maanantai 30. huhtikuuta 2012

161# Krapulaohje

Nyt kun taas on sellainen suomalainen ryyppyjuhla alkamaisillaan, niin lehdet jaksaa luupata sitä samaa aihetta: "Näillä ohjeilla vältät krapulan." Voi helvetti siis oikeesti. Miten idioottina lehdistö oikein pitää lukijoitaan? Eikä ehkä syyttä; varmasti monet lukevat ohjeet läpi, vaikkei se mitään uutta ideaa tarjoakaan. Ne samat lätinät: syö kunnolla, juo välillä vettä jne.

Jos haluaa säästyä krapulalta niin eikö vain voi olla juomatta? Riittävän yksinkertaista + ainoa kikka mikä krapulattomuuteen olotilaan seuraavana päivänä oikeasti auttaa (ellei sitten ryypiskele lisää).

Mutta koska ihmiset ovat niin saatanan typeriä, niin tässä sitten lähtee multa ohje, jolla saavutat mitä todennäköisemmin krapulan (Disclaimer: Jos pääset näillä opeilla hengestäsi niin en ole siitä millään tavoin vastuussa. Lisäksi päihteidenkäytöstä ei ole koskaan seurannut mitään hyvää henkisellä tai fyysisellä tasolla, joten tiedosta vastuusi. Älä kokeile tätä siis kotona.):

1. Juomishistorialla on suuri merkitys krapulan synnyssä. Semijuopothan tietävät ns. suojakännin merkityksen: jos vetää kännit aatonaattona, niin seuraavana päivänä toleranssi on vahvempi. Kestät siis määrällisesti enempi viinaa kuin jos joisit vasta ensimmäistä päivää pitkän raittiusjakson jälkeen. Tämä korreloi toki myös krapulaa: fyysinen pahoinvointi on sitä pahempi mitä kauemmin edellisestä juomiskerrastasi on aikaa kulunut, mutta jos satsataan pitkäkestoiseen (päiväkausia) kestävään krapulaan + henkisiin oireisiin niin suosittelen siinä tapauksessa ränniä.

2. Juoman laatu. Eiköhän ne tujuimmat krapulat synny viskistä, konjakista yms. ruskeista viinoista. Mä olen saanut kamalimman krapulani rommista, jota join joskus teini-iässä puoli pulloa. Vielä nykyisinkin pelkkä rommin haistaminen saa soppatorvessa liikenteen suunnan kääntymään alhaalta ylöspäin. Tunnettu "oire" viskikrapulassahan on, kun aamulla herää ja juo lasillisen vettä ja tuntee olevansa humalassa uudelleen? Makeista juomista mulla ei ole juuri kokemusta (en pysty juomaan kuin pari siideriä korkeintaan), mutta eikös verensokeri heitä muutenkin seuraavana päivänä volttia, niin tiedä sitten. Itaroilla henkilöillä parhaiten saattaa toimia ilmainen viina. Mä luulen, että millä tahansa alkoholilla saa krapulan kun tarpeeksi juo, mutta jos juo kaikkea sekaisin niin ehkä todennäköisyys seuraavan päivän kankkuselle kasvaa.

3. Juoman määrä. Määrä korvaa yleensä laadun, tässäkin asiassa. Huomioi, että jos nautit ravintelissa vaikkapa A-olutta tuopeissa, voit juoda kaksinkertaisen määrän heihin jotka särpivät pullokeskaria. Ai miten muka? Noh, yksi stobe nelosta vastaa alkoholimäärällisesti kahta keskaria, mutta puhetyylissä voit tietysti uskotella muille ja itsellesi juoneesi vain ne kuuluisat "pari kaljaa", vaikka totuuden mukaan niitä onkin mennyt kaksinkertainen määrä. Samaa kusetusta voit tietysti käyttää juomalla juomalla viinitonkan yhtenä viininä, tai litran pullon Koskenkorvaa "vain yhtenä pikkupullona".

4. Syömättömyys. Ei saa koskaan syödä tyhjään vatsaan. Paremmin ja nopeammin napsahtaapi viina nuppiin kun jättää syömäti. Kaloreita tulee brenkustakin, joten laihiksella oleville tämä on erityisen tärkeää.

5. Muista pysytellä pelkästään alkoholipitoisissa juomissa. Ei mitään laimennuksia, saatikka vesilaseja väliin. Erityisesti juuri ennen nukkumaanmenoa pitää vedenjuonnilta välttyä.

6. Tupakointi hidastaa aineenvaihduntaa, joten en suosittele kessuttelemaan juomisen aikana. Jos nyt kuitenkin on röökihemmoja, niin vaaksanmittainen sikari loppuillasta hyväksyttäneen.

7. Älä väheksy henkisen krapulan oireita. Jos on tullut edellisenä päivänä hölmöiltyä, niin fyysiset vaivat ovat pikku juttu morkkiksen rinnalla.




perjantai 27. huhtikuuta 2012

160# Poimittua

Tekisi mieli blogata, mutta kun mielikuvitus ei tuota edes aihetta, niin kommentoidaanpa sitten valmiita juttuja, joita Iltalehti on meille tällä kertää työstänyt. Juttu löytyypi tästä.

Eli: Joku närkästänyt asiakas on taas löytänyt epäkohtia Flamingon Hesburgerin siisteydestä ja tehnyt kärpäsestä härkäsen sinivalaisen tai jonkun muun yhtä isokokoisen nisäkkään. Sen sijaan että hän toimisi loogisesti kuten normaaliälyllä varustettu ihminen (joka siis ajattelisi sotkua hiljaa mielessään ja unohtaisi asian muutamissa sekunneissa - tai maksimissaan huomauttaisi asiasta Hesburgerille antamalla palautteensa sinne) hän ottaakin yhteyttä Iltalehteen (ja mistäs sen tietää vaikka olisi ottanut yhteyttä muihinkin medioihin, jotka eivät katsoneet aiheelliseksi tehdä tästä juttua). Millainen vatipää tekee niin?

