maanantai 6. kesäkuuta 2011

1# Ab ovo

Maanantai on sopiva päivä aloittaa uusi ajantuhlaustapa. En tietoisesti käytä sanaa harrastus tai ajanviete. Ehkäpä tämä on vain hetken innostus, katsotaan nyt. Joskus aiemmin blogasin muutaman vuoden päivittäin, kunnes blogista lähti pohja pois ja se muuttui pakkopullaksi. Ja mikä pahinta, huomasin ettei elämässäni tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Mutta kokeillaan nyt uusin eväin. Tai siis samoilla eväillä, mutta ehkä eväskori on saanut täydennystä.

Innostus on jo tämän kesän toinen. Tai itse asiassa, koin pyöräilyherätyksen jo viime joulukuussa. Keskellä kylmän pakkasjakson, lumisen ja jäisen lenkkipolun, synkeän iltapäivän pimeyden keskeltä iskivät reflat pyöräilyyn. Että miten kiva olisikaan ajaa alkukesän vihreydessä pyörällä, lämpimässä kesäsäässä, ajatellen niitä näitä, ajellen siellä täällä. Voittaisi kävelyn. Maisemat vaihtuisivat tiuhemmin. Tuntuisi, että pääsisi eteenpäin.

Mulla ei ole ollut viiteentoista vuoteen ajokuntoista pyörää, eikä ole tullut ajettuakaan. Jokunen vuosi sitten ajoin eksän pyörän kotoota töihin; matkaa oli ehkä 8 kilometriä. Loivemmissakin ylämäissä piti taluttaa, alamäkiä ei uskaltanut ajaa. Jalat hapoilla, perse rakoilla. Mutta siltikin odotin koko kevättalven malttamattomasti, koska lumet sulaisivat ja ilmat lämpenisivät. Hyvänä motivaattorina toimisi firman kilometrikisa, jonne saisi virstanpylväitä raapustella. Hienoa. Laitoin tavoitteeksi ajaa 1000 kilometriä syyskuun loppuun mennessä.

Sain pyörän ostettua äitienpäivään mennessä. Investointi tuntui kyllä lompakossa, pyöräkauppias osasi kyllä pyöriä myydä ja sai kaupattua minulle kalliimman ajopelin mitä etukäteen ajattelin ostaa. Ensimmäinen matka liikkeestä kotiin oli reilun 4 kilometrin pituinen ja olin täysin kaputt kun viimein sain pyörän taloyhtiöni pyöräkellariin. Hyvä kun pystyin nousemaan raput kotiini huoppuvin jaloin. Siinä tuli jo mietittyä, että taisi tulla kalliit neljä kilometria, ja mihin saisin pyörän myytyä.

Kuitenkin, kuntoni on parantunut alle kuukaudessa jo huimasti. Parhaimpina päivinä pystyn ajamaan nyt jo yli 50 kilometriä, ja olen salaa itsestäni ylpeä. Ei niin paskasti puolijuopolta, jonka liikuntanumero oli koulussa 6, ja jolla ollut aina pakonomainen tarve vihata kaikkea liikuntaa muutenkin. Puhumattakaan henkisen puolen jutuista; vaikka ensimmäiset 5 kilometriä onkin yleensä varsin kurjia, niin sen jälkeen pyöräily muuttuu kivemmaksi mitä pidemmälle ajaa. No, ok, myönnettäköön, että vastatuuli, ylämäet, epätasaiset alustat, vaaralliset risteykset, hyönteispilveen ajaminen (ja niiden hengittäminen) ja epämiellyttävä liikenteen paljous sapettaa, mutta on siinä pyöräilyssä paljon palkitsevaakin. Edellämainittujen vastakohtien lisäksi siitä saa paljon positiivista fiilistä. Ehkä mä olen löytänyt viimeinkin minulle sopivimman urheilulajin?

3 kommenttia:

  1. Pyöräily on kyllä tosi jees harrastus!Ite oon aina tykännyt pyöräillä töihin,paitsi nyt kun pitempi matka ja välissä se hemmetin raskas mäki.Persus tosiaan ruvella.Mutta mikäs on kesällä kivempaa kuin esim. viikonloppuinen pyörälenkki esim. terassilta toiselle (välitankkauspaikkoina nääs).

    VastaaPoista
  2. Ja mukavaa että kirjoitat taas :)

    VastaaPoista
  3. Minustakin on hauskaa, että aloitit. Mutta olisi tästä voinut kertoa vähän yleisemmin, ettei olis kavereiden pitänyt kertoa, että Zimon polkkaa jälleen.

    -stjtr-

    VastaaPoista