikainen paikka päälle. Ja sen jälkeen särky on loppunut. Paha mun on toisaalta mennä hammaslääkäriä neuvomaan.

Puolen päivän kieppeillä särky palasi taas tehden elosta yhtä helvettiä. Lisäksi mulle tuli fyysisesti huono, pahoinvoiva olo. Kyllä siellä jotain on nyt hullusti. En pystynyt edes töitä tekemään. Soitin sitten hammaslääkäriin jossa olen aiemmin käynyt, mutta se meni vastaajaan. Toinen yritys ei sekään tuottanut tulosta, vapaita akuutti-aikoja ei tälle päivälle löydy. Kolmas yritys oli sen verran eteenpäin menoa, että sain ajan varattua ulkomaalaisen nimen omaavalle, tosin vasta taas myöhään illaksi. Otin sen.

Lisää buranaa naamaan, ja odottelemaan mitä tuleman pitää.


maanantai 20. elokuuta 2012

194# Mannerheim

Aihe nyt on sinänsä vanha, mutta jaksaa naurattaa aina vain.

Mannerheimhan kuuluu mun inhokkeihin. Suomen versio diktaattorista, joka tapatti ihmisiä, veljeili natsien kanssa, söi itse pihviä lämpimässä pommisuojassa kun kansalaisensa söi pettuleipää väristen kylmästä. Ja se kuningasidea hyökätä Venäjälle. Jeesus Kristus, se jannuhan oli tyhmä kuin jokin vitun kivivene.

Kuitenkin tuo ukko on äänestetty suurimmaksi suomalaiseksi. Eipä siinä mitään.

Sitten tämä tv-lupajutska. Koska vedättäjiä on - joku ruoja ei maksanut pakollista tv-lupaa ja vältteli tarkastajia, niin rahaa aletaan nyhtämään pakkoverolla. Jo tuo asia sinänsä huvittaa minua suuresti; on olemassa joku instanssi joka kuvittelee olevansa niin tärkeä, että jos ihmiset eivät osta sen tuotetta vapaaehtoisesti niin sitten pakottamalla. Näin Suomen demokraattisessa kansantasavallassa.

OK, koska Ylen tehtäviksi lukeutuu myös monikulttuurin edistäminen, niin mikäs sen kätevämpää kuin yhdistää tämä ja suurin suomalainen tekemällä aiheesta elokuva ja palkkaamalla näyttelijät Keniasta. Ja kansa on pakotettu maksamaan tämä.

Wau. Nerokasta.

Tuota minä kutsuisin kympin arvoiseksi työksi.

tiistai 14. elokuuta 2012

193# Syksyssä

Varma syksyn merkki (joskin syksy alkaa jo juhannuksesta) on taas käsillä. Ei, en tarkoita koulun alkua - se on ihan oikein niille räkänokille. Vaan Veikkaaja-lehden Brittifutisliite on ilmestynyt. Luultavasti ulkomaiset futislehtien kausiliitteet samoiten. Täytyypä suunnistaa lehtikauppaan ostoksille. Kausi alkaa tulevana viikonloppuna.

Niin, eilen laitoin tilaukseen Canal Plussan taas. Mullahan oli se viime vuonnakin, kunnes sitten huhtikuussa se operaattori vai mikä lie ylläpitäjä sanoi menneensä nurin, ja lähetykset loppuivat äkisti. Olin maksanut jo toukokuunkin kortista, laitoin anomuksen sisään että maksaisivat jäljelle jääneet rahat takaisin, mutta mitään ei tainnut kuulua. Noh, vitut siitä, "ostin marketista mättöä, kalleinta mitä löytyi mutta rahaa on!" Toivottavasti kortti ennättää tulla viikonlopuksi, ja toivottavasti se tällä kertaa myös toimii. Hirveet on kyllä täpinät.