Okei.

Hesburgerin kassatyöskentelijöiden alue on siis ollut epäsiisti, vaikkakin valittaja väittää keittiön olleen epäsiisti. Ilmeisesti kyseinen ämmäkkä omistaa jonkinlaisen röntgenkatseen, koska näkee seinien läpi keittiöönkin. Todisteeksi on napattu kuva kassalinjaston lattialta. En tiedä mitä asiaa asiakkaalla on edes sinne.

"Lisäksi keittiön nurkassa nökötti myös musta jätesäkki ilman minkäänlaista astiaa."

Onko tämä nyt sitten esteettinen haitta vai mitä tällä haettiin?

Vuoropäällikkö puolustautuu sillä, että meneillään on ollut siivous joka on keskeytynyt hetkellisen asiakasruuhkan takia. Valittajan mielestä ilmeisesti tarjoilu ja tilausten vastaanottaminen olisi pitänyt keskeyttää ja keskittyä siivoamiseen. Väliäkös sillä vaikka ruokatilauksissa kestää kunhan henkilökunnan alue on siisti.

"Minä tilasin kanawrapin, mutta söin siitä vain vähän, koska ruokahalu oli aikalailla mennyt. Mieheni tilasi hampurilaisaterian ja söikin sen. Illalla hänellä oli sitten vatsa kipeä, äiti päivittelee."

Ukolta aikamoinen uroteko. Varmaan pärjäisi hyvin Pelkokerroin-ohjelmassakin.

Olisi kiva tietää, minkälainen siisteystaso valittajan kotona on. Kuitenkin lapsiperhe ja kaikkea. Ilmeisesti sotkua ei ole, ei mene ruokahalu, eikä vatsa tule sekasotkusta kipeäksi. 

Mitä tällä jutulla siis haettiin? Muutaman kymmenen euron juttua Iltalehdestä? Vai hyvityskokista Hesestä? Oliko tästä jutusta mitään opittavissa, vai meneekö valittaja perheineen jatkossakin Hesburgeriin?

Noh, käyn itsekin toisinaan tuolla Hesessä syömässä, joten jos tästä nyt tekisi ihan empiirisen tutkimuksen miltä se homma näyttää siellä. Mutta kyllä mä silti suosittelisin jolle kulle sen elämän hankkimista.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

159# Kuolema

Mua on aina huolettanut kuolema. Tai kuoleminen. Ei vaan kuolema. Tai no, molemmat. Siinä määrin, että olen ajatellut etten aio kuolla koskaan. Aion ainakin yrittää välttää kuolemista viimeiseen asti. Itse asiassa, pidän sitä itsestään selvyytenä kaikelle elämälle. Vain ihminen on riittävän urpo kyseenalaistakseen tämänkin perusasian.

Asia nousi taas pintaan, kun luin juttua Fabrice Muambasta. Hän jalkapalloilee elääkseen (tähän saisi liitettyä jonkin sarkasminpuolikkaan jos osaisi), mutta kesken Tottenham - Bolton -peliä ukko lyyhistyi maahan. Sai ilmeisesti sydärin, ja oli kuolleena 78 minuuttia, ennen kuin ukkoon saatiin sairaalassa eloa. Hän on nyt kovaa vauhtia toipumassa, eikä ilmeisesti suurempia vaurioita ehtinyt tapahtua, vaikka olikin heikossa hapessa pitkälti toista tuntia. On ne elvyttäjät taitavia.

Ensimmäiseksi Muamba kiittää Jumalaa siitä, että sai elämälleen toisenkin puoliajan.

Mutta hän kuvaili kuolleena olemistaan, että se oli pelkkää pimeää. Ei mitään "putkea" ja hyvänolon tunnetta eikä elämän kiirimistä ohi filminauhana. Ei harmaapartaista ukkoa eikä helvetin lieskoja. Muamba kertoi, että ensin hän näki pelaajat kahtena ja seuraavaksi tunsi kaksi kumausta päänupissaan, kun hän valahti spaghettina maaperään. Sitten pimeää, kunnes reinkarnaatio rupesi puremaan.

Siitä huolimatta Muamba kiittää Jumalaa siitä, että sai elämälleen toisenkin puoliajan.

Eikös se nyt ole sitten jonninlaisessa ristiriidassa asian kanssa? Mä en sinällänsä usko, että Muamballa olisi kokemuksestaan mitään syytä valehdella. Au contraire. Kun vaan kaikenmaailman itsensäpommittajat ja paratiisiin kinuavat lukisivat tämän Muamban tarinan antaumuksella. Tee hyvä siksi kun olet elossa, eikä siksi kun joskus olet kuollut.

Mutta että pelkkää pimeää?

Vittu, me ollaan hei kusessa kaikki.

tiistai 24. huhtikuuta 2012

158# Kukkakaalta

Kun Googlettaa sanaa "kukkakaalta", hakutuloksia löytää 12200 kpl.

"Jalka pallo" tuottaa 14200 osumaa.

"Juoksea" antaa sekin lähes tuhannen sattumaa.

Siis mikä ihmisiä vaivaa? Pisa-testeissä kyllä menestytään, mutta silti tuntuu, että monelta on jäänyt peruskoulun ensimmäinen luokka väliin.

perjantai 20. huhtikuuta 2012

157# Kukkaset

Pp on kinunnut jo toista vuotta kukkasia. Kuulemma naistaan arvostavat ukot ostavat kukkasia naisilleen - ja vielä säännöllisesti, niin kuin Joe DiMaggio. Pp on kärsivällinen likka, mutta ehkä ei kannata liikaa koettaa onneaan.

