173# Koera

Otsikko pöllitty Partapapalta :)

Mutta joo. Tarinaa siis vuvveista. Vovve.

Mua harmittaa aina, kun ei lapsenakaan saatu koiraa. Joskus käytiin sellaista jo etsiskelemässä ja katsomassakin, mutta aina se jäi. Enkä mä ole aikuisenakaan saanut sellaista hommatuksi. Tietysti mä olen aamuisin laiska heräämään, saatikka jos pitäisi herätä vielä aikaisemmin ja viedä koiraa ulos. Toisaalta kyllä mä joka päivä pyrin ulkoilemaan edes hieman, joten siinä mielessä menisihän se piski siinä sivussa. Ja kun mä en mitään ajokoiraa kuitenkaan varmaan ottaisi, kun ei olisi aikaa semmoiselle liikunnalle.

Ja miten sitä rapuloissakaan ulkoiluttaisi?

Mutta kyllä monesti näkee, miten koirien omistajat ovat lihottaneet hurttansa aivan muodottomiksi; erityisesti labradorinnoutajat näyttävät paisuvan varsin helposti. Semmoseen kuosiin mä en koiruuttani päästäisi. Liikuntaa ja ruokaa järkevissä mitoissa.

Ja vaikka saisin sen ulkoilutettua, niin olisin varma etten osaisi hoitaa sitä koiraa. Enhän mä osaa pitää huolta edes itsestäni. Vai huolehtiiko koira itse itsestään? Mistä mä tiedän jos se sairastuu ? Miten sen kynnet leikataan? Miten se koulutetaan?

Mä olen yrittänyt porukoita ottamaan koiran. Nythän niillä olisi aikaa kun ovat eläkkeellä, ja saisivat mielenkiintoista hoidettavaa ja koira ulkoiluttaisi vanhempiani. Ja sitten kun ne matkustavat niin voisin pitää huolta siitä vuvvesta :)

Silloin kun vielä eksän kanssa asustelin niin meillä oli kaveri, joka teki paljon pitkiä työvuoroja, opiskeli toisella paikkakunnalla ja harrasti jotain aikaavievää juttua. Hänellä oli koira ja se oli usein meillä hoidossa. Semmoinen sekarotuinen hurtta, aika pelottavan näköinen, mutta mulle se oli ystävällinen. Mutta auta armias jos näkyi edes toisen koiran varjo, niin se sai raivarin. Pelkäsi raukka muita koiria, olivat varmaan yrittäneet joskus sitä kiusata aiemmassa asuinpaikassaan. Ja yritti syödä joka ainoan vastaantulevan koiran. Siksi ulkoiluttaminen oli vähän raskasta. Mutta kiva koira se oli. Ja jos satoi, niin se ei suostunut kävelemään kuin sata metriä ja sitten se löi jarrut päälle. Eikä sitä saanut liikkumaan mihkään muuta kuin kotia päin.

Oli sillä kyllä järjettömiä tapoja; esimerkiksi se, kun sen kanssa lähti ulos, sen oli aina pakko kusasta heti ulkorapun oven eteen. Mä luulen, että se sillä tempullaan yritti väittää, että hänellä oli muka niin kova kusihätä, kun ei ole viety tarpeeksi ulos. Vaikka edellisestä ulkoilusta olisi kulunut 15 minuuttia, se teki sen silti, joka kerta.

Olimme kieltäneet, että sängylle se ei saa tulla ja hyvin se sitä noudatti. Sohvalle se sai mennä, ja mielellään siinä pötköttelikin, ja se osasi myös kääriytyä itse vilttiin kun otti pidemmät torkut. Vain kirsu näkyi. Ja jos itse meni istumaan sohvalle, niin se tuli niin kiinni ihoon ja tavallaan vartalollaan puski pois siitä sohvasta. Aivan kuin se olisi kieltänyt, mitä helvettiä SÄ tänne änkeet.

Ja se iltaunisuus. Se oli seitsemän jälkeen ihan kanttuvei, nukkui sohvalla eikä siitä ollut mitään iloa. Mutta heräsi sitten neljän viiden aikaan aamuyöllä, ja tuli aina herättämään. Kiersi sänkyä ympäri kynsien rapistessa ja nuuhki kuonollaan naamaa. Ja jos se huomasi vähänkin eloa herätettävässään, niin koira sai hepulin, eikä sitä saanut sitten rauhoittumaan enää millään. Joten piti aina teeskennellä kuollutta, jonka jälkeen koira palasi nukkumaan vielä puoleksi tunniksi, toistaakseen sitten saman herätysmetodinsa.

Tai sitten se kerta kun se oli kerran joulun pyhät meillä. Herätteli taas aamuyöstä, mutta tällä kertaa se ei lähtenyt pois vaan uikutteli siinä sängyn ympärillä. Neljän aikoihin kyllästyin, nousin ja olin viemässä koiraa ulos, jos sillä olisi vaikka tarvetta. Ja mitä näenkään, koiruus oli käpertynyt nurkkaan häpeämään. Vastaus löytyi keittiön lattialta, jonne oli päästelty tusinan verran paskapökäleitä. Miten moiseen hurttaan mahtuu edes niin paljon jätettä? Varsinkin kun olin ollut klo 23 vielä sitä ulkoiluttamassa :|

Pp on kovin allerginen koerille(kin). Hänelläkin tosin oli yhteen vaiheeseen sellainen huolehdittavanaan. Yksi mun suosikkitarinoita - joita pyydän häntä aina silloin tällöin kertomaan - on kun hän hoitokoiran sai:

Koiruus kuului isomuorille. Se oli elellyt koko siihen astisen koiranelämänsä kaksistaan muorin kanssa. Oli vähän potrassa kunnossa, eikä kovin sosiaalinen. Vaan eräänä päivänä muori oli joutunut yhtäkkiä sairaalaan, luultavasti pidemmälle visiitille. Pp:n ja hänen äitinsä ei auttanut muuta kuin lähteä hakemaan yksin jäänyttä koiruutta hoteisiinsa.

Asunnolta löytyikin pieni ja pelokas perhoskoira, joka puolustautui niin kuin koirat nyt puolustautuvatkin. Murisi ja haukkui, yritti purra. Pp:n ja äiteen ei auttanut muuta kuin ahdistaa koira luudilla nurkkaan, ja sen jälkeen siepata vuvve syliinsä. Kuin taikaiskusta koira rauhoittui syliin päästessään / joutuessaan, kun huomasi ettei siinä mitään sen suurempaa pahaa tapahdukkaan.Koira laitettiin pienelle dieetille ja opetettiin vähän sosiaalisia taitoja, ja oikein näpsäkkä vuvve siitä kuulemma tuli.

Jotenkin herttainen tarina... ehkäpä tämä koira-juttu nyt lipsahti vähän hanskasta. Varmaan oikeat koiranomistajat ajattelevat, että tietäisitpä vaan mikä vaiva niistä on. Mutta nyt kuvittelen asioista vain parhaimmat puolet, ja sehän mulle riittääkin.

Rakki unilla