Toinen positiivista mieltä muuten niin kurjaan eloon on tuonut uuden kevään tuleminen pyöräilyssä. Toukokuussa ajoin varmaan 450 kilsaa, mutta sen jälkeen ollut tuskaisempaa. Heinäkuussa taisin ajaa vain viitenä päivänä, nekin pieniä ~20 km lenkkejä. Mutta nyt elokuussa on ollut innostus taas suurta, ja nyt viime päivinä olen ajanut pitkälti toista sataa kilometria. Niin, että perspuoli kaipaisi kyllä kipeästi jonninlaista rasvausta tai pehmustetta. Ehkä mun on syytä pitää pari päivää palautumistaukoa. Varsinkin kun sain poljettua tämän kesän tavoitteeni täyteen. 1000 kilsaa. Tuhat. On siinä tekemistä, vaikka pieni suupala näyttääkin olevan monelle kilometrikisaan osallistuvalle.

Josta tulikin mieleen, että pitäisi varmaan huoltaa pyörä. Sillä on jo pitkälti kolmatta tuhatta kilsaa ajettu. Se kitisee ja paukkuu ja rätisee. Jarrut ovat löysät. Renkaat vuotavat, taas eilen oli ilmanpaineet kakkosessa - kävin täyttämässä vitoseen. Muutaman sataa kilometria kun ajaa niin kaasut ovat taas lähteneet. Ketjut nitisevät - ja ne tuntuvat katkeavan hetkellä millä hyvänsä. Itse asiassa - mun piti eilen kääntyä jo takaisin ja jättää kymmenen kilsan pätkä ajamatta, koska pelkäsin pyörän hajoavan. Landbo on jo sen verran korpea, ettei sinne tee mieli jäädä haaksirikkoisena yötänsä viettämään. Olisi kyllä peliliike viedä pyörä huoltoon jo nyt, syksyllä. Keväällähän on taas moni urpo huollattamassa pyöräänsä, ja liikkeisiin on kahden kuukauden jonot. Ja itse en semmosta huoltoa osaa tietenkään tehdä. Plus likaantuuhan siinä kädetkin, herrinjee. Mutta sitten toisaalta jos pyörä pöllitään talven aikana, niin harmittaahan se vielä enemmän kun roistot saavat hyväkuntoisen pyörän + menettää sen huollon hinnan. Sitä kun ei saa vakuutukseenkaan.

Mitähän muuta. Niin no joo, ikkunoita olen alkanut pesemään. Edellisestä pesukerrasta on varmaan pari vuotta aikaa. Varsinkin parvekkeen / makkarin ikkunat ovat olleet ihan kusenkeltaiset liasta. Alapuolella on pieni hiekkaparkkis, jossa naapurin mulkku sudittaa aina autoansa niin, että semmonen saatanan pölypilvi kohoaa suoraan ylöspäin ikkunaani. Eniveis, lauantaina kun päätin ottaa homman työn alle, niin ensitöikseni ihmettelin kun ikkunanpesukamat olivat kadonneet?! Piti lähteä niitäkin ostamaan ensiksi, mutta sain paremmat kalut kuin vanhat, ei jäänyt krantua. Keittiön ikkuna oli haasteellisempi, kun siinä oli ampiaisten pesä vissiin jossain lähellä kun niitä paskanaamoja pörräsi siinä koko ajan. Kädellekin taisi laskeutua yksi aiheuttaen mulle liki sydänkohtauksen.

Vielä puolet asunnon ikkunoista pesemättä, mutta ei sitä arkisin niin jouda... Kattoo sit viikonloppuna. Onhan tässä vielä syksyä jäljellä ennen kuin talvi tulee (ainakin muutamia viikkoja, toivon ma).

Syysmasennus on siis jo alkanut, mutta eiköhän se tästä vielä eksponentaalisti kasvane. Yritän olla miettimättä asiaa. Ennen kaikkea yritän olla kuulematta / lukematta sitä, miten kivoja ne kuulaat syysaamut ovat sekä se viinin lipitys takkatulen ääressä villasukat jalassa kun ulkona myrskyää.


sunnuntai 5. elokuuta 2012

192# Olumppialaiset

Olympialaiset on taas menossa, ja vaikeatahan niiltä on välttyä, kun lehdet kirkuvat juttuja ja tv ei muuta ulos suollakaan. Netin kautta pystyy katsomaan melkeinpä mitä tahansa meneillä olevaa lajia. Mitenköhän homma järjestettiin esim. 60 vuotta sitten Hesassa? Ehkäpä ei ollut lajeja eikä osallistujiakaan samalla mitalla.