Mulla on muutaman kuukauden ajan pyörinyt muikkari puhelimessa asiasta. Pp:n mielestä se on epäromanttista, koska kukkaset pitäisi ostaa mielijohteesta kun tuntuu siltä, että nyt olisi kiva hetki ilahduttaa mielitiettyään. Eikä niin, että se olisi jokin suoritettava velvollisuus. Mä olen joskus vaivihkaa koittanut luikerrella kuin käärme veräjästä ehdottamalla yhteisillä kauppareisullamme, että ostettaisiinko tuosta (sijoita halpa pikkukauppa liike tähän) tuommoinen puska. Mutta ei kuulemma kelpaa sekään.

Noh, torstaina on tärskyt työpäivän jälkeen, menen Pp:n luo kylään. Mulla on muutama ylimääräinen minuutti aikaa suoriutua tästä maailman toiseksi vaikeimmasta ostoksesta ennen bussin lähtöä. Katson netistä valmiiksi kukkakaupan. Pienen harhailun jälkeen sellaisen löydänkin. Ei muita asiakkaita. Kaksi nuorta neitoa myymässä. Nyt tai ei koskaan.

Mähän en tajua kasveista tuon taivaallista. En erota edes päivänkakkaraa tai koiranputkea toisistaan. Saatikka mikä soveltuu hautajaisiin, mikä mummolle äitienpäiväksi ja mikä tyttöystävälle. Siispä kassalle pyytämään jotain kaunista kimppua tyttöystävälle, annan luottamuksen myyjälle valita parhaiten tilanteeseen soveltuvan.

Kauppiaana hän tietysti myy kalleimman. Noh, se on minun mielestäni ihan ok:n näköinen joten otan sen. Taitavasti myyjä paketoi kukkaset metrin pituiseen pakettiin. Sen jälkeen hipsin ruuhkaisen aseman läpi bussipysäkille raahaten pukaasia mukanani. Tuntuu, että kaikki ihmiset tuijottavat ja miettivät, miten tuo kantaa kukkasia, eihän nyt ole edes ylioppilasjuhlien aika. Vai taitaa ollakin niin, että poika on sössinyt naisasiansa ja yrittää nyt hakea sovintoa moisella vanhanaikaisella kikalla.

Selviydyn kuitenkin bussiin ja saan paketin Pp:lle suht ehjänä. Vaikea tulkita Pp:n reaktiota, toki hän tietää että olin "pakotettu" ostamaan ne kukkaset ja että olen vähän juntti kun en ymmärrä ostaa niitä kukkasia omasta tahdostani. Mutta kun mä en ymmärrä edes kukkien focusta; miksei Pp ilahdu yhtä lailla jos kiikuttaisin hänelle pahvisen olutpakaasin?

On ne naiset outoja.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

156# Jorinia

Sangen omituinen päivä, niin listataanpa muutamia päivän aikana vastaantulleita epäkohtia:

Ärsytykset:

Päästessäni töistä kotiin kuulin metroaseman ylätasanteella, että juna tulee justiinsa. Siispä laukkaan raput vauhdilla alas, mutta laiturilla on lipuntarkastajat. Tantta alkaa töpeksimään, eikä saa millään tarkistettua lippuani, ja ärähdän jo muijalle, että koittaisi nyt suoriutua tehtävästään. Tarkastaja siihen, ettei hän pysty kävellessä sitä tarkastamaan (vai oliko se sana nyt tarkistamaan?). Voi saatana. Että mun pitäisi myöhästyä junasta ja odottaa monta minuuttia seuraavaa junaa sen takia, että tämä on hidas? Miksei niitä lippuja voi tarkistaa siellä rappusten yläpäässä? Tai jos haluavat käräyttää matkustajia, niin voisi sen verran katsoa sormien läpi, että junan jo ollessa laiturilla päästäisi ihmiset läpi. Tai hankkis ne saatanan portit sinne!?!?!

Ilahduttavat:

Mun kaupassa myydään sinisiä Pringlesejä?? Siis Salt & Vinegareja. Mitäs helsvettiä?? Maahantuojalta lipsahtanut?? Pari purkkia meni ostoon heti. Ah, miten kirpeitä. Täydellisiä. Huulet ovat vetäytyneet viiruiksi.

Saavutukset:

Mä olen nyt kolmatta iltaa siivonnut vähän kaappeja. Se kevätsiivous nääs, mistä aiemmin lupasin. Noh, tahti ei huimaa päätä, edes yhtä kirjahyllyä en ole saanut kokonaan raivatuksi. Mutta hyllyrivi silloin ja toinen tällöin. Hiljaa hyvä tulee. Pää on kuitenkin jo auki ja prokkis aloitettu. Ja pari muovikassillista roskaakin jo viety. Tätä menoa homma valmistunee kun reilun vuoden kuluttua alan etsimään uutta kämppää.

Huolestuttavat:

Lomautus. Muutaman viikon lomautus duunista. Ei tiedä pitäisikö olla huolestunut, murheen murtama vai iloinen lomanjatkeesta. No, ei sitä kyllä oikein lomaksi voi kutsua. Stressaa se enemmän kuin innostaa.

Sitaatilliset:

Törmäsin taas tähän vanhaan Iltalehden juttuun, joka jaksaa naurattaa minua aina vaan. Äidin kommentti pulkkamäessä loukkaantuneesta lapsestaan hakee vertaistaan:

"Olen ihan raivona. Pieni tyttäreni istuu nyt pyörätuolissa. Kauheata katsoa, kun hän on niin kipeä. Kaikki tämä vain sen takia, että aikuinen ei ymmärrä kieltää lasta laskemasta mäkeä, äiti kauhistelee."

tiistai 17. huhtikuuta 2012

155# Liikennevälineissä

Olen törmännyt kosolti julkisissa liikennevälineissä vallitseviin käytösetikettiepäkohtiin, joten maristaanpa tänään nyt niistä muutama sananen.

Bussikuskin on turha odottaa minulta tervehdystä. Keskittykööt ajamiseen, minä keskityn lipun leimaamiseen / maksamiseen ja pystyssä pysymineen. Jos haluaa tervehtiä tuntematonta (miksi joku ylipäätänsä niin haluaisi tehdä?) niin menkööt ajamaan jotain maaseutulinjoja.

Paljon valitetaan näistä, kun ruuhkajulkisvälineissä ihmiset laittaa ostoskassin vieruspaikalle, ettei kukaan vaan tule istumaan siihen. No joo, se on kyllä perseestä. Eli helvettiin ne kassit.

Sit yks asia mikä korpee ihan tolkuttomasti: Jos bussi on täynnä, ja mä joudun ottamaan ikkunapaikan ja viereeni änkeää joku, niin tämän vierustoverin olisi syytä tarkkailla bussin täyttöastetta myöhemminkin. Monesti käy niin, että matkan edetessä vapaita penkkiriviä syntyy ja olisi tilaa siirtyä muualle, mutta tämä vierustoveri jäpittää paikoillaan. Sitten kun bussi on lämmitetty saunan lukuihin, on ahdasta ja mulla on ostoskassi sylissä, niin alkaa vähemmästäkin vituttamaan.

Portit metroihin, ettei pummit pääse örveltämään. Muutenkin olisi suotavaa, että örinäremmi turvautuisi jalkapatikkaan. Kyllä mä hiukan ihmettelen sitäkin, että jos metromatka kestää 10 minuuttia, niin edes sitä aikaa ei kyetä olemaan juopottelematta.

Ja sama koskee syömistä. Mussuttakaa ne mandariinit ja hampurilaiset etukäteen tai takajalkaan, mutta älkää siellä paikan päällä.

Ja käyttäkää jumalauta sitä deodoranttia niissä hikisissä kainaloissanne. Ja peskää perseenne. Piereskelyn mä vielä jotenkin sallin, mutta semmoinen pyllypaskalle haiseminen on vain niin kuvottavaa jo muutenkin, saatikka jos sitä pitää tehdä julkisissa liikennevälineissä. Ja röökinpolttajille pitäisi olla jokin pakollinen sisunsyöntinumero ennen ihmisten ilmoille tulemista.

Ja lastenrattaille tuplamaksu, kun ne vie moninkertaisen tilan muutenkin.

Korjataanpa nuo asiat nyt ensiksi, niin palataan sitten asiaan.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

154# Ketjut

Yksi tapa mitata maan sivistystasoa on ulkolaisten liikeketjujen määrä.

Monesti naureskellaan, kun lehdissä sanotaan että Aku Ankka tai Coca-Cola on tehnyt uusia aluevaltauksia ja saapunut Pohjois-Koreaan.

Mutta ankeudessaan Pohjois-Korean jälkeen on varmasti Suomi. Ei ainakaan kovin kaukana siitä. Täältä puuttuvat kaikki kansainväliset ketjut. Kaikki, mistä voisi päätellä Suomen olevan osa Eurooppaa tai muuta sivistyksen kehtoa.

En tiedä miksi näin on? Ruotsissakin löytyy liikettä jos jonkinlaista.

Mä olen aiemminkin käsitellyt asiaa kirjoittaessani sinisistä Pringleseistä. Niistä Vinegarin makuisista. Niitä ei maahantuojan mukaan ole kannattavaa tuoda Suomeen. Sen sijaan esimerkiksi Wasabin makuisia Pringleseitä kannattaa. Eihän sekään voi olla muuta kuin vittuilua?

Luitteko lehdistä viime viikolla, miten Wayne's Coffee lopettaa Suomessa? Ne vähäisetkin ketjut mitä täällä ovat olleet, häipyvät.

Ihmiset Suomalaiset eivät edes osaa kaivata näitä ketjuja. Riittää Hesburger ja Rosso, riittää Citymarket ja Yliopiston Apteekki. Meidän äitee esimerkiksi ei varmasti ole kuullutkaan sellaisista kuin GAP, Carrefour, Burger King, 7 eleven, Starbucks, KFC, Boots, TGI Friday's, Hard Rock Cafe tai Hooters.

Ihan vain muutamia mainitakseni.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

153# Arkeen

Lomaltapaluu on kyllä veemäistä. Joka kerta. Ei tarvitse pitkään olla poissa, kun paluu tuntuu taas kurjalta. Se työ. Töissä jaksaa, kun siihen turtuu. Turtuu siihen arkeen. Töissä jaksaa paremmin, kun on jotain mitä odottaa (loma).

Onneksi olin kinnannut kevätlomaa huhtikuulle. Jos tässä vielä joskus saisi kesälomankin, niin siihen ei ole toivoton odotusaika (yli talven). En kuitenkaan uskalla pitää kesälomaakaan kuin kolme viikkoa; en edes pysty ajattelemaan miten kamalaa on senkin kolmen viikon jälkeen palata taas työn ääreen. Saatikka neljän viikon.

Joskus kuulee lomiltapalaavan tokaisevan "lomat on lusittu, mutta ihan kiva päästä välillä taas töihin". Joko sarkasmin taso on aikamoinen tai sitten kyseessä on vaan erikoinen kaveri. Sellainen, joka ei lopettaisi töitänsä, vaikka voittaisi lotossa miljoonia. Tällaisia työpaikkoja on vain 0,00001% maailman työpaikoista. Joku Kimi Räikkönen voisi ehkä todeta, että ihan kiva päästä taas ajamaan Formuloita. Mutta että joku tavallinen duunari... epäilen kyllä.

Täytyypä mutten katsoa, jos Euromillionsista olisi tullut pelastus.