Suomalaismenestys on ollut taas kehnonlaista niin kuin arvata saattaa. Kaikenlaisia selittelyjä on piisannut. Otetaanpa nyt esimerkiksi tämä uimarilikka, Seppälä. Ensimmäinen uinti meni ihan hänekseen, mutta se ei haitannut kun se ei ollut hänen päämatkansa. Päämatkan uinti meni persiilleen sekin. Selitys kuului, että on ollut 1,5 vuotta flunssa ja kylkiluukin oli murtunut eikä ole voitu treenata moneen vuoteen.

Vetää kyllä hiljaiseksi. Mene nyt likka hyvä lääkäriin ja ala syömään vitamiineja että vastustuskyky nousee. Puolentoista vuoden flunssa ei kuulosta kovin normaalilta. Ehkäpä treenailet sitten liian kylmissä vesissä?

Totta puhuakseen, en usko että Seppälä on paska. Jos on paska, niin asia on helppo ymmärtää. Mutta kun hän oli neljä vuotta sitten Pekingin olympialaisissa neljäs; potentiaalia siis on. Mutta kun tuolla lailla floppaa niin on selvää että jotain tehdään väärin.

Ehkä se on se tavoite ja tavoitteen asettaminen josta olen ennenkin jauhanut. On käsittämätöntä ettei sitä vieläkään ymmäretä, niin tärkeässä lajissa kuin ammattilaisurheilu. Nytkin olen kuullut suomalaisurheilijoiden suusta puolustuksen huonosta tuloksesta, että "mun tavoite on neljän vuoden päästä olevat Rio de Janeiron olympialaiset".

Siis ei jumalauta tavoitetta voi asettaa neljän vuoden päähän. Kun kausi alkaa, ja aletaan katsomaan kalenterista urheiluvuoden kohokohtaa ja bongataan sieltä olympialaiset, niin pitäisi nyt jonkinlainen rima sinne asettaa; tavoite on oltava riittävän kova mutta teoreettisesti kuitenkin saavutettavissa. On se sitten uiminen välieriin, tai 80 metrin keihäskaari. Ja sitten tehdään treeneissä voitava tavoitteen eteen. Mutta ei niin, että lähden paikalle katsomaan mihin kondis riittää ja haetaan kisakokemusta. Ei semmosesta saatana mitään tule, sen näkee jo täältä jo. Aina pitää tietää, mitä tehdään ja miksi, ja mihin pyritään. Ei se sen vaikeampaa ole.

Toinen asia on tietysti itseluottamus; pisti silmään sen suomalaisen naisampujan haastattelu, jossa hän jo etukäteen sanoi, että lähtee kisojen jälkeen suoraan mökille, eikä näin ollen ehdi valitettavasti osallistumaan mitalikahveille. Vaikka mitalia ei sitten tullutkaan - eikä edes finaalipaikkaa - niin siinä oli jo vähän ymmärretty asian päälle.

En mä ole paljoakaan kisoja katsellut, mutta sen uimari-Phelpsin yhtä iltaa katsoin. Jätkä kauhoi kultamitalin, haki palkintojenjaosta saatavansa ja poistui sitten juosten, että ennätti seuraaviin uintilähtöön mukaan kisailemaan seuraavaa lajia. Kaverilla taitaa olla 22 mitalia olympialaisista. Miksi joku osaa, ja toiset löytyvät sijalta 33? Eihän se Phelps mikään kala voi olla.

Kävelyä katsoin myös. Venäläinen taisteli sinnikkäästi pronssimitallista, kunnes pyörtyi radalle. Sitä mä sanon, että kaikki on annettu eikä tarvitse jäädä hänenkään miettimään kisojen jälkeen turhia.

10 000 metrin juoksu oli myös hieno. Erityisen hienoksi sen teki se, kun valkoihoinen pääsi kakkoseksi. Finaalissa niitä taisi olla vain muutama. Voitto meni sekin Eurooppaan ja yleensä lajia suvereenisti hallitsevat afrikkalaiset jäivät kirkkaimpien mitalien ulkopuolelle. Jälkeen päin mietin, että syyllistyinkö rasismiin, kun toivoin kisassa vähemmistörotuna juosseen voittoa?