Univaikeudet ovat haitanneet elämää parin viikon ajan. Jetlag ehkä vaikuttanut, ja ehkä liiallinen alkoholin käyttö. Mulla menee yöunet pienistäkin napanderiannoksista. Mutta eilen duunin jälkeen sain nukuttua tunnin päikkärit, ja viime yönä melkein 11h yöunet, joten en menetä vielä toivoani. Tuo uniannos vastasi yli kahden normiyön unisaalistani.

Onneksi duuniviikko oli vain nelipäiväinen, mutta sekin tuntui niin mielettömän pitkältä ettei edes totta. Miten se ajankulumisen pituus voikin vaihdella niin kovasti? Ei mitään järkeä.

Sitten tämä arjen kaavamaisuus. Samat metodit joka päivä. Aamulla duuniin muiden vastaavien kanssa. Päivä odotusta, milloin pääsisi kotiin. Siinä sivussa itsensä ylittämistä. Iltapäivällä vasemmistolaisyhteiskuntamme tuotokset ovat sekoittamassa duunista palaavien kotimatkaa örisemällä ja sekoilemassa julkisissa liikennevälineissä. Kaupan kassalla jonottamista läskiniskojen kanssa, jotka jälleen kerran ovat unohtaneet punnita vihanneksensa. Kotona ruoanlaittoa jauhelihasta ja perunasta, tositv-ohjelmien katselua ja netissä roikkumista. Yöunet siinä välissä - jos niitä on - ja sitten pyörä pyörähtää uudelleen alkuun.

Kaiken huipuksi, mulla on asiat paremmin kuin suurimmalla osalla maailman ihmisistä. Niillä on vielä kamalempaa. Joten mun pitäisi jaksaa olla vielä kiitollinenkin (kenelle?).

Kaikenlaiseen roskaan sitä voikaan elämää kulua.

torstai 12. huhtikuuta 2012

152# Japania

Mä olen hävittänyt mun muistiinpanot, jota matkalla tein, joten matkareportista tulee tavallistakin huonompi ja huonompi.

Lähtö siis aprillipäivänä. Semmonen tietynlainen hermostuneisuus seurasi koko ajan. Ja tietysti kun aloin pakkaamaan taas tyyliin tuntia ennen lähtöä. Syömäänkään en kotona ehtinyt.

Menin ensin porukoille, ja lähdettiin siitä sitten yhtä matkaa ensin metrolla keskustaan ja sieltä bussiin ja lentokentälle. Lähtöselvitys oli jo tehty netissä, joten piti vaan kipata kapsekit drop inniin ja sitten tietysti normaali turvatarkastusjuttu, pariinkin kertaan. Kentällä oli hirveästi ihmisiä. Samaan aikaan lähti Aasiaan 5 koneellista, joten syömäpaikat yms olivat täynnä. Ennätin kuitenkin tällä kertaa syömään ja vetämään siinä lähtökaljat naamariin.

Kone lähti klo 17.15, ihan aikataulussa. Mulla oli keskirivillä paikka, mutta onneksi käytävän puolella kuitenkin. Porukat istuivat takanani. Ensin lennettiin Savonlinnan ohi Arkhangeliin, ja siitä jatkettiin yli pohjoisen Siperian, ja Habarovskin kautta etelään kunnes päästiin Japaniaan. Matka kesti piirun alle kymmenen tuntia, pari kertaa tarjoiltiin ruokaa. Oluet ja viinit olivat ilmaisia, ja kun nukkumisesta ei tullut mitään niin keskityin niiden naukkailuun. Valot olivat pimeänä, mutta eihän kukaan saanut siihen aikaan illasta nukutuksi. Viihdekeskus saatiin viimein toimimaan (miten siinä voikin olla aina vikaa!), katselin Simpsoneita.

Perillä oltiin paikallista aikaa maanantaiaamuna klo 8.50. Joku helvetin maahantulokaavake piti täyttää koneessa, ja sitä sitten pari kertaa kyseltiinkin. Haettiin matkalaukut, jotka jo odottivatkin hihnalla. Osoitus tehoyhteiskunnasta. Huumekoiria nuuhteli aika-ajoin. Porukat joutuivat vielä avaamaan kapsekkinsakin tullimiehelle. Englannintaito ei ollut jätkällä hääppöinen. Kysyi minultakin "how old" moneen kertaan. Ihmettelin, että mähän näytin sille passinikin, eikö se saatana osaa syntymävuodesta laskea, kunnes tajusin sen tarkoittavan kuinka kauan aion viipyä maassa.

Päästiin ulos kentältä ja löydettiin heti semmoinen paikka mistä saimme bussiliput hotelliin ostettua. Vähän aikaa piti ootella, mutta kaikki kulki täsmällisesti. Sain bussissa vierustoverin, ja jouduin istumaan ahtaassa välissä niin että jalkaa pakotti ja olin varma että saan jonkun veritulpan koipiseen. Naritan kentältä oli 80 km Tokyon keskustaan, ja se vielä kierteli aikansa muissa hotelleissa ja asemilla, ennen kuin pääsimme omalle yösijoillemme. Varmaan 2,5h meni siihenkin. Kivaa pitkän lennon päälle.

Hotellihuoneemme eivät olleet vielä valmiina joten annoimme laukut sisään ja menimme itse ensin kaljalle ja sen jälkeen vielä vähän kävelemään lähiympäristöön. Söimme hodarit. Huone vapautui klo 13.

Vähän siinä ihmettelyä hotellilla ja pienet päikkärit ja sitten lähdettiin illan suussa etsimään metroasemaa ja kohti Shibuyaa. Pimeä tuli kuudelta, joten neonväriloisto oli täydellinen kun pääsimme perille.

Eksyimme metroasemalle, emmekä yksinkertaisesti löytäneet sieltä asemalta ulos. Kävelimme edes takaisin väentungoksessa pitkiä käytäviä löytämättä uloskäyntiä. En edes tiedä miten se on mahdollista mutta niin vain kävi. Saimme ensimmäisen käsityksen kaupungin mielettömyydestä. Toinen ihmetyksen aihe oli se jumalaton ihmismäärä, jonka seuraamisella oli lähes hypnoottinen vaikutus. Eipä ole semmoista tullut vilskettä nähtyä koskaan.

Kolmen vartin sisään löysimme tien ulos. Päätimme pelata varman päälle ja valitsimme italialaisen ravintolan, jossa olikin helkkarin hyvä ruoka. Kävelimme sen jälkeen vielä kylän raitilla, kunnes jetlag ja 30h valvominen alkoi viemään veronsa ja suuntasimme hotellille koisimaan.







Tiistaina tuli herättyä klo 4 ja valvottua kuuteen saakka jonka jälkeen onnistuin nukkumaan vielä pari tuntia. Hotelliin ei kuulunut aamiaista, mutta siellä oli sellainen pieni kauppa alakerrassa josta sai ostettua jotakin syötävää. Kauppa ei ollut helpoimmasta päästä, koska kaikki tuotteet olivat outoja ja tekstit yleensä vain japaniksi. Jotain syömisiä kuitenkin sain.

Porukat tapasin kymmeneltä. Oli luvattu sadetta ja kovaa tuulta, mutta siitä huolimatta olin riittävän urpo jättämään sateenvarjon kotiin. Sää pilvistyi nopeasti, joten kävin ostamassa sateenvarjon.

Käytiin katsomassa temppeliä, ja sitten pyörimme sellaisella hiljaisella puistoalueella. Siellä oli kieltämättä hienoa. Alkoi hiukomaan, ja ruokapaikan etsiminen oli koko retken haastavinta. Yleensä ruokalistat olivat vain japaniksi. Joissakin paikoissa saattoi olla kuvat, tai sitten sellaiset muoviset vastineet ruoista. Mutta toisinaan oli vain kosketusnäytöllisiä automaatteja, josta piti ruoka osata tilata, mutta kun listat on vain japaniksi niin pari kertaa tuli aikamoinen moka ja virhevalinta. Löysimme kuitenkin ruokapaikan, ja nappastiin siinä kaljatkin. Meitä tietysti paheksuttiin, koska lounasaikana on tarkoitus vain piipahtaa pikaisesti ravintelissa, kauhoa ruoka äkkiä naamariin ja häipyä, että seuraavillekin riittäisi tilaa.

Kun poistuimme ruokapaikasta, oli alkanut satamaan. Lähdimme vielä harhailemaan Akihabaraan, mutta tässä vaiheessa sade oli yltynyt kaatosateeksi, ja tuuli kivunnut myrskylukeemin. Sateenvarjo pyöri jatkuvasti ympäri. Eipä siinä voinut muuta kuin ottaa metro takaisin hotellille.

Levättiin siinä hetkinen, ja katsottiin telkkarista uutisia. Ohjemat olivat vain japaniksi, mutta ymmärrettiin sentään se, että taifuunihan se oli iskenyt. Uutiskuvissa näytettiin tuulen mukana lentäviä ihmisiä, ja suljettua lentokenttää. Ei puhettakaan että olisi voinut lähteä ulos, joten syötiin sitten vaan hotellin ravintolassa sikakallis ja olematon ruoka. Baarissa gintonicit.






Keskiviikkoaamun herätessä keli oli palautunut normaaliksi. Aurinko paistoi eikä tuullut. Ei kyllä ollut lämmintäkään, ehkä jotain 13 astetta.

Aamupäivällä lähdettiin tekemään pakollinen jokiristeily. Ihmisiä oli tietenkin miljoona. Luulisi, että opastus olisi edes tuolla englanniksi, mutta mitä vielä. Tämä maa ei ole japanin kieltä osaamattomille. Saatiin kuitenkin bisset tilattua jolla kohennettiin vähän ryytynyttä oloa ja katseltiin siinä samalla ohilipuvia maisemia.

Päädyimme jonnekin puistoon, jossa harhailimme aikamme, sen jälkeen jatkoimme Ginzan kaupunginosan läpi. Alkoi hiukomaan ja löysimme brittiläisen pubin. Sellaisestahan saa ruokaa... Yeah right. Pubissa ei ollut muuta englantilaista kuin nimi. Ruokalista täysin englanniksi, mutta pyysimme tarkoilijaa tuomaan jotain. Vähän kallis safka, mutta ruoka oli ihan jees, jotain semmoista niin kuin mureke. Sieniä siinä tietysti oli kuten aina kiinalaisissa ja japanilaisissa ruoissa, enkä huomannut ajatuksissani tilata ruokaani ilman niitä. Noh, kaljalla sai komeuden huuhdottua alas.

Käveltiin vähän aikaa kapeilla kujilla, löydettiin isompi juna-asemakin sekä sitten se keisarinpalatsin alue. Kävelimme sen, mitä jalat antoivat periksi, ja otimme sitten suunnan kohti hotellia. Pakko oli huilata taas hetki.

Illalla lähdimme Roppongiin. Alueen piti olla täynnä ravintoloita, mutta emme löytäneet montakaan. Alueet ovat suuria, ja matkustaminen vähän hankalaa. Noh, tuonnekin oli vain muutama metropysäkki, mutta pysäkkien väliin jäävä alue saattaa toisinaan olla iso, ja kun ei ole hajuakaan mihin suuntaan metroasemalta lähtee, niin jos erehtyy väärille urille on äkkiä pielessä.

Tokiossa on kuitenkin turvallista liikkua, joten siinä mielessä ei ole hätää vaikka eksyisikin.

Löydettiin ruokapaikka ja saatiin taas syödyksi ja juoduksi kielimuurista huolimatta.

Ajoissa nukkumaan baarin kautta tietenkin.










Torstaiksi osui viikon lämpimin päivä. Olin katsonut säätiedotetta, ja ihme kyllä se piti aika hyvin kutinsa. Lämpö nousi yli 20 asteen joten t-paidalla tarkeni, vaikka mulla olikin rotsi mukana, lähinnä sen vuoksi että sen taskuissa kulkee ketterästi tavaratkin. Kartat, opaskirjat, kamerat, lompakot, jne.

Mentiin Shinjukun pilvenpiirtäjäalueelle, etsimme sitä hallituksen tönöä. Sen ylimpään kerrokseen kun pääsi ilmaiseksi, joten voitti kaiken maailman muut näköalatornit. Ja kylläpä sieltä avautuikin huippeat näkymät. Siellä oli toki myös ylihinnoteltu baari, jossa kävimme kaljalla sekä saimme ostettua postikortteja. Sellaisia pitää aina muistaa lähettää. Postimerkkien saaminen olikin sitten vaikeampi operaatio, niitä piti käydä ainakin neljässä paikassa kysymässä kunnes viimein meidät neuvottiin lähipostiin.

Otimme metron Uenoon, jossa kävimme syömässä varsin erikoista ruokaa. Tai se lähinnä näytti siltä, mutta oli oikein  hyvää. Ja tuli kylläiseksi.

Sen jälkeen jatkoimme puistoon. Täällä sattui niin ikään olemaan miljoona ihmistä. Olivat siellä piknikillä, keskellä torstai-iltapäivää. Eikö japanilaisten pitänyt olla työhulluja? Siellä dokasivat vieri vieressä filteille leiriytyneinä.

Puistossa oli myös eläintarha, jonka kävimme pikaisesti läpi. Eläintarha on aina aika hyvä kohde ulkomailla.

Jalkoja piti taas lepuuttaa olutpaikassa, ja sitten suunnata kohti hotellia. Varmasti toistakymmentä kilometriä tuli joka päivä talsittua. Metroasemien sisälläkin saattoi joutua kävelemään lähes kilometrin, ennen kuin pääsi vaihtaamaan toiselle raiteelle tai päädyttyä ulos.

Illalla taas Shibuyaan katsomaan ihmisvilinää. Vakuuttavaa joka kerta.







Perjantaina suunnattiin Ikebukuroon, mulla oli tuliaisia ostettavana. Kauppojen löytäminen on vaikeus sinänsä, mutta sitten se tavaran määrä sokaisee viimeistään kokonaan. Ja kun tuotteet ovat pakattuina ja paketissa tekstit japaniksi, niin eihän mistään löydä mitään. On se kamalaa kun ei lukutaitoa ole. Joten en oikeastaan tiedä mitä tuli ostettua.

Kävimme Sunshine Cityssä. Valtava ostoskeskus taas. Kävimme akvaariossa sekä vahingossa jouduimme myös pilvenpiirtäjän yläkerroksiin taas. Näköalana toimi samanlainen kaupunkimeri kuin edellisessäkin paikassa.

Sen jälkeen syömään länkkäriruokaa TGI Friday'siin. Hyvää oli ruoka. Paikassa oli myös varsin erityinen vessa, jolle annettakoon erityismaininta. Koppiin astuttaessa pytyn kansi nousi automaattisesti ylös. Kaukosäädin oli kosketusnäytöllinen taulu, mutta sitä en nyt sentään alkanut räpläämään. Kun toimitus oli tehty, vessan kansi sulkeutui ja se veti itsensä automaattisesti.

Vessat ovat usein myös kovin siistejä. Niin kuin yleisestikin ottaen. Ei paskaa, ei roskia. Siistiä. Vesijohtovettä voi huoletta juoda.

Illalla otettiin metro Shinjukuun. Piti löytää ns. Kännikortteli, sekä Kabukicho, vähän niin kuin punaisten lyhtyjen alue. Tällä kertaa eksyminen metroasemalle tapahtui taas, eikä millään löydetty oikealle puolelle asemaa. Väkimäärä oli käsittämätön, ja piti oikeastaan seinän vierustaa kävellä jotta pääsi edes vähän eteenpäin.

Ruokapaikkaa ei meinattu löytää niin ikään mistään. Menimme vahingossa sellaiseen automaattipaikkaan, eli siellä oli kosketusnäytöllinen automaatti joka pöydässä josta ruoka piti tilata. Menu oli tietysti vain japaniksi. Piti lähteä sitten pois ennen kuin saatiin ruokaa tilattua, mutta palvelumaksu piti jo maksaa. Huonompi homma :D

Toinen yritys ei ollut sen parempi. Jouduimme vahingossa Izakayaan, eikä ollut hajuakaan miten sellaisessa pitää käyttäytyä. Menusta ei ymmärretty täälläkään mitään, mutta nyt päätettiin sentään kokeilla. Tilattiin erilaisia vartaita. Ne paljastuivat myöhemmin sisäelimiksi, ja siis maistuivat kammottaville. Kuten elimet aina. Dokattua tuli kuitenkin kiitettävästi.

Yöllä ne elimet sitten kostautuivat. Hyh hyh.






Aamulla piti vielä herätä aikaisin, kun mulla oli retki maaseudulle. Kävelin Akabanebashin asemalle, otin metron Shinjukuun. Junalipun ostaminen tuotti aluksi vähän enempi vaikeuksia, mutta samalla laillahan se automaatti toimi kuin metroissakin. Linjan ja laiturin ja oikean junan löytämisessä sai olla vähän tarkkana. Junat saapuvat ja lähtevät minuutilleen, ja pitää tosiaan katsoa että menee oikeaan junaan.

Juna meni maan päällä, ja näki vähän maisemiakin, verrattuna metroon. Taloja vieri vieressä.

Aluksi juna oli suht täynnä. Itse asiassa, asemalla näin niitä valkohanskaisia heppuja työntämässä ihmisiä sisään. Itse en onneksi joutunut sellaiseen. Muutaman pysäkin päästä sain jopa istumapaikan. Ja kun juna kolisteli reilun tunnin junamatkan pääteeksi pääteasemalle niin olin ainoa matkustaja kyseisessä vaunussa.

Mua oltiin vastassa sovitusti. Oppaan johdolla siirryimme autolla ehkä kymmenen kilometrin matkan päähän ravinteliin, joka oli jonkinlainen sukuravintola tms. Kylä oli pieni, eikä siellä asunut montaakaan länkkäriä. Mä olin ainoa tämänvärinen ihminen koko baarissa ja tuntui että mua tuijoteltiin kohtuuttomasti. Lisäksi olin varmaan 30 cm pidempi kuin seuraavaksi kookkain, sekin hämäsi :D Tapasin muutamia ihmisiä, esimerkiksi tämän oppaan vanhemmat. Mä en tiedä mitä mä söin, menuta ei näytetty. Japanilaisia ruokia ne olivat, jos jonkinlaista. Ja sitten naurettiin kun osa maistui hirveälle... Onneksi sain kuitenkin pääosan safkoista ladottua naamariin, ettei tarvinnut hävetä. Ja mitään pöytäetikettejä mulla ei todellakaan ollut hallussani. Itse asiassa vaistosin jopa pettyneen huokauksen kun osoitin pystyväni syömään tikuilla (no tässä vaiheessa on tullut jo harjoiteltua).

Ruuan jälkeen kävimme tekemässä retken paikalliseen puistoon, joka kieltämättä olikin hieno. Kevät oli täällä kuukauden myöhässä ja erilaiset puut kukkivat juuri parhaillaan. Kirsikat, luumut ja monia muita puita, joiden nimet olen jo unohtanut.

Helkkarin kylmä oli, ja mulla vain kesätakki päällä, ja yhdessä vaiheessa alkoi luntakin satamaan.

Käytiin myös japanilaisessa talossa, ja yllätti japanilaisuudessaan jopa minutkin. Vain keittiössä oli huonekaluja (pöytä ja muutama tuoli), mutta muut huoneet olivat ilman huonekaluja. Paperiseinät. Telkkari. Kylmä. Semmoinen pieni rukoussyvennys. Manga-kirjoja.

Minulle tarjottiin viinaa ja leivoksia. Ne olivat jees, mutta jotain semmosia viinassa marinoituja hedelmiä en saanut syödyksi, maku oli niin kitkerä.

Viiden junalla lähdin takaisin päin. Oli erittäin mukava reissu kyllä kaiken kaikkiaan.

Tulin Shinjukun asemalle, ja kävin vielä kävelemässä ja etsin kohteita, jotka jäi edellisenä päivänä väliin. Kävin syömässä vielä Burger Kingissä, ja löysin lopulta haluamani. Kapeita kujia. Lemmikkieläinkauppoja, jossa kissan- ja koiranpennut olivat pienissä häkeissä (en kehdannut valitettavasti kuvata näitä). Sitten vieri vieressä baareja, valosaastetta, melua, ihmisiä. Huorakadut löytyivät, mutta sutenöörit olivat varsin nopeasti iholla (sen voi arvata kun länsimaalainen mies liikkuu alueella yksin), joten käännyin kannoillani pois ja palasin hotellille.

Kävin vetämässä vielä muutamat kaljat ja gintonicit hotellin anniskelupaikoissa.






Ei tullut montaa tuntia nukuttua. Aamulla piti herätä meinaan jo kuudelta. Äkkiä kamat kasaan ja respaan tekemään check out ja sitten odottelemaan bussia. Uuvuttava kotimatka oli alkamaisillaan.

Nukahdin bussiin, ja heräsin lentokentällä. En edes tiedä montako kertaa passia kysyttiin, mutta kertaalleen jo matkan varrellakin, ennen lentoasemaa! Check innissä joutui vähän aikaa odottelemaan, mutta muuten meni kaikki turvatarkastukset yms jouhevasti. Ennätettiin parille kaljallekin ja syömään.

Lento lähti jopa pari minuuttia etuajassa. Kiitoradan päähän tuntui olevan aika matka, se varmaan puoli tuntia rullasi kentällä.

Finnairin kone kun oli, niin kaljat ja viinit olivat taas ilmaisia. Mähän innostuin niitä sitten siinä kittailemaan, ja olinkin loppumatkasta aika humalassa. Lento kesti vielä pidempään kuin menomatka, johtuen vastatuulesta sekä maapallon pyörimissuunnasta.

Kone laskeutui puoli neljän kieppeillä. Käytiin kaupassa ja taksilla porukoille.

Söin hieman ja ryyppäsin kolmisen kaljaa siinä vielä ja päätin sitten lähteä kämpille. Olin väsymyksestä ja valvomisesta ja juodusta alkoholimäärästä aika lailla sekapäinen, joten olin iloinen päästessäni kämpille lepäämään. Mutta juuri kun olin saapumaisillani kotia, niin eräs kaverini soitti ja kyseli lähdenkö hänen, muutaman muun suomalaisen, sekä hullun irlantilaisen ja brasillialaisen kanssa pubiin. Ihmettelin itsekin vastaustani, mutta pakkohan se oli myöntyä ja lähteä. Heitin siis kassit himaan ja saman tien kohti keskustaa.

Ilta päättyi muistikatkokseen. Heräsin siihen, kun taksikuski herätti minut. En tiennyt kuka olen tai missä olen. Kuski arveli, että saatan ehkä asua täällä. Tosiaan, kotipihallahan sitä :D

Lähes 30 tunnin valvominen ja siitäkin suuri osa juopottelua vaativat veronsa. Päiväkausien kankkunen oli ainakin palkintona.